sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Näin toisen lapsen odotus eroaa ensimmäisestä!

Sitä yrittää vaan niin kovasti olla normaali odottaja. Ehkä osaksi jo ihan oman mielenterveyden vuoksi, osaksi muiden odotusten takia ja osaksi sen takia, että on pakko ajatella että raskaus ei aina päätykään hautajaisiin. Että tämä pieni ihminen joka nyt mun kohdussa kehittyy on oikeasti tarkoitettu elämään. Sitä ajattelee että ei ole reilua, jos tämä pieni ihme joutuisi syntymään tähän maailmaan korvaamaan jotain toista, syntymään rikkinäiseen kotiin paperiseinien ja pelon keskelle. Jokainen äiti, vanhempi, varmasti haluaa taa'ata lapsellensa sen parhaan mahdollisen alun elämään, eikä se kenellekään voi olla sitä että joutuu elämään sisaruksensa varjossa. Elävän tai kuolleen.

Koitin siis googlailla; kuinka toisen lapsen odotus eroaa ensimmäisestä? Mitä pitäisi ottaa huomioon, onko nyt jotain uutta, jotain mitä en vielä tiedä raskaudesta? Ilmeisesti toisen lapsen odotus eroaa ensimmäisestä niin, että esikoinen pyörii jaloissa ja sitä pientä siellä kohdussa ei kerkeä edes ajattelemaan. Että kaikki on jo niin tuttua ettei tarvitse. Entä minä? Entä me? Pieni viha alkoi taas kyteä sisällä. Miten juuri minun, enkelin äidin, odotus eroaa ensimmäisestä? Ei ole jaloissa pyörivää esikoista ja melkein puolet raskaudesta hämärän peitossa. Sain tutulta ohjeen, että josko ajattelisin vain niin että odotetaan taas esikoista. Mutta eihän me odoteta! Meillä on jo ihana esikoinen, minä olen synnyttänyt ja pitänyt lastani sylissä. Hoivannut sen verran mitä pystyin, pyyhkinyt nenän, silittänyt, pussannut, rakastanut itseni rikki ja puhki. Valunut maitoa ja tuntenut hoivavietin. Muuttunut itse ihmisenä, tullut äidiksi ja äidillisemmäksi.

Minä olen äiti joka ei tiedä vauvoista vieläkään mitään. Olen pistänyt nyt tarmoni siihen, että tutkin synnytystä, mietin itselleni sopivia tapoja, koska se on ainakin varmaa että se on nyt edessä. Toivonsäde tulee syntymään, ei vaan välttämättä edelleenkään elävänä. Olen myös koittanut hirveästi lukea lastenhoidosta ja kasvatuksesta. Siitä tulee usein ristiriitainen olo; minulla pitäisi olla tässä parikuinen, jota varten näitä luen. Selvitän faktat kiintymysvanhemmuudesta, vaipoista, kasvukäyristä ja imetyksestä. Tuntuu että tästäkin on monella nyt mielipide; ei pitäisi vielä selvitellä, vauvahan syntyy vasta elokuussa. Ei ole mitään järkeä miettiä vielä näitä asioita kun en tiedä minkälaista vauvan kanssa sitten tulee olemaan. Mutta mitä muutakaan tässä tekisi? Sitä elää niin rajoilla, toivoen vieläkin vaan että pääsee päivästä läpi niin että sydänäänet kuuluvat vielä illalla. En halua lukea raskausajasta, siitä tiedän jo kaiken. Ja nyt kun kaikki "normaalit" raskausaikaan kuuluvat valmistelut on pelistä pois. Lastenvaateosasto rupeaa itkettämään; ei ole kiva hajota kyyneliin keskellä cittaria. Olo on vaan niin ristiriitainen! Edessä olisi suloinen body jonka kovasti haluaisi ostaa, ja sitten tajuan että koko olisi juuri sopiva Soinnulle nyt, jos kaikki olisi mennyt niinkuin olisi pitänyt.

Ja sitten alkaa taas syyllisyys; raskaus ei tähän mennessä ole ollut fyysisestikään helppo. Alku meni voimakkaan pahoinvoinnin kourissa, ja kun edellisestä synnytyksestä oli vain pieni tovi, rupesi maito nousemaan jo valmiiksi. Ja sitten sitä miettii, että kehtaisiko tässä nyt vähän voivotella oloa, kun usein vastaanotto muilta kuin vertaisilta on se, että nyt pitäisi vain olla onnellinen kun sentään olen raskaana. Kerran jo vähän ikävästi kysyin ystävältä, että olisitko sinä onnellinen tässä tilanteessa? Ihan tosi? Ensin raskaana yli puoleenväliin, lopputulos on kuollut vauva. Siitä kolme kuukautta ja uusi raskaus, ja taas pitkä odotus erilaisten vaivojen kanssa eikä kukaan pysty lupaamaan, että lopputulos on tälläkään kertaa onnellinen. Ajatus elävästä vauvasta tekee minut onnelliseksi; ei varsinaisesti itse raskaus. Ja olenhan onnellinen tästä mahdollisuudesta. Miten fyysisistä vaivoista mainitseminen tai jopa valittaminen millään tavalla kielii siitä, etten olisi onnellinen vauvasta?

Suomalaisia tuntuu vaivaavan sellainen äitimyytti. Raskaana oleva ei saa mainita mitään negatiivista raskaudestaan, varsinkin jos taustalla on huonoja kokemuksia. Pitäisi syleillä ilolla jokaista oiretta ja jokaista pelkoa, koska kertoohan se, että olet raskaana! Mutta entä jos takaraivossa jyskyttää vaan, että tämäkin on voinut olla turhaa? Tai ei turhaa, saanhan mä lapsen. Ehkä toisen enkelin. Kaiken tämän pelon ja fyysisen kivun jälkeen saatan taas saattaa maailmaan kuolemaa. Hirveästi mietin, että miten ihmeessä siitä enää selviäisi. Synnyttää kuollut uudestaan. Silti se tyhjän sylin tunne on niin voimakas että riski on vaan pakko ottaa; on pakko saada edes toive, mahdollisuus siitä, että vieressä tuhisisi pieni, että vaunut saisivat vihdoin uuden käyttäjänsä ja nallepuku omistajansa.

Ja kyllä, kohtukuolemia on tapahtunut samalle perheelle kaksikin. Sanotaan ettei salama iske samaan puuhun toista kertaa, mutta tässä tapauksessa niin voi käydä. Melkein joka viikko joku voittaa lotossakin, ja joskus tämä "lottovoitto" vaan osuu kohdalle, joillekin. Tilastot eivät hirveästi enää helpota. Kun tilastot ja numerot eivät ole aiemminkaan olleet ystävällisiä, niin miksi ne olisivat nyt? Eräältä vakuuttelijalta ("kyllä kaikki menee nyt hyvin!") kysyin, että voitko luvata. Että uskallatko tosiaan luvata, että nyt saadaan elävä vauva.

Olen blogissa aiemminkin korostanut tätä, mutta korostan uudelleen; blogi on se kanava, jota kautta voin myös purkaa näitä huonoja ja ahdistavia asioita. Ihan kokoajan mulla ei näin hirveä olo ole, mutta tämä toimii mulle nyt hyvänä terapiana. Koitan jossain vaiheessa, varmaan sitten kun ollaan menty yli Soinnun viikkojen, ottaa asiakseni sen, että rupean aika ajoin myös laittamaan ihan tarkoituksella sellaisia positiivisia pläjäyksiä. Nyt kuitenkin tämä blogi auttaa mua vaan selvittämään päätä, seulomaan läpi kaikkea tätä mitä pimeinä hetkinä mielessä pyörii :)

torstai 23. helmikuuta 2017

Toivonsäde

Puoli vuotta.
Kirjoittamiseen on tullut täydellinen blokki. Oma elämä on tuntunut vieläkin niin hajanaiselta ja ehkä, turhalta, sisällöttömältä ja vaikealta ettei sitä ole edes saanut enää puettua sanoiksi. Suru muuttaa muotoaan, venyy ja palautuu takaisin. Antaa aluksi löysää ja kietoutuu taas niin tiukaksi ympärille, ihan kuin ilkkuen; vai yrität karkuun? Jo tässä vaiheessa?

Suru, ikävä ja pelko. Nuo kolme ystävystä jotka seuraavat aina muutaman askeleen mun takana. Joku niistä joskus lähempänä, joku taas joskus saattaa jäädä pitkällekin taakse. Eivät kuitenkaan koskaan niin kauas, että niiltä karkuun pääsisi. Enkä mä tiedä haluanko. Auttavat kuitenkin ehkä vielä. Suru ja ikävä ovat tunteita, ystäviä jotka liittyvät ja nivoutuvat Sointuun. Ne ottavat tiukan otteen sillon, kun katse kääntyy pienen, niin kauniin vauvan kuvaan kaapin päälle, ja silloin, kun koko maailma mustenee ja tekee mieli vain huutaa. Silloin, kun tyhjä syli valtaa taas mielen. Sillon, kun mietin että pitääköhän mun ajatella, että Sointu olisi nyt puolivuotias vai kohta kolme kuukautta. Miksi mä en tiedä minkä ikäinen mun lapsi on? Jos Sointu olisi syntynyt elävänä silloin elokuussa ja pysynyt elossa, niin nyt alkaisi olla ne päivät kun Sointu pääsisi kotiin sairaalasta. Jos Sointu olisi syntynyt joulukuussa, olisi elämä asettunut nut uomiinsa ja olisin niin onnellisen tietämätön tästä kaikesta mahdollisesta vitun paskasta, että sitä sattuu ajatella.

Pelko. Se on uusi, ja kaikista vahvin ystävä. Se viheliäisin. Pelko ei palvele mitään tarkoitusta. Se salpaa hengityksen, valmistaa sua johonkin, johon ei vaan pysty valmistautua. Koittaa uskotella, että kun sen antaa pysyä lähellä, on tulevaisuus ehkä helpompi. Pelko tulee kylään joka kerta, kun pienen pienet varpaat tönivät lisää tilaa itsellensä. Pelko viheltelee pilkkaavaa sävelmää taustalla, kun erehdyn puhumaan, tai edes ajattelemaan, tulevasta jotain varmaa. Pelko upottaa päähän ajatuksia kahdesta nimestä hautakivessä. Pelko muuttaa "kun" -sanan "jos" -sanaksi systemaattisesti ja vie kaiken luoton ja lopulta elämänilon. Sitä toivoo, että voisi saada nukutusaineen, ja herätä elokuussa uudestaan. Sillä heikkoina hetkinä sitä ei pysty ymmärtämään, että miten tälläisen olon kanssa pystyisi elämään elokuuhun asti. "Tai entä jos et pääsekään sinne asti, taaskaan? Mieti, sussa on oikeasti jotain vikana sitten. Muut synnyttää elämää, mutta sun lapset syntyy kuoleena. Varmasti". Kuiskii pelko.


Haluan siis esitellä teille Toivonsäteen, leikkisämmin Keijon. Keijon, jonka on määrä syntyä päivä isosiskonsa syntymäpäivän jälkeen. Keijon, joka jo kovaa tahtia joka päivä pienessä yksiössään venyttelee, koittaa aina kun äidin sydämensyke nousee sataan pelosta kovasti viestittää, että täällä ollaan ja vielä ainakin hengissä. En tiedä mitä Keijosta pitäisi kertoa. Tässä vaiheessa Soinnun kohdalla tuntui jo, että tunsin lapseni läpikotaisin. Että Sointu on minun, tärkeä pieni tyttö, isin ja äidin prinsessa jonka elämä tulee olemaan täynnä onnea ja yllätyksellisyyttä. Nyt kun kerran se ollaan näin julmalla tavalla riistetty, näyttää tämä pieni Toivonsäde ultrissa täysin vieraalta; joudun aina hetken miettimään, että onkohan tuo nyt kuvaa minun sisältä, vai vaan joku sairas salaliittoteoria ja tallennettu video. Sointu oli heti alussa jo pieni rumpalityttö. Ja niinkuin sisarukset ovat erilaisia, ovat Sointu ja Keijokin. Keijon liikkeet ovat pitkiä ja rauhallisia, kuin siveltimenvetoja kohdun seinään. Keijo ottaa asiat rennosti, tykkää pitkistä päiväunista ja unelmoinnista. Siksi tuntuu oudolta, että juuri tämä lapsi tuntuu vielä näin vieraalta mnulle. Sointu oli selkeästi isin tyttö. Nopea liikkeissään, aktiivinen ja pisti minutkin liikkeelle. Keijo laittoi minutkin pysähtymään alkuraskauden pahoinvoinnin takia ja selkeästi äidin poika. Tykkää rauhallisista koti-illoista ja hidastempoisista lenkeistä. Mun äiti, Keijon mummi sanoi aina että mä olen sellainen taivaanrannanmaalari, vähän "boheemi". Nyt kuvailisin Keijoa ihan samalla tavalla.

Pelko estää kiintymästä. Ja jos Keijokin nyt kuolee, en anna sitä ikinä anteeksi. Olen kantapään kautta oppinut, että jo raskausaika voi olla ihan älyttömän tärkeä, ja sen aikana luotu suhde pieneen voi olla korvaamaton. Enkä siltikään osaa nyt. 

Tälläistä meille nyt. Keijo ei muuten jää Keijoksi, nimi muuttuu joksikin muuksi. Ja Keijo saattaa olla myös Keijoliina, minä vaan kovin vahvasti uskon että pientä poikaa tässä odotetaan.