Isi on äidin ilmatasku

Ilman isiä äiti ei varmaan kestäisi. Ilman isiä äiti tukehtuisi tänne, ei löytäisi tietä pois. Aina kun äidistä tuntuu siltä niin isi ojentaa käden ja ohjaa takaisin elämään. Maailmaan, siihen pieneen ilmataskuun joka tuo toivon siitä että vielä joskus päästään rannalle. Ei sille samalle rannalle jossa ollaan aiemmin oltu. Uudelle rannalle, vähän pienemmälle ja karummalle mutta rannalle silti. Isi luo toivoa siitä että äiti ei välttämättä sekoa ihan kokonaan, tule hulluksi surusta. Että vielä joskus äiti pystyy ajattelemaan sinua ja sinun kaunista, lyhyttä elämää ja kasvoille saattaa eksyä hymyntapainen. Ei vielä, ei tosiaan vielä mutta äiti tietää että vielä joskus.

Niinkuin esimerkiksi toissapäivänä. Siellä me istuttiin isin kanssa leikkipuistossa, äiti oli juuri lopettanut puhelun lääkärin kanssa ja taas äidistä tuntui siltä että äiti hukkuu. Äiti katsoi siinä ympärilleen ja se jumalaton aalto löi äitin ohi. Että ei täällä ollakaan ensi kesänä sinun kanssa, että mitä helvettiä voi vittu saatana. Että miten sinut saa takaisin. Että miten me pärjätään enää ikinä. Isi hymyili äidille ja veti ylöspäin. Sanoin isille että kahden vuoden päästä, samana päivänä, meidän kuukausipäivänä ja muutama viikko vajaa ennenkuin täytän 23, me tullaan tähän päivällä istumaan. Ja silloin meillä on vauva, lapsi, elävä lapsi mukana. Että on pakko, että siihen on pakko tarttua. Että puetaan se hyvin moneen kerrokseen niinkuin lapset täytyy pukea kalseana päivänä ja oli sää mikä tahansa niin tullaan tähän. Ja mietitään että kuinka paska olo oli silloin kun edellisen kerran siinä istuttiin. Ja mietitään että voi vitsi onneksi ei ole enää.

Isi olisi voinut vaan hymyillä siinä. Sanoa jotain samaa paskaa mitä kaikki muutkin sanoo. Sanoa asioita joilla ei ole merkitystä. Mutta isi sanoikin sitten että se lapsi on puettu niin hyvin ja turvallisesti että se täällä vaan juoksee tolppia päin ja huutaa että "mulle ei voi sattua mitääääään!".

Ja minä nauroin. Ja nauroin, nauroin. Ja se tuntui niin hyvältä. Ja niin isi veti mut taas kokonaan sinne ilmataskuun, sain hetken hengittää ennenkuin suru vetää takaisin pohjalle. Niin kauan kun on isi niin on ilmataskukin, äiti ei itse löytäisi sinne. Onneksi isi osaa ja löytää ja jaksaa kannatella. Sointu sinulla on maailman paras isi..