Itsemurha

Auto huristaa kovaa vauhtia, katson käsiäni. Ne on puristettu tiukkaan kiinni, niin kovaa että kynsistä jää painaimat kämmeneen. "Rentoudu" joudun sanomaan itselleni. Eihän tässä muuta olla menossa tekemään kuin näkemään perheenjäseniä. Itse halusin mukaan. Kurkkaan isiä. Toinen käsi rennosti ratilla, toinen lähellä käsijarrua. Sekin miettii, selvästi. "Rentoudu" joudun taas sanomaan itselleni, muistelemaan synnytyssalissa opittuja hengitysharjoituksia. "Nenän kautta sisään, puhalla ulos. Älä jännitä, hartiat rennoksi. Nenän kautta sisään, puhalla suun kautta ulos"

Katson taas käsiäni. Sormia. Pianistin sormet, sanottiin kun olin pieni. Siitä ne ovat kasvaneet, raskauden aikana olivat jo niin isot ettei sormus meinannut enää mahtua. Nyt sormus on liian iso ja luut näkyvät. Pianistin sormet. Surusormet.

Leikittelen hetken ajatuksella. Itsemurhalla. Entä jos nuo samat sormet nyt varovasti aukaisivat turvavyön. Hiljaa, hitaasti niin ettei isi huomaa. Äiti tietää että voisi tehdä niin kun isi keskittyy tiehen. On oppinut tekemään asioita varovasti ja hiljaa. Antaisi vyön rullata sivulle ja odottaisi hetken. Toinen käsi siirtyisi ovelle, ovenkahvaan. Hetken katsoisin tietä, katsoisin koiraa takapenkillä, miettisin että vieressä pitäisi olla sinun sitteri ja sinä. Kurkkaisin isiä ja sitten vaan, nopeasti, avaisin oven ja hyppäisin ulos, viereisellä kaistalla posottavan toyotan alle. Ja niin tulisi tyhjyys, niin olisi kaikki vaan ohi, nopeasti. Mittari näyttää 120 kilometria tunnissa, siitä ei voisi selvitä. Viereisen toytoan mittari näyttää varmaan samaa. Siinä sitten olisin, luita murtunut, iso, märkä läntti tiessä. Ei tarvitsisi tuntea, ei tarvitsisi miettiä enää. Ei tarvitsisi mennä huomisiin hautajaisiin, ei tarvitsisi pelätä tulevaa. Olisiko se minun kohtaloni?

Kurkkaan isiä, tällä kertaa oikeasti. Jään katsomaan. Äiti tietää ettei äiti voisi ikinä tehdä sitä millä kuitenkin ajatuksissaan leikittelee nyt. Ei ikinä. Itsemurha on maailman itsekkäin teko. Siinä sitten hyppäät liikkuvasta autosta, vitut muista. Ei äiti voi ajatella että vitut muista. Äiti tietää, että muille koittaisi kuitenkin huominen. Ihan hirveä huominen, koska äiti tietää että äitiä rakastetaan. Koittaisi huominen isille joka varmaan kuolisi suruun. Miettisi sitä miten tapasi äidin, millainen äidin hymy oli. Miten silitteli äidin selkää iltaisin. Syyttäisi itseään ja varmaan alkoholisoituisi eikä pääsisi enää ikinä eteenpäin. Koittaisi huominen mummille. Mummille jonka yksi lapsi on jo enkeli, mummille joka teki kaikkensa lapsensa vuoksi. Mummille joka on jo liikaa kokenut ja joka ei enää voi yhtiäkään hautajaisia järjestää. Koittaisi huominen kaikille muille, koittaisi ihan hirveä huominen. Ystäville, perheelle, eläimille ja sille toyotakuskille. Itsemurha on ihan hirveä teko, sitä ei vaan saa tehdä, kenellekään. Kuolema on lopullista ja jokainen on saanut mahdollisuuden tähän elämään. Se pitää yrittää elää, vaikka tuntuukin välillä siltä että siinä ei ole mitään järkeä.

Äiti näkee auton aurinkosuojan peilistä itsensä. Kurkistaa aluksi, nopeasti. Ei uskalla katsoa itseään silmiin, pelottaa. Peilistä tuijottaa takaisin ihan vieras ihminen. "Rentoudu, ulos ja sisään. Pakkohan sun on itseäs pystyä katsomaan peilistä, vittu nyt." ja sitten äiti katsoo. Tuijottaa tuota vierasta ihmistä suoraan silmiin, hyvästelee vanhan. Näkee uuden itsensä ja ei vihaa itseään. Näkee jotain vahvaa, näkee sen mitä muut ovat kertoneet äidissä näkevänsä jo viimeiset pari viikkoa. Äiti näkee itsessään kuolleen lapsen äidin, äiti näkee itsessään sen naisen, joka olisi äsken voinut tappaa itsensä mutta ei tappanut. Äiti näkee itsessään sen ihmisen joksi haluaa tulla. Vahvan naisen joka pystyy vielä elämässään tekemään jotain, sen naisen joka ei huku vaikka tekee niin jumalattomasti mieli antaa vaan virran viedä. Näkee sen naisen joka jaksaa taistella vastaan vaikka vittu saatana ei jaksaisi nyt. Näkee sen naisen joka huomenna hautaa lapsensa.

Äiti ei ole enää sama ihminen, ei tule ikinä olemaan. Sen voi joko kääntää voimaksi tai antaa sen vaan viedä, antaa sen nielaista sisäänsä. Äiti ei halua luisua siihen pimeyteen. Siksi äiti istuu nyt auton kyydissä, kohtaa pelkonsa. Lähtee kylään. Iso juttu, vähän ehkä naurettavaa mutta niin se on. Joka päivä vähän eteenpäin, pienin askelin. Eilen jaksoin juosta 20 metriä, tänään jaksan käydä kylässä ja nähdä kaksi ihmistä. Huomenna jaksan haudata oman lapseni. Joskus jaksan vielä enemmän. Tai tämän jälkeen ei varmaan, toivottavasti, pidä jaksaa enemmän. Kunhan jaksan tämän. Josko karma hoitaisi ja antaisi viimein paskan jäädä tähän.

Mutta itseäni en tapa. Haista paska maailma, sitä mä en tee vaikka sä kuinka yrittäisit päästä musta eroon.