tiistai 6. syyskuuta 2016

Mun koti ei oo täällä(missään ilman sinua)

Olin jotenkin hemmetin naiivisti ajatellut, että ei vielä mennä kotiin. Että suretaan se pahin suru pois mummin luona niin kotiin voi sitten mennä ja kotona voi helpottaa. Koti on aina ollut sellainen paikka -- ei ulkopuolisia, voi tehdä mitä vain. Saa olla rauhassa, on helpompi olla. Pieni ahdistus hiipii rintaan kun sitten yhtäkkiä tajuankin, että ei koti sitä ahdistusta vie. Että ei mun oo yhtään helpompi olla. Että mun ei oo helppo olla enää missään, ehkä ikinä?

Jokainen nurkka huokailee sinua. Tuossa parvekkeella on kohta johon sinut piti vaunuissa laittamaan nukkumaan. Nuo parvekelasit ovat tuossa sinun uniasi varten. Tuo keittiönpöytä olisi pitänyt vaihtaa kun sinä kasvat ja rupeat sormiruokaa syömään - mammaryhmissä varoiteltiin että puupintaan jää ihan kaikki. Tällä sohvalla minun piti sinua imettää ja tällä sohvalla äidillä alkoi ensimmäiset supistukset kun sinä olit jo kuollut. Rappukäytävän rappusiin kuuluu monta kirosanaa vaunuista ja tuossa on se pikkutie leikkikentälle jonne sinä olisit aina lähtenyt kun pitäisi kääntyä toiseen suuntaan kauppaan. Tämä koti oli toiveiden koti. Vähän sisustuslehtimäinen, aikuisempi kuin edelliset. Tästä kodista piti tulla meidän koti ja nyt täällä ollaan vieläkin, vain minä ja sinä. Ei vauvaa täyttämässä onnea. Laitan huoneesi oven kiinni ettei tarvitsisi nähdä.

Postissa oli tullut ilmoitus äitiyspakkauksesta, että se pitäisi hakea. Oli tullut kelan vanhat päätökset vanhempainvapaasta. Oli tullut hyväksynnät sun muut. Kohta tulee uudet joissa kerrotaan että sen ja sen etuuden saaminen meiltä on evätty. Että meiltä on evätty vauva. Oli tullut vauvalehti ja niiden välistä löytyi pari sinne sujahtanutta surunvalittelua. Laitan vauvalehden kaappiin, piiloon, vaikka tekisi mieli alkaa lukemaan. Kiduttaa itseään taas.

Äiti päätti eilen mennä kauppaan. Yksin. Siihen samaan kauppaan jossa äiti on lähes joka päivä käynyt. Joka päivä aina raskauden ajan. Kävellyt sinne, ylpeänä mahan kanssa. "Huomatkaa nyt kaikki, meille on tulossa vauva!". Se sama kauppa jossa äiti on salaa, kuin varkain hiippaillut vauvaosastolle. Katsonut erilaisia vaippapaketteja ja koittanut ymmärtää niistä jotain, hypistellyt paketteja ja laittanut ostoskoriin sitten pienesti myhäillen pari liian isoa tuttia ja nokkamukin. Ihan vaan tulevaisuutta ajatellen, ihan vaan sen takia että on kiva kassalla laittaa ne kassahihnalle ja tuoda kotiin. Eilen äidistä tuntui kuin olisi saapunut hautausmaalle kun tuli kauppaan. Hirväesti muistoja - äiti on aiemminkin sanonut että äiti tykkää maalata maailmaa, mielikuvia eri paikkoihin. Ja siellä kaupassa oli niin helvetisti sinua. Puolijuoksua viiletin ohi vauvakäytävän. Puolijuoksua viiletin itseasiassa läpi koko kaupan. Ihmiset tuijottivat (vai tuijottavatko?). Naapurin mies tulee vastaan, katsoo kummastellen. Huomaako se että mulla ei oo enää mahaa? Ainakin se huomaa kuinka hirveältä näytän. Kassajonossa tuttu kassatäti. Huomaako se? Se on nähnyt kaikki mun vauvaostokset. Varmasti oon joskus smalltalkannut raskaudesta. "Hei, mä oon yli puolenvälin jo!" "No etkä voi olla, vitsi mä olen kateellinen tosta mahasta! Kyllä se sieltä vielä esiin tulee, usko vaan!" "Joo no saisi rupee tulemaan!". Ei smalltalkia tällä kertaa. Tuntuu että saan kohta aivohalvauksen. Toisaalta haluaisin että toinen kysyy ja toisaalta pelkään niin vitusti sitä jos se kysyy. Ei sano mitään, katsoo vaan kulmat kurtussa. Jonkinlaisella ilmeellä. Onko se lukenut mun blogia? Tietääkö se?

Tavarat äkkiä kassiin ja puolijuoksua kotia. Kotitiellä helpottaa. Mietin, että kohta voin sulkea välioven ja nojata sitä vasten hetken. Hengittää kodin tuttua tuoksua ja katsoa hämärää valaistusta. Mennä keittiöön ja alkaa tekemään ruokaa. Ja siinä mä sen tajuan -- ei meillä ole enää sellaista kotia. Sieltäkin puuttuu Sointu. Joka paikasta puuttuu Sointu. Nojasin siinä sitten väliovea vasten hetken, ihan kuin olisin juossut maratonin. Mutta totta tosiaan, sisäänhengityksellä ei helpota, ihan samalla tavalla vedän nytkin tummaa, tukehduttavaa "ei ikinä enää.." savua sisään.

Ei ole paikkaa jossa tulisi parempi olo. Poks. Kupla puhkaistiin ja nyt, jos aiemmin en ollut niin nyt mä olen tyhjän päällä. Nyt se matto vedettiin jalkojen alta. Milloin tää olo helpottaa? Milloin ei tarvitse pelätä että huutoitkukohtaus kohta taas alkaa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti