Selviytymisvietti

Viime viikolla muhun iski jokin -- kutsun sitä selviytymisvietiksi. Olen aiemminkin kirjoittanut täällä kuinka suru voi olla ihan hirveän hukuttava kokemus. Suru voi kietoutua mustiksi kiehkuroiksi ympärillä, tukehduttaa, viedä pois oman minuuden ja tappaa kaiken onnen ympärillä. Kolme kuukautta siinä syvässä kuplassa tekee jotain pääkopalle enkä usko että enää ikinä palaan ennalleni. Silti on pakko yrittää -- selviytymisvietti on iskenyt kehiin.

Joten sinä aamuna vedin hymyn korviin asti, taisin ihan oikeasti ollakin onnellinen. Täynnä tarmoa, hei mä elän taas, katsokaa kaikki! Hyppäsin bussiin, kävin leikkaamassa tukan lyhyeksi kuin siirtymäriittinä. Että nyt vanha jää taakse, että nyt äitiminä on se pitkähiuksinen kaunis tyttö ja selviytyjäminä on räväkkä lyhyttukkainen taiteilija, joka ammentaa koetusta tuskasta, muttei anna sen hajottaa. Samassa tarmonpuuskassa siivosin Soinnun huoneen, piilotin jokaisen raskaana olevan tai juuri synnyttäneen kaverin facebookpäivitykset omalta sivultani. En vaan enää pysty niitä katsomaan. Joka kerta kun ne näen, kurkkua kuristaa katkeruus ja viha, enkä halua vihata ystäviäni. Näin on helpompi. Siivosin facebookseinältä myös jokaisen vauvaryhmän ja katsoin toisenlaiset äidit vain toisella silmällä. Ilmoitin että lähden erään facebookryhmän mukana tekemään jotain kivaa joulukuussa.

Tämä aamu oli kuitenkin taas huonompi. Tuntuu että raskausasioita tulee kuitenkin joka tuutista -- clearbluen mainokset youtubevideoissa, lisää kavereita raskaana joiden päivitykset on pakko piilottaa, vauvamahoja toisissa facebookryhmissä. Ja selviytymisvietin takia sisällä läikähtää suuri viha sitä kaikkea kohtaan, koko raskautta ja vauvoja ja äitejä ja perheitä. Ennen selviytymisviettiä ei tunne ollut näin vahva -- miksi kaikki eivät vaan voi jättää mua rauhaan? Mä olen jo monta vuotta ennen raskautumista ollut hirveän kiinnostunut raskaudesta, kasvatuksesta, vauvoista. Siitä mitä naisen kehossa tapahtuu silloin. Joten kaiken sen siivoaminen yhdellä kertaa pois elämästä ei vaan onnistu ja nyt tuntuu että vaara vaanii joka kulmalla. Kaupassa tulee vastaan lapsiperheitä ja maha pystyssä olevia naisia. Eilen S-Marketissa teki mieli tehdä sama jonka tein Soinnun ruumista hakiessa. Romahtaa polvilleen ja huutaa vaan niin helvetin kovaa että myyjät juoksisivat luokse ja ambulanssi kiikuttaisi mut pehmustettuun huoneeseen. Sattuu vaan niin helvetisti koko ajatus siitä että tämä on tosiaan nyt minun elämääni, että tää ei tule koskaan helpottamaan.

Suru aaltoilee taas. Tuntuu taas siltä että oon tulossa hulluksi. Joka toinen hetki selviytymisvietti kantaa, jaksan ajatella että tästä selvitään, jaksan tehdä suunnitelmia ja pitää jopa niistä kiinni. Jaksan pärjätä. Kunnes taas vajoan pohjalle, mielen täyttää synkät ajatukset ja lasken päiviä mielessäni; kahden päivän päästä tulee kolme kuukautta siitä kun Sointu kuoli. Kolmen viikon päästä olisi laskettu aika. Vähän yli kuukausi niin olisi joulu, olisi pieni potkupukuinen tissitakiainen. Mutta kun ei ole -- tuo pieni on peiteltynä vaunupeittoon maan alla. Ja siitä sitten jatkaen eteenpäin, junnaten ajatuksissa ja mahdollisissa kauhuskenaarioissa; jos tämäkin meni nyt vituiksi niin miksei joku muukin? Entä jos koira jää auton alle? Mies joutuu auto-onnettomuuteen kun on niin liukasta? Entä jos mun äitikin kuolisi yhtäkkiä? Mitä jos en koskaan tule enää raskaaksi? Tai jos tulen ja seuraavakin vauva kuolee? Tuntuu että taiteilen tällä hetkellä ihan hirveän ohuella nuoralla. Että oma henkinen tasapaino on sillä tasolla, millä mun fyysinenkin; opin kävelemään tosi myöhään ja pienenä mua sanottiin villi-varsaksi, kun en pysynyt pystyssä edes tasaisella maalla. Miten mä selviän enää jos jotain muuta tapahtuu, ja miten mä voisin hoitaa asiat niin, että mitään pahaa ei enää tapahdu?

Ja nyt on aika taas vetää keuhkot täyteen ilmaa, hengittää sisään ja ulos, sisään ja ulos, koittaa antaa paniikin valua pois. Annan parhaan ystävän auttaa. Keksittiin yhdessä viikonloppuna yhteinen uusi harrastus ja tänään lähdetään sitten sitä tekemään. Selviytymisvietti jyskyttää -- "tarraa siihen, tee siitä seuraava projekti niin ei tarvitse ajatella että sun lapsi kuoli sun sisään kolme kuukautta sitten. Kolme kertaa viikossa voit leikkiä että elämä olisi normaalia." Pakko yrittää.