Ohjeita kuolleen lapsen vanhempien tukemiseen

Eilisessä Marja Hintikka Livessä oli aiheena muunmuossa kuolema ja kuolleen läheisen tukeminen. Esiin ohjelmassa nousi omasta mielestäni vahvaksi se, että ihmisten on vaikea kohdata kuolleen ihmisen läheistä, että ollaan vähän ehkä avuttomia sen toisen surun edessä. Ilmiöhän ei ole uusi ja siihen liittyviin keskusteluihin tasaisesti törmää vertaistukiryhmissä; miten kuolleiden läheisistä usein tuntuu että heidät jätetään yksin, tai että ihmiset tahtomattaan, ajattelemattomuuttaan ja yrityksissä auttaa onnistuvat vahingossa sitten satuttamaan. Varsinkin kuolleen lapsen vanhempien tukeminen surun keskellä voi tuntua vaikealta ja oma apu ja tuki turhalta; useimmat eivät tälläistä surua joudu lävitse käymään ja toisen kenkiin asettuminen voi tuntua liian tuskaliaalta edes yrittää.

Itsekin olen kaikkea yllämainittua kokenut joten päätin koettaa asialle tehdä jotain. Kyselin tänään Käpy ry:n facebookin keskusteluryhmässä neuvoja vanhemmilta, joiden lapset ovat tähdellä, enkelinä, poismenneitä. Sain monia vastauksia siitä, mikä tuntui pahalta ja mikä hyvältä surun keskellä ja haluan ne nyt teille jakaa. Vaikka toisen surua ei voikaan ottaa omaksi taakakseen, voi sitä koittaa helpottaa, voi yrittää auttaa. Pitää kuitenkin muistaa että läheisesi on yksilö, eikä kaikki allamainitut välttämättä sovi kaikille. Kysyvä ei tieltä eksy ja on parempi edes yrittää auttaa kuin jättää sureva kokonaan yksin, sillä se on viimeinen asia jota sureva vanhempi kaipaa vielä menetyksen päälle. Alla siis muutamia vinkkejä tukemiseen jotka ryhmässä ja omassa elämässäni ovat tulleet esiin!

(HUOM! Kirjoitan tekstin kuolleiden lasten vanhempien tukemisesta sillä aihe on nyt lähellä minua. Monet ohjeet kokisin kuitenkin toimivaksi myös muiden ihmisten menetyksiin)

Unohda väkisinväännetyt fraasit

Jotkut fraasit voivat olla hyviäkin, esimerkiksi surunvalittelukortissa. Netti on pullollaan runoja ja lohduttavia sanoja ja jos itse ei keksi mitään hienoa tai luovaa sanottavaa mutta haluaa kuitenkin jotain sellaista sanoa, voi sellaisen käydä kopioimassa netistä.
Kuitenkin käyttämällä lauseita kuten "Kyllä te saatte vielä joskus lapsen/lisää lapsia", "Tällä on jokin tarkoitus", "Tällä koitetaan opettaa teille jotain/Mitäköhän tällä koitetaan teille opettaa?", "<lapsen nimi> on nyt paremmassa paikassa>" tai "elämä jatkuu" saatat ennemmin loukata kuin lohduttaa.

Avaan hieman; menetettyä lasta ei korvaa koskaan uusi lapsi, sillä juuri tämä lapsi oli oma yksilönsä. Ihan samalla tavalla kuin et löydä koskaan uutta samanlaista puolisoa tai ystävää vaikka voitkin rakastaa uutta yhtä paljon. Tarkoituksenhakeminenkin lapsen kuolemasta voi tuntua todella väärältä; vanhempi voi itse pohtia kuoleman tarkoitusta tai merkitystä, mutta se jätettäköön vanhemmalle itselleen pohdittavaksi. Muiden ei tarvitse tarkoituksesta vihjailla. Usein tästä aiheutuu vahva kieltoreaktio; miksi juuri minun lapsen täytyi kuolla? mitä tarkoitusta voi lapsen kuolemalla olla? Niin, osaatko itse keksiä tarkoitusta kenenkään läheisen kuolemalle? Opetusta pohdittaessa taas vihjataan siihen, että vanhemmat olisivat elämässään tehneet jotain niin pahaa ja väärin, että heiltä pitää viedä lapsi vääryyden korjaamiseksi. Tähän sisältyy vahva syytös ja syyttelyä ei sureva kaipaa eikä siihen ole aihettakaan. "Parempi paikka" kuulostaa hyvältä kun puhutaan vanhemmasta ihmisestä. Joskus tämä voi kuitenkin sopia, jos puhutaan pitkään sairastaneesta lapsesta. Jos vanhempi menettää lapsensa nopeasti ja ilman syytä, kuulostaa parempi paikka ehkä vähän hölmöltä -- miksei tämä koti ja meidän perhe ollut lapselle se paras paikka?

Unohda myös päivittelyt esimerkiksi siitä, että miten olisi voinut käydä; "voi kun olisit saanut käynnistyksen aiemmin", "voi kun olisit tehnyt näin etkä näin". Lauseet sisältävät sisäänrakennetun syytöksen vanhempaa kohtaan. Että jos vanhempi olisi toiminut toisin tai niinkuin sinä, olisi lapsi vielä elossa. Sureva vanhempi saattaa takertua näihin lauseisiin vahvasti ja ne jäävät päähän pyörimään. Unohda myös vertaaminen esimerkiksi lasten ikien kanssa; "Mun tuttavan lapsi kuoli kun se oli kymmenen, oo siis onnellinen että sun kuoli jo kohtuun" Tätä ei varmasti tarvitse edes avata? Vanhempi rakastaa lastaan, oli hän sitten minkäikäinen tahansa.

"Ihanaa että olette päässeet jo eteenpäin!"

Vanhemmat voivat toki näyttää että ovat päässeet "eteenpäin" ja kyllähän se suru muuttaakin muotoaan ajan saatossa. Kuitenkin tämä lause sanotaan hirveän usein jo todella nopeasti kuolemantapauksen jälkeen, juuri silloin kun vanhempi on ehkä juuri uskaltanut poistua kotoolta haistelemaan elämää ja tunnustelemaan oloa. Itsestäni ainakin tiedän että tähän lauseeseen tekisi mieli kivahtaa aina että "joo, mä oon nyt päässyt ihan yli mun lapsen kuolemasta kolmen kuukauden jälkeen". Saat tottakai olla onnellinen siitä että vanhempi on pikkuhiljaa taas pääsemässä jaloilleen, mutta mieti miten asian esität. Itse koen parempana esimerkiksi että "näytätpä sä hyvältä tänään" tai "kiva nähdä sua taas". Ylläoleva lause saattaa myös aiheuttaa vanhemmassa syyllisyyttä; tämän verran aikaa ja nytkö mä olen jo päässyt eteenpäin?

Utelu

Uteleminen ei kuulu surevan vanhemman tukemiseen. Lapsen kuolema on tabu ja se ymmärrettävästi kiinnostaa, mutta utelemalla asioista joista vanhempi ei halua puhua et saavuta mitään hyvää, eikä niistä aiheista joista vanhempi on tarkoituksellisesti vaiennut, kysely vie surua millään tavalla eteenpäin. Lapsen kuolemaan saattaa liittyä monia asioita joista ei haluta puhua ja jokaisella on niihin eri syyt. Jotkut puhuvat kaiken erittäin avoimesti (niinkuin minä) ja jotkut jättävät paljon itsellensä ja perheen sisälle, eikä kumpikaan tapa ole huono. Vertaisryhmässä joku käytti lausetta että kaikista parasta on jos "pitää korvat auki ja suun kiinni", jotta vanhempi saa jakaa aiheesta sen minkä haluaa. Jos kuolinsyytä ei esimerkiksi haluta kertoa, ei taustalla automaattisesti ole aina suurta salaisuutta -- siitä ei vaan yksinkertaisesti haluta puhua. 

Älä unohda lasta

Anna vanhempien puhua kuolleesta lapsestaan jos heistä siltä tuntuu. Monet vanhemmat ovat kertoneet että jonkin ajan päästä tuntuu, ettei kukaan enää muista heidän lastaan ja jotkut saattavat jopa ihmetellä jos vanhemmat lapsesta vielä ajan kuluttua puhuvat. Kuollut lapsi tulee aina olemaan vanhempiensa lapsi, samalla tavalla kuin kenen tahansa kuollut äiti tulee aina olemaan hänen äitinsä. Jos vanhempi puhuu lapsesta, anna hänen puhua ja jos mahdollista, keskustele mukana. Älä vaivaannu -- jos ei ole mitään sanottavaa, taas, jaksa kuitenkin yrittää kuunnella :) Näin annat vanhemmille oikeuden surra. Itseäni ainakin ilahduttaa kun näen että joku on käynyt Soinnun haudalla, nekin, jotka eivät Sointua nähneet. Voit siis kysyä vanhemmalta että saako lapsen haudalla käydä ja viedä sinne satunnaisesti kynttilän -- näin viestität vanhemmille että lapsi muistetaan, että lapsi ei unohdu vaikka aikaa kuluukin. Jotkut vanhemmat kuitenkin haluavat pitää hautapaikan omana tietonaan ja paikkanaan, sekin on ihan okei ja sitäkin kuuluu arvostaa!

Suru ei lopu hautajaisiin

Moni lastaan sureva vanhempi on saanut kokea, miten muut ympärillä olevat ihmiset uskovat surun ja suruprosessin loppuvan hautajaisiin. Monet sanovat että hautajaisista suru vasta alkaa, kun akuutti tila on mennyt ohi ja kaikki käytännön asiat ovat pois päiväjärjestyksestä ja surulle on tilaa tulla. Usein tässä vaiheessa vanhemmat unohdetaan, kun ei voi enää auttaa missään käytännön asiassa, vaikka juuri tässä vaiheessa vanhemmat kaipaisivat tukea. Kyselyitä kyläilystä, käytännön avusta, voinnista, ehkä jostain kivasta tekemisestä vanhemman jaksamisen mukaan. Painostaa ei saa, jotkut haluavat vetäytyä ja surra yksin. Vanhemmille on kuitenkin tärkeää että kuunteleva korva ja mahdollinen käytännön apu on saatavilla jos sitä tarvitaan. Jo pelkkä tieto siitä auttaa. Suruprosessi on voimakkaimmillaan ensimmäisen vuoden menetyksestä, ja koska hautajaiset järjestetään yleensä parin viikon päästä kuolemasta Suomessa, on vuotta vielä todella pitkä aika kuljettavana hautajaisten jälkeen. On myös tärkeää muistaa että tässä vaiheessa vanhemmilla ei välttämättä ole voimia ottaa yhteyttä kehenkään -- siitä on turha loukkaantua, vaan tarjoa rohkeasti omaa apuasi säännöllisesti, ellei vanhempi nimenomaan pyydä toisin. Minä pyysin että saan itse rauhassa ottaa ihmisiin yhteyttä ja se toimi hienosti meillä. Monet kuitenkin kaipaavat tässä tilanteessa muiden aktiivisuutta.

Mitään ei tarvitse osata sanoa

Usein tukijalla tulee voimaton olo tukiessaan näin suuren menetyksen edessä olevaa ihmistä; "enhän mä osaa mitään sanoa". Tässä tilanteessa vanhempi jää usein yksin. Vanhempi ei kuitenkaan odotakaan että kukaan osaisi sanoa mitään, joka veisi kivun tai surun pois, edes mitään lohduttavaa ei tarvitse osata sanoa; jos kohtaaminen tuntuu vaikealta niin senkin voi sanoa, ja sitten vaikka vaan olla hiljaa. Antaa halaus, näyttää sillä tavalla että myötäelää. Erään tukiryhmän jäsenen serkku oli sanonut omasta mielestäni todella kauniisti; "Mitään en osaa sanoa, mitenkään en osaa lohduttaa, mutta osaan itkeä, voimme itkeä yhdessä". Tärkeintä on auttaa vanhempaa sillä tavalla kuin hän sillä hetkellä tarvitsee; joskus on kiva pöpistä ihan jostain muusta, joskus on hyvä käydä tapahtumaa kokoajan vain uudestaan ja uudestaan läpi ja joskus tarvitsee olkapäätä.

Jos vanhempi ei ole kaikista läheisin sinulle tai hän ei halua sinua kasvokkain auttamaan, voit lähettää kortin tai kukkalähetyksen; nuokin tuntuvat vanhemmista hyvältä ja siltä, että muut muistavat ja osallistuvat suremiseen sillä tavalla kuin pystyvät. Muista että kömpely pahoittelu on parempi kuin pahoittelu ollenkaan, kukaan ei odota että sinusta tulisi tämän valtakunnan seuraava runoilijalupaus kun tuttujen lapsi kuolee! Erään ryhmäläisen läheinen oli myös laittanut ihanan viestin surun aikana; "En tiiä onko tyhmää sanoa näin, mutta meille saa sitten tulla kylään ja puhua vauvasta tai olla puhumatta, ihan miltä sinusta itsestä tuntuu. Tai voi tuoda vain <esikoisen> leikkimään." Pieni tarjous ja ele, mutta tuntunut todella hyvältä vanhemmasta. Minunkin tätini sanoi näin ja kynnys mennä kyläilemään pieneni ihan huimasti. Jos luet tätä, kiitos vielä siitä ihanasta illasta <3

Vältä turhia neuvoja

Empaattiseen kuunteluun ja tukemiseen ei kuulu turha neuvominen; surevaa ei auta ohjeet töihinpaluun ajankohdasta, synnytyksen kivunlievityksestä, siitä mitä Jutta on sanonut superdieeteissä liikunnasta ja onnellisuudesta. Jokaisen suru on yksilöllistä ja jokainen suree tavallaan, liika neuvominen saattaa vain ahdistaa vanhempaa ja aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Paras, ja ehkä ainoa neuvo jonka akuuttia surua kokevalle vanhemmalle voi sanoa on että "keskity siihen, mikä tuntuu hyvältä ja vältä kaikkea sitä, joka vie turhaan energiaa". Voit kanssa miettiä tapoja auttaa vanhempaa hoitamaan asioita, jotka tätä energiaa vievät turhaan.

Konkreettinen apu

Akuutissa surussa tämä on ehkä se yksi tärkein ja isoin apu; kun koko maailma on kaatunut ja murskana, ei voisi vähempää kiinnostaa syöminen, pyykinpesu, ruuanlaitto, mikään. Ajatukset pyörivät vain ja ainoastaan lapsen ympärillä ja kaikki tuntuu turhalta. Me ei oltaisi pärjätty jos muutamaa ensimmäistä viikkoa ei oltaisi oltu vanhemmillamme ja annettu vastuuta kaikesta heille. Monet ovat sanoneet että tärkein apu keskusteluavun jälkeen ensimmäisiin viikkoihin oli juuri se, että joku toi makaronilaatikon, toinen auttoi pyykinpesussa, kolmas tuli viemään muut lapset puistoon ja neljäs ihan vaan siivoamaan. Vanhempi ei kuitenkaan välttämättä osaa pyytää näihin apua itse -- välttämättä paras tapa ei siis ole kysyä että "mitä tarvitsette, voinko auttaa jotenkin", vaan tarjota apua johonkin tiettyyn asiaan. "Voisinko tulla huomenna käymään, voisin auttaa siivoamisessa jos teille vain sopii", "Onko teillä siellä ruokaa, tekisin mielelläni!" On ensimmäisten viikkojen aikoina pelastava lause. Jos haluat tehdä ruokaa niin muista kysyä ensin mahdollisista perheen ruoka-aineallergioista.

Kun arki pysyy edes jollain tavalla kasassa, perheellä on ruokaa ja muuta mitä tarvitsevat, voi suruun keskittyä ja suruprosessi kulkea eteenpäin. Muista kuitenkin, että jos apua tarjoat niin ole myös valmis sitä antamaan. Varsinkaan näin konkreettista apua ei kannata lupailla jos aikoo tehdä sen vain muodollisuudesta. Vanhempi saattaa ihan oikeasti kaivata sitä makaronilaatikkoa ja tuo pieni tarjous tekee hyvän olon -- jos sitä ei sitten teekään ja jättää vanhemman roikkumaan, saattaa vanhemmasta tuntua että ei uskalla enää pyytää apua keneltäkään.

---

Siinäpä nyt on. Painotan vielä lopuksi että nämä on tosiaan tuolta tukiryhmästä kerättyjä, yksittäisten ihmisten tuntemuksia. Suru on aina subjektiivista ja joku saattaa surra hyvinkin eri tavalla. Nämä nyt olivat asioita jotka tulivat monesti monesta eri suusta esiin. Tärkeintä on että kohtaat surevan ihmisenä, ystävänäsi, vailla ennakkoluuloja ja vailla jonkin ohjekirjan orjallista noudattamista. Kohtaa sureva, älä jätä yksin. En ole uskossa mutta jos olisin, niin tähän sopii ihan hirveän hyvin kristinuskon "rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi". Koita surun hetkellä asettua vanhempien asemaan (vaikka se voikin tuntua mahdottomalta) ja kysy itseltäsi, miten haluaisit että sinut kohdataan.

Puuttuuko jotain? Haluaisitko muuttaa ehdottomasti jotain? Kommentoi, kerro!

Selviytymisvietti

Viime viikolla muhun iski jokin -- kutsun sitä selviytymisvietiksi. Olen aiemminkin kirjoittanut täällä kuinka suru voi olla ihan hirveän hukuttava kokemus. Suru voi kietoutua mustiksi kiehkuroiksi ympärillä, tukehduttaa, viedä pois oman minuuden ja tappaa kaiken onnen ympärillä. Kolme kuukautta siinä syvässä kuplassa tekee jotain pääkopalle enkä usko että enää ikinä palaan ennalleni. Silti on pakko yrittää -- selviytymisvietti on iskenyt kehiin.

Joten sinä aamuna vedin hymyn korviin asti, taisin ihan oikeasti ollakin onnellinen. Täynnä tarmoa, hei mä elän taas, katsokaa kaikki! Hyppäsin bussiin, kävin leikkaamassa tukan lyhyeksi kuin siirtymäriittinä. Että nyt vanha jää taakse, että nyt äitiminä on se pitkähiuksinen kaunis tyttö ja selviytyjäminä on räväkkä lyhyttukkainen taiteilija, joka ammentaa koetusta tuskasta, muttei anna sen hajottaa. Samassa tarmonpuuskassa siivosin Soinnun huoneen, piilotin jokaisen raskaana olevan tai juuri synnyttäneen kaverin facebookpäivitykset omalta sivultani. En vaan enää pysty niitä katsomaan. Joka kerta kun ne näen, kurkkua kuristaa katkeruus ja viha, enkä halua vihata ystäviäni. Näin on helpompi. Siivosin facebookseinältä myös jokaisen vauvaryhmän ja katsoin toisenlaiset äidit vain toisella silmällä. Ilmoitin että lähden erään facebookryhmän mukana tekemään jotain kivaa joulukuussa.

Tämä aamu oli kuitenkin taas huonompi. Tuntuu että raskausasioita tulee kuitenkin joka tuutista -- clearbluen mainokset youtubevideoissa, lisää kavereita raskaana joiden päivitykset on pakko piilottaa, vauvamahoja toisissa facebookryhmissä. Ja selviytymisvietin takia sisällä läikähtää suuri viha sitä kaikkea kohtaan, koko raskautta ja vauvoja ja äitejä ja perheitä. Ennen selviytymisviettiä ei tunne ollut näin vahva -- miksi kaikki eivät vaan voi jättää mua rauhaan? Mä olen jo monta vuotta ennen raskautumista ollut hirveän kiinnostunut raskaudesta, kasvatuksesta, vauvoista. Siitä mitä naisen kehossa tapahtuu silloin. Joten kaiken sen siivoaminen yhdellä kertaa pois elämästä ei vaan onnistu ja nyt tuntuu että vaara vaanii joka kulmalla. Kaupassa tulee vastaan lapsiperheitä ja maha pystyssä olevia naisia. Eilen S-Marketissa teki mieli tehdä sama jonka tein Soinnun ruumista hakiessa. Romahtaa polvilleen ja huutaa vaan niin helvetin kovaa että myyjät juoksisivat luokse ja ambulanssi kiikuttaisi mut pehmustettuun huoneeseen. Sattuu vaan niin helvetisti koko ajatus siitä että tämä on tosiaan nyt minun elämääni, että tää ei tule koskaan helpottamaan.

Suru aaltoilee taas. Tuntuu taas siltä että oon tulossa hulluksi. Joka toinen hetki selviytymisvietti kantaa, jaksan ajatella että tästä selvitään, jaksan tehdä suunnitelmia ja pitää jopa niistä kiinni. Jaksan pärjätä. Kunnes taas vajoan pohjalle, mielen täyttää synkät ajatukset ja lasken päiviä mielessäni; kahden päivän päästä tulee kolme kuukautta siitä kun Sointu kuoli. Kolmen viikon päästä olisi laskettu aika. Vähän yli kuukausi niin olisi joulu, olisi pieni potkupukuinen tissitakiainen. Mutta kun ei ole -- tuo pieni on peiteltynä vaunupeittoon maan alla. Ja siitä sitten jatkaen eteenpäin, junnaten ajatuksissa ja mahdollisissa kauhuskenaarioissa; jos tämäkin meni nyt vituiksi niin miksei joku muukin? Entä jos koira jää auton alle? Mies joutuu auto-onnettomuuteen kun on niin liukasta? Entä jos mun äitikin kuolisi yhtäkkiä? Mitä jos en koskaan tule enää raskaaksi? Tai jos tulen ja seuraavakin vauva kuolee? Tuntuu että taiteilen tällä hetkellä ihan hirveän ohuella nuoralla. Että oma henkinen tasapaino on sillä tasolla, millä mun fyysinenkin; opin kävelemään tosi myöhään ja pienenä mua sanottiin villi-varsaksi, kun en pysynyt pystyssä edes tasaisella maalla. Miten mä selviän enää jos jotain muuta tapahtuu, ja miten mä voisin hoitaa asiat niin, että mitään pahaa ei enää tapahdu?

Ja nyt on aika taas vetää keuhkot täyteen ilmaa, hengittää sisään ja ulos, sisään ja ulos, koittaa antaa paniikin valua pois. Annan parhaan ystävän auttaa. Keksittiin yhdessä viikonloppuna yhteinen uusi harrastus ja tänään lähdetään sitten sitä tekemään. Selviytymisvietti jyskyttää -- "tarraa siihen, tee siitä seuraava projekti niin ei tarvitse ajatella että sun lapsi kuoli sun sisään kolme kuukautta sitten. Kolme kertaa viikossa voit leikkiä että elämä olisi normaalia." Pakko yrittää.

Lastenhuone

Hei rakas..

Tänään on ollut vaikein päivä sitten sinun hautajaistesi. Äitiä itkettää ihan hirveästi. Tänään oli se päivä kun äiti kuvitteli että on valmis pyyhkimään sinut kokonaan pois täältä kodista. Äiti tyhjensi sinun huoneen. Mummi silloin heti sinun synnytyksesi jälkeen tarjosi sitä mahdollisuutta että kävisi pappasi kanssa sen hoitamassa mutta äiti ei antanut lupaa. Äiti ajatteli että hoitaisi sen nopeasti sitten itse. Päivistä tuli kuitenkin viikkoja ja viikoista kuukausia, ja nyt sinun kuolemastasi on jo melkein kolme ihan hirveän pitkää ja kamalaa kuukautta. Ja nyt äiti sen teki. Äiti päätti aamulla että tänään, nyt on se päivä, nyt äiti voi tarpeeksi hyvin. Kun äiti pystyy jo tekemään asioita niin paljon itse. Tähän tunteeseen äiti ei kuitenkaan ollut vielä ihan valmis.

Äiti muistaa kun tultiin katsomaan tätä kotia silloin keväällä. Äiti sisusti sinun huoneesi jo valmiiksi mielessään. Äiti päätti että täällä ollaan yhdessä onnellisia. Sointu äiti odotti sinua niin hirveästi.. Kesällä sitten laitettiin mummin kanssa huone kuntoon vaikka tiedettiin ettet vielä pitkään aikaan tarvitsisikaan omaa huonetta. Mummi oli saanut naapureilta ja tutuilta leluja jotka sitten aseteltiin hyllyn päälle riskiviikkojen jälkeen, kuin lupauksena sinusta. Kuin muistutuksena siitä että kun nyt lelut on paikoillaan niin meille tulee vauva, että nyt tuosta huoneesta oikeasti tulee lastenhuone.

Sointu muistatko kun äiti oli ihan hirveän onnellinen sinä viimeisenä viikonloppuna kun täällä meidän kanssa olit? Silloin äiti laittoi vaatteitasi kaappiin. Viikkasi, lajitteli, otti liian poikamaiset vähän syrjempään, laittoi pienemmät koot päällimäiseksi ja isommat toiseen kasaan. Äiti halaili silloin nallepukua, kertoi sinulle että olet äidin oma pieni rakas nallukka.. Äiti ei vieläkään oikein käsitä tätä. Että miten niin iso onni ja ilo voidaan vaan pyyhkäistä yhdellä rykäisyllä helvettiin, miten tälläistä voi tapahtua -- äidin mielestä tämä on vain yksi iso naurettava vitsi. Että aluksi laitetaan sinut kasvamaan äidin sisään, laitetaan äiti odottamaan, toivomaan ja suunnittelemaan, kerrotaan äidille että kohta sinä tulet ja sitten sammutetaan sinun sydän, ihan tuosta noin vaan. Ja sitten laitetaan äiti keräämään kaikki ne onnella asetellut tavarat, kaikki ne joiden koskettaminenkin vain sai äidin itkemään onnesta; vauva! Nytkin äiti itkee kun koskee, ihan eri syystä vain. Sointu kultapieni äidillä on niin kova ikävä vieläkin että tuntuu että äidin sydän ei enää jaksa. Että kohta se käpristyy kasaan ja lopettaa lyömisen, ihan niinkuin sinunkin.

Äiti ei jaksanut tehdä huonetta valmiiksi, äidistä rupesi tuntumaan että se oli vähän liikaa yhdelle päivälle. Äiti jatkaa sitten taas kun pystyy -- huomenna, viikon päästä, kuukauden tai kolmen. "Ei mikään kiire, hengitä" hokee äiti itsellensä. Enää ei ole mikään kiire. Vieläkin äidillä on hirveän keskeneräinen olo. Ei ole kiire enää saattaa sinua maailmaan, ei ole kiire enää saada kaikkea koottua ja kasaan. Äiti ei olisi koskaan uskonut silloin kesällä huonetta sisustaessa että lasketun ajan tienoilla ei tuotaisikaan sinua kotiin vaan äiti keräilisi leluja jätesäkkiin.

Mutta niin se vaan Sointu on.. Elämä menee eteenpäin, sen on pakko mennä, haluttiin me sitä isin kanssa tai ei. Äiti olisi vieläkin ihan valmis jäämään tähän oloon kellumaan, käyttää kaikki päivät vain ajatellen sinua ja itkien. Äiti ei kuitenkaan halua hukkua enää. Äiti koittaa monta kertaa päivässä kertoa itsellensä että sinua ei haittaa vaikka äiti ei kokoajan ajattelisikaan sinua. Että sinä olet jossain muualla, että et sinä enää näe. Silti äiti ei vaan voi karistaa sitä oloa että äiti tekee väärin kun ei kaikkea teekään sinun takia, sinun vuoksesi. Kun äiti haluaakin käydä leikkaamassa tukan itsensä takia tai lähteä katsomaan bändiä tai mennä mökille, ihan vaan sen takia että voisi tuntea olonsa normaaliksi. Äiti on aika varma että vielä ei saisi tuntea oloa normaaliksi. Että on jonkinlainen aikaraja, että vielä pitäisi odottaa ja itkeä ja rypeä koska sinä olet kuollut, äidin oma rakas pieni vauva.

Sinun huoneestasi tulee nyt työhuone; isi saa tehdä musiikkia siellä ja äiti kirjoittaa. Kumpikin luo, omalla tavallansa. Kumpikin tarvitsee sinun huonetta siihen, että voi kertoa sinusta. Äiti on ihan varma että sinusta olisi tullut taitava piirtäjä, maalari. Siinä olisi hyvä yhdistelmä. Vaikka ei äitiä olisi haitannut vaikket olisikaan sellaisesta kiinnostunut. Äidin pieni rakas tähtityttö, olet täydellinen <3

Barcelonan vauvakupla

"One sangria and a.."

"Sangria for both?"

"No, no, just for him. Do you have fresh orange juice? I could take a glass of that."

"So one glass of sangria and one glass of orange juice, coming up!"

"Thank you!"

Barcelona heinäkuussa oli kaunis. Vielä kauniimmaksi sen teki raskausviikko 19, vaaleanpunaiset lasit ja onni tulevasta. Tiedettiin, että kohta mikään ei olisi enää samalla tavalla. Tulevat ulkomaanmatkat olisivat joko odotettuja hengähdystaukoja pienen paniikinomaisten soittojen kera Suomeen ainakin kymmenen kertaa päivässä (Onko Sointu syönyt? Miten on mennyt? Muista että se paprika saattoi aiheuttaa niitä allergiaoireita!) tai sitten ihan erilaisia pakettimatkoja matkarattaiden ja uima-altaiden kanssa. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulostanut pahalta ja muutosta odotettiin innoissaan. Harmitti ehkä vähän että ensi kesänä ei luultavasti ulkomaille mentäisi, puolivuotias vauva lentokoneessa ei välttämättä ollut sitä mitä kumpikaan olisi halukas kokeilemaan.

Matka oli muutenkin erilainen kuin se, mihin ollaan yleensä totuttu. Yökerhot jätettiin nyt välistä sillä päivän porottava kuumuus teki tehtävänsä, eikä mikään ilta ollut niin hyvä että olisin halunnut turvonneilla nilkoilla lähteä vesiselvänä tanssahtelemaan. Naureskelin että tässähän sitä tulevaisuutta nyt harjoitellaan -- me ollaan jo ihan vanhempia nyt, lomaillaan samalla tavalla kuin keski-ikäiset. Mies pienessä hiprakassa iltaisin ja naisen on pakko keksiä välillä mäkätettävää, ihan siitä mäkättämisen ilosta.

"And here you go!"

"Thank you!"

Katselen isiä. Se hymyilee ja otsalla helmeilee hikipisaroita. Iho on jo parin päivän jälkeen älyttömän ruskea ja se vähän ärsyttää -- minä en rusketu, en sitten millään.

- "Tää on kyllä sellainen paikka mihin on kiva tulla sitten myöhemmin perheen kesken"

"Kaikkiallehan on kiva mennä sun porukoiden kanssa, tehän olitte täällä jo?"

"Eii, vaan lasten!"

Se naurahtaa ja sen katse eksyy mahalle. Kumpikin hymyillään. Kummallekin pulpahtaa kuvia päähän; päivän reissut pienen kanssa, Sointu uimassa meressä, Sointu tilaamassa kivalta espanjalaiselta ravintolanpitäjältä appelsiinimehua.

"Mitä Sointu haluaa?"

"Appelsiinimehua"

"Muistatko kun opeteltiin lentokoneessa? Miten se sanottiin, kun ei setä ymmärrä suomea. Rohkeasti vaan, kyllä sä osaat!"

Mietittiin matkarattaita ja sopivampia hotelleja. Ei varjon häivääkään mietteissä -- ei minkäänlaista häivähdystä siitä, kuinka suuresti meidän elämä tulisikaan muuttumaan. Oli vain vaaleanpunaiset lasit ja ihan oikea usko ja luotto siihen, että Sointu syntyy, elävänä ja muuttaa meidän elämän suunnan täydellisesti. Niinhän siinä kävikin, ei kuitenkaan sillä tavalla jolla sen kuuluisi.

Luulisi, että olisi helppoa vain jatkaa siitä mihin elämä jäi keväällä. Eihän siinä tarvitse muuta tehdä kuin elää täysin samalla tavalla kuin ennen. Unohtaa se pieni puolen vuoden jakso. Elää samalla tavalla kuin on elänyt viimeiset 252 kuukautta, pyyhkiä pois se 6 kuukauden aika. Vauvakupla on kuitenkin voimakas, sitä on vaikea karistaa. Vauvakupla kun kehittyy, on sen tarkoitus jäädä koko loppuelämäksi. Kehittyä siitä lapsikuplaksi, kehittyä vanhemmuuskuplaksi. Niinhän sen kuuluisi mennä -- kun saat lapsen, olet ikuisesti vanhempi. Ja niinhän me ollaankin, ainakin niin itse ajattelen. Mikä kupla tulee vauvakuplan jälkeen, kun vauvaa ei ole? Lapsikuolemakupla? Kohtukuolemakupla? Luultavasti. Ja sen kanssa sitten pitäisi elää koko se loppuelämä, sen vanhemmuuskuplan sijaan. Vaikka saataisiinkin elävä lapsi, ei Soinnun kuolema koskaan katoa. Ajatus on pelottava -- jos Toivonsäde koskaan tulee, elää se pieni aina isosiskonsa varjossa (toisaalta, niin taitaa olla kaikissa normaaleissa perheissä). Jos Toivonsäde saadaan ja se on tyttö, tulen aina miettimään että minkälainen ja minkäikäinen isosisko tällä pienellä olisi. Olisivatko siskokset samanlaisia, erilaisia? Tulisivatko hyvin toimeen vai olisiko koko lapsuus täynnä myrskyisiä leluriitoja? Entä jos Toivonsäde onkin poika? Oltiin aina puhuttu että meille tulee kaksi lasta, tyttö ja poika. Siinähän ne nyt olisivat sitten, paitsi toinen on hengettömänä hautausmaalla eikä kasva koskaan.

Sitten se kolmas vaihtoehto, se pelottavin vaihtoehto. Entä jos Toivonsädettä ei koskaan tule. Tai tulee, mutta elämä jäisi samanmittaiseksi kuin Soinnulla? Että jouduttaisiin kaivertamaan Soinnun nimen viereen vielä toinen nimi. Uskaltaako tulevaa vauvaa edes miettiä, kun riski kohtukuolemaan on olemassa. Tilastot eivät juurikaan tuo apua -- meille tapahtui se jo kerran, eli se voi tapahtua uudestaan. Missään ei lue ettei sitä tapahdu koskaan kenellekään kahta kertaa.

Barcelonanmatkan jälkeen meni kuukausi. Kuukauden kuluttua yhdestä elämän onnellisimmasta viikosta alkoi meidän painajainen. Jotenkin sekin todistaa minulle sen, että mihinkään tässä elämässä ei voi luottaa, tukeutua.

Mun on vaikea uskoa kohtaloon tai siihen että Soinnun kuolemalla olisi jokin syy tai tarkoitus. Mikä tarkoitus voi olla sillä, että pieni vauva päättää päivänsä jo äidinsä kohdussa? Mikä tarkoitus voi olla sillä, etten enää osaa hymyillä, että nyt pelkään, että jokaiselle läheiselleni sattuu jotain? Mikä tarkoitus on sillä, että ensimmäinen kokemukseni niin merkityksellisestä asiasta kuin synnytys oli, kun sain puskea maailmaan lapsen, joka lähtee suoraan kylmään kaappiin? Ainoa selitys jonka keksin on se, että olen itse tehnyt jotain ihan kamalaa jollekin elämässä, ja nyt karma kostaa sen näin. Tekisi mieli huutaa että kyllä, mä olen oppinut jo, olen oppinut jo aiemmin. Olisi vienyt mitä tahansa muuta, mutta ei lasta.

Barcelona ja koko Espanja on nykyään sellainen paikka, johon en varmaan enää koskaan voi mennä. En halua puhua siitä, miettiä sitä. Siellä kaikki oli vielä mahdollista ja olisi vaikea palata sinne nyt, kun kaikki muistuttaisi siitä unelmasta, siitä pienestä, joka ei sittenkään koskaan tänne asti päässytkään.