Ilmassa tuoksui kevät ja aamuaurinko paistoi iloisena. Äiti oli juuri oppinut uuden rytmin -- ei enää puoleenpäivään asti kestäviä yönunia, nyt herättiin ennen kuutta ja vietiin koira lenkille. Katseltiin kun Helsinki herää eloon, ihmiset kiirehtivät ratikoilla töihin ja puistonpenkiltä ponnistaa viimeinenkin pultsari ylös. Melkein kaikki lumet ovat sulaneet ja päällä on uusi, kaverilta saatu nahkatakki ja isin ostamat housut. Se elämäntilanne oli juuri se missä halusin sillä hetkellä olla -- uusi työ, uusi koulu, uusi koti ja kevät jo pitkällä pienessä kaksiossa Helsingin keskustan kupeessa. Onnellisina elukoiden kanssa, välillä iltaisin lasillisella istuen ja joskus yhdessä ruokaa tehden.
Kiirehdin bussiin ja ilmassa haisee sen puistosta nousseen pultsarin pissa. Rupeaa yököttämään ja mietin että taas ei nyt tullut kuitenkaan nukuttua tarpeeksi. Kaikki oireet ja merkit oli helppo pistää uuden koulun ja stressin piikkiin, mutta päätinpä silti aikaisin loppuneen koulupäivän jälkeen kipaista apteekin poikki. Tuntui että sen jälkeen aurinko paistoi vielä kirkkaammin vaikka oikeasti taisi sataa vettä. Jo sinä iltana äidin unelmat vaihtui toisiin, pieneen rakkaaseen vaippapöksyyn ja onnelliseen perhe-elämään. Ei enää pitkiä iltoja naapurin kuppilassa eikä enää sittenkään opiskelua ammattiin jota en itseasiassa edes halua tehdä. Meni kuukausi ja ratikanmelu vaihtui junaradan kolinaksi, puistonpenkeillä ei maannut enää pultsarit eikä lähikauppa ollutkaan enää se pieni jossa myytiin naurettavan paljon luomua ja vegetuotteita niin pieneksi kaupaksi. Pieni kaksio vaihtui isoon kolmioon kivalla parvekkeella ja hienolla hellalla.
Kaikki oli valmiina sinua varten ja mitä pidemmälle kesä meni, sitä valmiimpia mekin oltiin. Paljon sinusta puhuttiin ja sinua odotettiin, maalailtiin sinua joka puolelle tätä täydellistä vauvaperheunelmaa. Tiedostettiin ettei se tule olemaan aina niin helppoa, sen takia ympärillä on laaja tukiverkosto ja neuvola ihan vieressä. Tiedettiin että silti oltaisiin ihan hyviä siinä hommassa, vanhempina olemisessa. Onhan meillä arvot kohdallaan, osataan rakastaa ja asettaa rajoja.
Ja sitten tuli syksy ja kesän viimeiset päivät. Ja sitten sinä kuolit. Jossain joku kutsui leikkimään ja jätit meidän tänne, tyhjien toiveiden ja odotuksen kanssa. Toisaalta, oli ehkä ihan hyvä että koko elämä muuttui. Jos asuttaisiin vielä siellä pienessä kaksiossa olisi helpompi vaan jatkaa siitä mihin jäi. Tai muiden olisi helppo olettaa että niin pitäisi tehdä. Ei äiti halua jatkaa siitä. Äiti vaan haluaa muistella ja muistaa, käydä huoneen ovella miettimässä sitä omaa pientä prinsessaa joka niin hirveän vinhasti masussa potki. Haluaa muistaa että isi ja äiti ja Sointu on ja oli ihan oikea perhe, vaikkei meistä koskaan kerennyt sellaista tulemaan. On mennyt kuukausi ja tyhjä syli tuntuu, jos mahdollista, vieläkin tyhjemmältä. Aika ryskyttää sinun laskettua aikaa kohti, kohta olisit jo täällä. Mutta et ole, olet mullan alla hautausmaalla, ja äiti täällä, tuijottamassa lastenhuonetta jossa ei ole leikkijää ja miettimässä omaa syliä joka tarvitsisi jo täyttäjää.
Kuinka tulla äidiksi, kun ei ole lasta? Tai kuinka siitä selviää? Miten tätä roolia pitäisi vetää? Miten tappaa tunteet ja toisaalta tuntea niin paljon että oksentaa? Nyt pitäisi osata jo diskreettiä käytöstä. Ihmiset olettavat että en töksäytä mitä tahansa, en jää paikoilleni miettimään tai näyttäydy ulkona housuissa jotka ovat olleet päällä liian monta päivää putkeen. Silti noita kaikkia teen. Aika tuntuu matelevan eteenpäin ja kyllä mäkin haluaisin jo olla onnellinen, aidosti onnellinen mutta siihen en vielä pysty. Välillä tulee ihan invalidi, viallinen olo. Joinakin päivinä en saa mitään tehtyä ja pienimmistäkin asiosta joudun pyytämään apua isiltä. Tänään sain tehtyä, tänään oli taas hyvä päivä. Kurja juttu vaan on se että suru on julma ystävä ja heittää hyvän päivän jälkeen aina kaksi ihan kamalaa. Sen takia nytkin valvon -- heräsin juuri Soinnun itkuun, ehkä miljoonatta kertaa ja tiedän että huomenna taas sattuu. Unenpuute ja ikävä, tyhjä olo.
Joka kerta kun herään itkuun niin pieni toivonpilkahdus herää ihan pariksi sekunniksi; "kamala painajainen, onneksi se on ohi". Kestää sen pari sekuntia tajuta että uni on ollut hyvä ja mun elämä on painajainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti