Keltainen ensipupu

Lidlin käytävä. Tuntuu kuin olisin superihminen. Isi kerää ostoksia ja minä haahuan perässä. Pelottaa että joku katsoo, toisaalta pelottaa jos kukaan ei katso. Meinaa mennä hermot. Et nyt jää katsomaan siihen mitään, mennään nopeasti, ei pysty olla kauaa. Kassojen ohi, happi meinaa loppua. Nytkö voi jo käydä kaupassa? Nytkö äiti pystyy jo elämään näin normaalia elämää ilman sinua? Melkein tulee paniikkikohtaus. Ei, en mä ole vielä hirveän pitkällä jos kassanaisen katse tuntuu näin pahalta. Jos ostosten pakkaus tuntuu näin merkityksettömältä.

Seuraavaan paikkaan ja jo tuntuu helpommalta. Oli pakko vähän kierrellä kaupoissa, etsiä sinulle jotain jonka voisi arkkuun laittaa. Tuntui niin hirveän luonnolliselta. Kamala olo. Samalla katseella etsisin ja koskettelisin vauvanvaatteita ja niitä tuttipulloja, rintakumeja ja muita. Ja nyt katselen ja ihmettelen enkelifiguureja ja puista keinuhevosta joka muistuttaisi sinusta kotona. Sillä samalla katseella, sillä äitikatseella. Tuntui hyvältä, ihan hassu olo. Ensimmäisen ja viimeisen kerran ostan sinulle jotain.

Oli pakko ostaa apteekistakin jotain. Toivonsäteeksi, tulevaisuutta ajatellen. Ajatuksella että vielä joskus näitäkin tarvitaan. Ei varmaan vielä mutta joskus sitten, kiva kun ovat valmiina sitten. Myyjä toivotti äidille ja isille onnea ja menestystä. Oltiin me siinä varmaan vähän hölmistyneen, hassun näköisiä. Naureskelin sen jälkeen että näytti varmaan siltä että tuossa on joku mielenvikainen nainen ja hiljaa kohtalonsa nielevä mies ja asiakaspalvelija vaan koitti olla kohtelias ettei äiti käy kurkkuun kiinni. Meinasi äiti käydäkin. Teki mieli huutaa että sitä onnea ja menestystä oli jo, haista paska. Enpä huutanut. Vaikka ei haluaisi niin on pakko ajatella toisia, ei voi olettaa että kaikki osaisivat ja tietäisivät. Että vaikka suru piirtää omasta mielestä uurteita kasvoihin niin muut eivät niitä suru-uurteina näe.

Ostettiin sitten lopulta sinullekin jotain. Keltainen ensipupu, se sama, joka sinun olisi pitänyt saada joulukuussa kun mummi, mummo ja pappa tulevat sinua sairaalaan halittelemaan. Se sama, joka olisi pitänyt silloin sairaalaan kahvilasta ostaa ja se sama, joka olisi kuitenkin lojunut lattialla koiran käsittelyn jälkeen tammikuussa. Nyt sillä pupulla on hirveän iso merkitys. Se lähtee turvalonkeron kanssa turvaamaan sinun matkaa, ei päädykään koiranhampaisiin. Sen piti olla ihan merkityksetön juttu ja nyt se oli jotain elämää suurempaa, kun äiti sen kassahihnalle laittoi. Silitteli sitä vähän kun käveltiin tokmannin käytävällä. Sai muut pakenemaan kun äiti selitti isille hyllyjen välissä pupusta. Että miten se laitetaan sitten arkkuun mukaan. Että miten se on varmaan yhtä iso kuin sinä.

Äiti päätti siinä että toivonsäteelle ei sitten ensipupua tuoda. Jos sellainen edes koskaan tulee. Tuodaan sitten jotain muuta.

Haamupotkut ja hautajaiset

Haamupotkut. Ilmeisesti ihan perusjuttu synnytyksen jälkeen. Haamupotkut on sitä, kun tunnet vauvan potkut mahassasi, vielä pitkänkin ajan jälkeen, vaikka koko elämän, synnytyksen jälkeen. Vaikkei vauvaa enää olekaan. Muut äidit puhuvat haamupotkuista kepoisasti, vähän kaihoisasti. Saavat ikävöimään raskausaikaa. Äiti meinaa purskahtaa itkuun joka kerta kun tuntee haamupotkun. Käsi eksyy mahalle, vähän hymyilyttää ja sitten muistaa. Ettet sinä enää potkikaan, ettei sinua enää ole. Että maha tekee siellä omiansa. Sen takia pelottaa syödäkin. Ettei mahassa tuntuisi vahingossakaan outoa liikehdintää, sitä samaa, mistä vielä niin paljon iloitsin kun sinä olit masussa ja jonka loppuminen lopetti ihan kaiken.. Ja nyt sitten elät enää äidin mielikuvituksessa, haamupotkuina jotka ihan oikeasti on haamupotkuja.

Sointu rakas.. Äitiä vähän pelottaa. Hautajaiset on ylihuomenna. Äiti on aiemmin ollut hautajaisissa. Mutta ei ole ikinä ollut noin pienen hautajaisissa. Oman pienen. Äiti ja isi saa ajaa sinut omalla autolla haudalle. Äitiä vähän pelottaa sekin -- äiti varmasti haluaisi vaan siinä autossakin avata arkun ja viedä sinut kotiin. Siitäkin on tehty leffoja. Kuinka joku sekopää hoitaa kuollutta vauvaansa kotonaan, kuinka ei tajua tai suostu tajuamaan että vauva on oikeasti kuollut. Äiti ei olisi ikinä uskonut että samaistuisi noihin hahmoihin. Kauhuleffojen hahmoihin joiden ei pitäisi herättää mitään muuta tunnetta kuin inhoa. Nyt äiti kuitenkin tuntee myötätuntoa, äiti ymmärtää.

Hautajaiset on niin hirveän lopullinen asia. Sinut lasketaan siinä pienen pienessä arkussa maahan ja sitten ei enää ikinä nähdä. Ei vanhemman pitäisi joutua lastaan hautaamaan, ei sen näin pitäisi mennä. Äiti ei haluaisi että tästä tulee vielä näin lopullista. Että elämä rullaisi tällä tavalla eteenpäin. Äiti näkee painajaisia hautajaisista eikä oikein halua niistä puhua, kun ei oikein ole mitään puhuttavaa. Tai ei äiti tiedä mistä aloittaa. Äiti ei oikein tunne mitään muuta kuin pelon. Pelottaa kaikki. Että äiti joutuu mennä sinne ja siellä joutuu jättämään ihan oikeat jäähyväiset. Että äiti tietää että perjantain jälkeen ei enää nähdä. Koskaan. Perjantaihin sisältyy niin paljon odotusta ja tunnetta että äiti ei oikein tiedä miten käsitellä sitä. Äiti vaan haluaisi jäädä tähän oloon kellumaan ja toisaalta äiti haluaisi sinut äkkiä pois sieltä kylmästä.

Haluan kertoa sinulle isistä

Hei rakas.. Haluaisin kertoa nyt sinulle ihmisestä, jota et varmaan vielä oppinut kunnolla tuntemaan. Jonka ääni oli varmasti sinulle kovin tuttu, jonka kosketus oli sellainen jota et koskaan säikkynyt. Sellaisesta ihmisestä joka olisi sinulle vielä ollut maailman tärkein. Jolle olisit ostellut niitä surullisensuloisia "maailman paras" -mukeja, joka olisi laulanut sinulle aina iltaisin. Jonka kanssa olisit tehnyt majoja olohuoneeseen ja jonka kanssa olisit ihmetellyt ja kummastellut tätä maailmaa.

Haluan kertoa sinulle isistä.

Isi ja äiti tapasivat nuorina. Tosi nuorina. Isi ja äiti tiesivät ja silloin että aina tullaan tätä maailmaa yhdessä tallustelemaan, vaikka muut eivät varmaan sitä uskoneetkaan. Isillä ja äitillä oli varma olo, isillä ja äitilä oli aina toisensa.

Isi on ehkä maailman lämpimin ihminen. Isi osaa aina sanoa ne oikeat sanat, ja vaikkei osaisikaan niin äidistä silti tuntuu siltä. Isi on paras. Niin sinäkin olisit sanonut. Isi osaa olla hassu; isi käyttää kulahtaneita farkkuja, rikkinäisiä tennareita, maailman siisteintä kauluspaitaa ja reikäistä hupparia. Samaan aikaan. Isi on maailman komein ja isillä on ehkä maailman isoin nenä. Ja pää. Äiti oli miettinyt että kertoisi sinulle että isillä on niin iso pää koska siellä on niin paljon tietoa. Ja ehkä onkin. Isille ei saa normaalia hattua tai pipoa kaupasta. Isi oli pari vuotta sitten superonnellinen kun tarpeeksi iso pipo löytyi kaupausta. Sitten se hävisi ja isi löysi uuden pihalta, maasta. Äiti piti sitä ehkä vähän oksettavana, mutta silti äiti pesi sen ja nyt se on vieläkin isin päässä.

Kenelläkään muulla ei olisi ollut parempaa isiä kuin sinulla. Isi olisi pussannut sinut puhki, keksinyt maailman parhaimmat iltasadut ja jahdannut ampiaista autolla. Ja ajanut kovaa kaikista hyppyreistä vaikka äiti olisi sanonut ettei saa. Sellainen isi on. Äidille ihan jumalattoman rakas ja tärkeä, äidille se ihminen, jota ilman äiti ei pärjäisi. Äiti rakastaa isiä ihan hirveästi ja yhdessä oltaisiin rakastettu sinua enemmän kuin kukaan voi ikinä mitään rakastaa.

Äiti ei oikein vieläkään pysty ymmärtämään sitä, miten isi on nyt jaksanut. Jaksoi olla niin supermies synnytyksessä jonka piti tapahtua vasta joulukuussa. Jaksoi ja jaksaa pitää äitiä sylissä, kantaa äitiä eteenpäin. Jaksoi leikata napanuorasi ja pitää sinua sylissä vaikket enää hengittänytkään. Jaksoi, vaikka oli ensin joutunut luopumaan omista toiveistaan ja maailmastaan ja vaihtamaan ne toisiin. Ja joutui sitten taas vaihtamaan ne uudestaan, siellä sairaalan huoneessa kun äidille ja isille kerrottiin ettei sinun pieni sydän jaksanutkaan enää lyödä. Äidin mielestä isi on aina supermies, maailman paras isi. Ja äiti tietää että niin sinäkin olisit ajatellut.

Ainoa joka tällä hetkellä pystyy äitiä auttamaan on isin kupliva nauru ja silmännurkassa leikkivät uurteet kun isi nauraa. Äitiä harmittaa ettet päässyt koskaan tapaamaan isiä. Äiti ei kuitenkaan koskaan unohda sitä sohvalla vedettyä rumpusooloa isille, isin kädelle. Silloin äiti tiesi että teillä tulisi olemaan ihan joku oma juttu, että isi ymmärtäisi sinua paremmin joissain asioissa kuin kukaan muu voisi koskaan ymmärtää. Kiitos että kerkesit näyttämään sen isille ja äidille.

Erilainen suru

Äidille on tullut paljon kommentteja siitä kuinka äiti osaa kirjoittaa sinusta ja koko tästä asiasta niin hyvin, niin kauniisti. Äiti rupesi sitä tossa itsekin äsken miettimään. Miksi äiti osaa? Miksi äiti edes haluaa? Ihan kamalaa sanoa mutta äiti osaa ja haluaa ukin takia. Ei sen takia että ukki olisi ollut joku tajuttoman hyvä kirjallinen lahjakkuus (ei, sitä ukki ei oikeasti ollut). Ukki oli se joka opetti äidin suremaan. Ukki kuoli kuusi vuotta sitten, äiti oli silloin 15 vuotias. Ukki kuoli syöpään. Ukki oli ensimmäinen ihminen joka kuoli äidin lähipiirissä ja se oli äidille tosi raskasta. Siksi äiti nyt kirjoittaa. Koska silloinkin se oli ainoa asia joka auttoi. Ja siksi äiti ei ole kirjoittanut moneen vuoteen, ja siksi äiti varmaan taas lopettaa kirjoittamisen kun äitiä ei enää satu näin jumalattomasti. Äiti ei varmaan oikein osaa kirjoittaa muusta kuin siitä että sattuu, ihan vitusti.

Äiti kirjoitti silloinkin blogia hetken, muutaman kuukauden. Sitten äiti ei pystynyt enää. Äiti kaivoi äsken sen blogin esille. Siellä pieni 15 vuotias minä on tallennettuna. Tekstissä vilisee samat sanat kuin nykyäänkin mutta hiomattomampana. Teksti näyttää siltä miltä sen kuuluukin näyttää -- että lapsi on sen kirjoittanut. Silti äiti muistaa sen saman tunteen. Äiti makasi tässa samassa paikassa, samassa huoneessa kuin nyt ja kirjoitti. Pelkäsi että unohtaa vielä joskus sen rakkaan ihmisen. Nyt äiti muistaa ukista että ei voi ikinä unohtaa sinua. Äitiä vaan vähän pelottaa. Ukissa on aina jotain konkreettista muisteltavaa. Mitä se teki täällä kotona, missä oltiin ukin kanssa ja mitä se aina sanoi eri tilanteissa. Siinä mielessä äidin suru sinua kohtaan on erilaista, epäselvempää. Äiti ei voi ikinä muistella sinua noin. Miten äiti siis muistelee? Äidin pitää tarrata siihen yhteen ainoaan hetkeen jolloin saatiin yhdessä olla. Äidin pitää tarrata siihen iloon plussatestistä, äidin pitä tarrata isin mahansilittelyyn. Äiti muistelee sinua hetkissä, joissa sinä et ollut mukana, et kerennyt vielä olemaan.

Ja taas äiti päätyy siihen ajatukseen. Miten olla hyvä äiti sinulle, miten rakastaa pientä, joka ei koskaan tullutkaan? Miten koskaan kääntää tyhjää syliä onnelliseksi? Miten voi enää koskaan hymyillä ja miettiä sinua? Miten olla hyvä äiti kuolleelle, kun en vielä edes tuntenut sinua? Ja samalla kuitenkin olin ainoa, joka sinut pystyi tuntemaan? Sointu äiti rakastaa sinua niin, äiti haluaisi ihan hirveästi sen sinulle pystyä näyttämään. Äiti ei vaan tiedä että miten..

(Blogi isän kuoleman ajoilta löytyy täältä: we need more hope)

Tupakointi raskausaikana

Nyt avaan teille asiaa joka sattuu ehkä eniten. Pitkään mietin että voiko tästä edes kirjoittaa, mutta jos tästä on apua jollekin muulle niin kirjoitan sitten. Kommentoida ei voi anonyymina ja valvon kommentointia. Toivoisin myös että ennenkuin kommentoit, mietit pari kertaa kommenttiasi. Että onko se nyt juuri tähän tilanteeseen tarpeellinen, onko se pakko päästä sanomaan.

Minä poltin raskausaikana. Alussa enemmän, sittä lopetin, sitten poltin taas pari tupakkaa, sitten poltin vain satunnaisesti, sitten en taas polttanut, sitten poltin vain töissä, ja sitten en taas polttanut. Kun Sointu kuoli, olin jo lopettanut ja hirveän ylpeä siitä. Neuvolatätikin meinasi puhjeta taputuksiin kun kerroin siellä että nyt olen pystynyt olemaan kokonaan ilman. Näin jälkikäteen kun ajattelee niin joka kerta tulee ihan hirveä paniikki, ahdistus, tekisi mieli hakata itsensä paskaksi. Miksi vitussa mä tein niin, miksi ihmeessä en voinut olla polttamatta? Keksin syitä ja kun muut eivät sitä tuominneet niin oli helppo polttaa. Ei kukaan tupakkaa mun suuhun tunkenut mutta ympärillä oli hyväksyvä ilmapiiri asian suhteen. Neuvolassa ja lääkärissä kannustettiin lopettamaan mutta ei pyydetty eikä siitä sen enempää keskusteltu. Sanottiin vain että hyvä että olen vähentänyt ja vielä parempi olisi jos voisin lopettaa.

Jokainen varmasti ymmärtää että jos olisin tiennyt että näin tapahtuu niin en olisi edes harkinnut sitä että tekisin jotain noin tyhmää. Soinnusta ei ainakaan löytynyt merkkiä siitä että mun aiempi tupakointi olisi kuolemaan vaikuttanut, mutta vielä ei ole testituloksia tullut eli satavarmasti mitään ei voi tietää. Alustavasti mitään ei ainakaan istukasta näkynyt, tai Soinnusta. Mä en tiedä mitä mä teen jos tuloksista ilmeneekin että Sointu kuoli sen takia että olin niin vitun tyhmä.

Synnärillä näkyi äitejä viimeisillään vetämässä röökiä. Mä sielläkin mietin että mä sentään lopetin ton. Että miksi mun vauva vietiin kun mä yritin niin kovasti ja sainkin sen sitten loppumaan, mutta nuo on polttanut koko ajan ja menee kohta synnyttämään elävän vauvan. Yritin kovasti. Ei siinä oikeasti pitäisi olla edes mitään yrittämistä, kyseessä on sun lapsi. Sun oma vauva jota vahingoitat jollain noin kamalalla, ei sen pitäisi edes olla vaikeaa. Mutta silti se oli ja nyt se tuntuu ihan kamalalta. Vittu kuinka tyhmä mä olen ollut, miten mä olen voinut tehdä niin?

Mä kirjoitin tämän nyt sen takia että asiasta on tullut paljon kysymyksiä. Pää ei vielä kestä asian käsittelemistä kunnolla, ei anna avata sitä ovea tuolta. Jos sen avaisin niin oikeasti varmaan tulisin hulluksi. Mä varmasti avaan asiaa vielä lisää, sitten kun siihen pystyn. Syy, miksi kirjoitan tämän nyt, ei ole oman itseni takia (ja sitä toivon että mietitte kommentoinneissa. Tällä hetkellä Sointua ei enää saa takaisin ja mä suren, sanoitte te mitä tahansa ja voitte olla varmoja että mahdollisessa seuraavassa raskaudessa en jotain näin kamalaa tee), vaan sen takia että niitä ihmisiä on jotka tupakoi raskaana. Mä toivon että jokainen joka tätä nyt lukee, maha pystyssä ja rööki kädessä, miettii miltä tuntuu jos ne liikkeet ei enää kohta tuntuisikaan parin tunnin päästä. Että sun vauva kuolee ja kävisit sen nyt parin päivän päästä synnyttämässä. Kuolleena. Ja joudut miettimään että oliko siihen syy se vitun rööki. Oletko sä valmis kestämään sen tunteen, kun lääkäri kolmen kuukauden päästä varmistaa, että tupakointi tappoi sun vauvan? Että kaikki onni raskaudesta kaatuu, vain sen takia että piti vetää röökiä? Ja vaikka tupakointi ei varmistuisikaan syyksi, oletko sä valmis ruoskimaan itseäsi asiasta seuraavat kolme kuukautta ennenkuin syy varmistuu?

Se rööki ei ole sen arvoista. Jos sä et pysty keneltäkään muulta sitä uskomaan niin usko se nyt tästä. Usko se multa, ihmiseltä, joka joutuu sitä miettimään. Ihmisiletä joka tällä hetkellä haluaisi vaan kuolla koska ei tiedä tappoiko oman vauvansa kun ei lopettanut sitten kuitenkaan tarpeeksi ajoissa. Ihmiseltä joka laittoi oman "etunsa" vauvan edelle, ihmiseltä joka ei koskaan anna itsellensä sitä anteeksi. Haluatko sä oikeasti vetää sen seuraavan röökin? Stressi ei vauvaa tapa, myrkylliset kemikaalit voi tappaa. Mieti niitä syitä mitkä nyt sanot, miksi et voi lopettaa. Mieti että sanoisit samat syyt kun vauva on kuollut.

Painotan vielä että miettikää nyt kommentointianne. Mun on pakko kirjoittaa tämä että joku muu voisi vielä tehdä sen muutoksen. Kaikki mitä haluatte kommentiinne laittaa, mä aika varmasti tiedän sen jo. Kirjoitan tämän siksikin kun asiasta ollaan kyselty. Nyt ei ole kuitenkaan oikea aika eikä paikka tulla kiilottamaan omaa sädekehäänsä.

Menettämisen pelko

Vieläkään ei oikein voi uskoa. Ei voi uskoa että sinä elät ainoastaan niissä muutamassa kuvassa jotka naistenklinikalla otettiin. Että sinä et tule koskaan enää takaisin, vaikka miten toivottaisiin. Että seuraava lapsi et ole sinä. Että nyt äiti ei enää ole raskaana, että nyt saisi taas ajatella ja tuntea vain itseänsä varten. Saisi ja saisi. Ei äiti enää pysty siihen. Ajatella vain itseänsä varten. Ja nyt kun sinua ei ole, ketä äiti tässä ajattelisi?

Ainoa tilanne jolloin äiti tuntee olevansa normaali ja elossa on silloin kun sisällä läikähtää viha. Äidillä ei ole vielä mennyt yli -- on saanut puristettua kädet nyrkkeihin, purrut kieltä ja tukahduttanut vihan takaisin pieneen rasiaan. Äiti on keksinyt syypäitä, huutanut muista ihmisistä, keksinyt asioita joista äiti saa olla vihainen. Vihasta seuraa kuitenkin aina sellainen ärsyttävä, tukahduttava, vittumainen epätoivo. Haluaa olla vihainen mutta mille olla? "Näille tosi harvoin löytyy selitystä". Kajahtelee vain äidin päässä. Viha jotain kohtaan olisi tällä hetkellä se köysi, se pelastusrengas jolla saisi itsensä taisteltua täältä vittuun. Viha olisi siinä vaiheessa puhdistavaa. Kun ketään ei voi syyttää, viha vaan kytee sisällä ja siinä vaan velloo. Ja sitten äidille tulee paha mieli kun äiti sanoo pahasti isille tai mummille. Tai ajattelee pahasti muista ihmisistä. Kun haluaa pahaa muille ihmisille, vaikkei oikeasti haluaisikaan. Oikeasti äti haluaisi vaan että ei enää tuntuisi näin pahalta.

Ja kun viha ei läikehdi, tuntuu äidin olo tyhjältä. Äiti vaan kelluu täällä, ei oikein saa otetta mistään. Ei haarukasta, ei hiusharjasta. Jos äiti ei pysty tekemään normaaleita, normaaliin elämään kuuluvia asioita, miten äiti pystyy ikinä ottamaan omista tunteistaan kiinni? Tuntea, ja näinollen elää normaalisti? Normaali. Pelottava sana. Se asia, minkä äiti sai hetken tuntea kun sinua odotti. Ja se asia, mikä äidiltä vietiin ihan täysin, nyt koko loppuelämäksi, kun sinut kärrättiin pois äidin sylistä. Se asia, mikä äiti on aina halunnut olla. Nyt äiti tietää että mistään ei enää ikinä tule normaalia. On kuolleen vauvan kuva seinällä, on kuolleen pienen tähtitytön syntymä -ja kuolinpäivä. Samana päivänä. On jumalaton pelko seuraavassa raskaudessa. Ja siitä vielä käsittämättömämmäksi kasvava pelko kun ja jos seuraava toivonsäde kasvaa isoksi. Ettei mitään vaan käy, ettei mitään vaan satu. Koska äiti tietää että sitä äiti ja isi ei enää kestäisi.

On jumalaton pelko ylipäätänsä menettämiseen. Äiti pelkää tällä hetkellä kaiken menettämistä. Koska äiti menetti sinut, niin ei olisi mikään ihme että äiti menettäisi nyt kaiken muunkin. Äiti näkee painajaisia että isi lähtee, vaikka äiti tietää ettei isi lähde. Kun jotain näin mahdotonta, luonnotonta voi tapahtua että sinä kuolet, niin mitä tahansa muutakin voi tapahtua. Saako äiti enää mitään hyvää tältä elämältä, ja jos saa, niin tuntuuko se enää ikinä hyvältä? Äiti nauraa isin jutulle ja heti seuraavana hetkenä äiti vetää naurun takaisin sisään. Ei saa nauraa, ei saa näyttää että on onnellinen. Ei saa näyttää että joku tuntuu hyvältä. Tähän asti kaikki onni, kaikki hyvä on viety, napattu väkivalloin äidin elämästä. Pitää kätkeä onni, laittaa se piiloon ja heittää pois avain. Niin se pysyy tallessa, niin äiti ei ainakaan itse voi vaikuttaa siihen että se tuhoutuu. Ja jos äiti unohtaa että onni on piilossa, jos äiti ei enää muista onnea olevan ollenkaan, ei sen vieminenkään voi enää sattua. Sitä äiti miettii ja tuntee olevansa vaan lähempänä sitä hollywoodin mielisairasta naista, heijaamassa itseään pehmustetun huoneen nurkassa. Tätäkö on tulla hulluksi?

Äiti tuntee fyysistä kipua. Fyysistä kipua siitä, ettei päässyt ikinä kutittelemaan pieniä, pulleita varpaita. Tuoksuttelemaan sinun hiuksiasi. Tuijottelemaan syvälle silmiisi ja pelätä, että joskus vielä kasvat aikuiseksi. Ettei äiti päässyt ikinä tutustumaan sinuun. Ja taas tuntuu siltä että äiti hukkuu, äiti hukkuu tähän paskaan oloon, ettei äiti ihan oikeasti kohta saa happea. Sydäntä raastetaan irti rinnasta ja kokoajan äiti on uudestaan siellä synnytyssalissa, sinä hengittämättä vierellä ja yhtäkkiä ei sinua vierellä enää ollenkaan. Uudestaan, uudestaan, äidin yli saapuu hyökyaalto, toinen toistaan kovempi, ja toinen toistaan herättelevämpi. Sinä olet poissa, äidin pieni vauva on poissa enkä enää koskaan sinua saa takaisin. Että äidillä on nyt enkelilapsi, että äiti ei ikinä saa olla normaali äiti.

Kuolleen lapsen äiti

Äiti tietää että äidistä tulee vielä monta kertaa tuntumaan siltä että äiti olisi elefantti huoneessa. "Sä olet äiti, Soinnun äiti, ja kukaan ei vie sitä pois sulta". Ollut aika tuttu lause tässä nyt viikon. Kyllähän äiti tietää että äiti tulee aina olemaan sinun äitisi. Äitiä vaan harmittaa kun äiti ei päässyt tekemään sinun kanssa mitään normaaleja äitijuttuja. Ja jos äiti liittyy johonkin keskusteluun, normaaliin keskusteluun ja alkaa puhua sinusta. No, miten se sitten menisikään, sitä voi jokainen miettiä.

"Oli ne synnytyskivut jotain ihan tuskaa silloin. Tuli sanotta hassuja juttuja kun sai ilokaasua!"
"Joo, mäkin muistan kun synnytin Sointua! Onneksi sain pepidiniä suoraan pistettynä perseeseen, olihan siinä aika ulapalla sitten. Mun synnnytyksessä kun ei tarvinnut yhtään miettiä miten vauva voi"

Niin. Miten itse vastaisit?

"Ulla-Petteri veti tänään ihan kamalat niskapaskat, voi että mä kärsin"
"Voi kun Sointukin olisi täällä vetämässä niskapaskoja.."

Taisitte ymmärtää homman jujun?

Mä olen aiemmissakin postauksissa miettinyt sitä miten olla hyvä äiti kuolleelle. Enhän mä voi Sointua lakaista maton alle, leikkiä ettei Sointua ikinä ollutkaan. Etten ikinä ole ollut raskaana tai synnyttänyt. Samalla mä en voi leikkiä että olisin ihan oikea äiti ja tietäisin mitä äitiyteen, siihen äitiyteen kun sulla on elävä lapsi, kuuluu. Vaikka kuinka haluaisin niin en tiedä. Mä tiedän miltä tuntuu rakastaa omaa lasta mutta herranjumala, enhän mä edes tiedä miten vauvalta vaihdetaan vaippa. Mä tiedän ainoastaan raskaudesta, enkä siitäkään tiedä mitään loppuraskaudesta. Liitynkö siis tuleviin keskusteluihin lapsettomana vai ihmisenä, jolla on lapsi? Miten liittyä keskusteluun niin, että jokaisesta keskustelusta ei tule vain isoa Pinjashowta, muiden äidien tai lapsettomien ihmisten sääliä? Uskallanko enää keskustella kenenkään kanssa?

Mä tiedän että seuraavista kohtaamisista tulee olemaan älyttömän vaivaannuttavia, ihan kaikille. Mulle, mun perheelle ja sille vastakkaiselle osapuolelle. Kaikki toivovat että hetki menisi ohi, koittavat keksiä sanottavaa ja lopulta se olen minä joka joutuu keksimään sanottavaa ikean lakanoista tai säästä, vetää keskustelua väkinäisesti eteenpäin jottei muut pahoittaisi mieltä meidän surusta. Uskaltaako kysyä enää kenenkään lapsen vointia, onnitella kenenkään raskaudesta? Tulenko minä aina ja ikuisesti olemaan se elefantti huoneessa, se, kenen seurassa ei voida puhua lapsista, ja toisaalta se kenen seurassa muusta kuin lapsista puhuminen tuntuu väkinäiseltä ja väärältä? Onko tulevaisuudessa mun aina vaan helpompi vetäytyä keskustelusta, paikasta pois, leikkiä ettei mua ole olemassa, niin että kaikkien muiden on helpompi olla?

Miten mä vedän hyvin kuolleen lapsen äidin roolin? Miten tässä voi olla hyvä?

Koulukiusattu, ruma tyttö.

Äiti miettii sitä, miten ongelmat, elämän kriisit, tuntuvat yhtä isoilta omassa päässä. Miten rajat niihin venyy ja paukkuu, miten sillä hetkellä tuntuu että mikään asia ei voi tuntua pahemmalta kuin se. Ja silti se seuraava asia tulee, ja vaikka se onkin pienempi tai isompi niin se tuntuu samalta. Äidistä tuntuu nyt hassulta että äiti on soittanut kuukausi sitten huutoitkua mummille. Muistatko miksi? Siksi kun koira kakkasi matolle ja äitiä oksetti siivota. Äiti huusi puhelimeen että äiti ei jaksa, että äiti ei pysty siivota.

"Onko kaikki hei nyt hyvin, onko tässä jotain muuta?". Muistan mummin äänen. Miten mummi kuulosti pelokkaalta. Huolestuneelta.
"Ei oo, mä oon vaan raskaana". Ja äiti muistaa miten äiti halusi raskaudesta eroon. Kuinka oli niin jumalattoman heikko olo, kuinka tuntui ettei mitään pysty tehdä yksin. Että koirankakka tuntui siltä että se luhistaa koko maailman. Ja voi kun äidillä on sitä ikävä -- sitä raivoitkua sen takia kun oksetti niin paljon. Kuinka tuntui siltä että olisi siirtänyt vuoria kun sai maton heitettyä roskiin. Eikä äiti silloinkaan saanut mattoa ulos asti. Äitiä hävetti käydä itku kurkussa heittämässä matto roskiin. Äiti sitten heitti sen sinun huoneeseesi oven taakse piiloon. Jatkoi itkemistä ja odotti että isi tulee kotiin. Toivoi että mummi olisi tullut auttamaan mutta ei kehdannut pyytää, vaikka mummi tarjosikin apua. Sen verran äidillä oli tolkkua päässä -- ei nyt jumalauta voi pyytää aikuinen ihminen monen kilometrin päässä asuvalta äidiltä apua kakan siivoamisessa. Mikä mua vaivaa?

Äidistä tuntuu vieläkin siltä että äidin identiteetti on viety. Kroppa näyttää nyt siltä miltä se näytti ennen sinua. Tissit on vähän vaan valahtaneet vaikka äiti ei edes päässyt imettämään. Muuten äiti on taas oma, hoikka itsensä. Äiti ei ole pystynyt syömään eli raskauskilot on karissut ainakin kätevästi, nopeaa tahtia. Hyvä dieetti jos ei muuta, kymmenen kiloa viikossa! Vaikka kroppa on sama jota äiti on katsonut päivästä toiseen jo tosi pitkään, vaikka kropan pitäisi nyt tuntua omalta, tuntuu se niin saatanan vieraalta. Lonkka -ja kylkiluut on taas tullut näkyviin. Äiti ei haluaisi. Äidin mahan pitäisi nyt kasvaa ihan huimaa tahtia. Nyt se olisi luultavasti jo aika iso -- äiti odotti ihan hirveästi että maha edes tulisi näkyviin. Nojailit niin paljon äidin selkään ettei sellaista kerennyt vielä tulla. Ja kun juuri äiti on päässyt kaikille selittämään että on raskaana vaikkei se vielä näykään, hei, yli puolenvälin jo, joutuu äiti nyt selittämään kaikille uudestaan että äiti ei olekaan raskaana enää. Että vauvaa ei koskaan tullutkaan. Eikä sitä mahaa. Äidistä tuntuu että muiden on vaikeaa käsittää että äidin vauva kuoli, kun ei kukaan edes huomannut sinua vielä.

Kun äiti katsoo kroppaansa, äiti näkee siinä taas sen tytön. Tytön joka ei oikein osannut kantaa itseään, tytön josta ei oikein itseasiassa pitänyt. Tytön joka oppi rakastamaan itseään vasta, kun oppi rakastamaan toista, itsensälaista. Kaiken piti muuttua, kropan piti saada rasvaa ja sinun piti tulla tänne. Äiti luki paljon kasvatusjuttuja. Äiti ei halunnut huonoa itsetuntoa sinulle ja siksi äiti oli ottanut asiakseen rakastaa itseään. Äiti tiesi että kohta maailmaan tulee olento joka ajattelee että äiti on maailman kaunein, joka näkee äidissä aina itsensä. Äiti ei halunnut siirtää omaa epävarmuuttaan sinuun, äidin piti tukea sinua. Äidin piti muovata sinusta jotain, jotain sellaista joka äiti halusi aina olla.

Kun äiti katsoo kroppaansa, äiti näkee siinä taas kaiken mitä äiti vihaa, jonka äiti onnistui työntämään syrjään. Äiti näkee siinä taas, pitkän ajan jälkeen, sen ala-astelaisen liian pitkillä jaloilla. Äiti tuntee taas sen pakokauhun jonka äiti tunsi aina kun äiti meni kouluun. Muut tytöt pystyvät olla maailman ilkeimpiä ihmisiä pieninä. Äiti oli päättänyt että sinä et sitä joudu tuntemaan, että sinusta tulee sen verran itsevarma, vahva ettei sinua voi kukaan kiusata. Satuttaa. Että sinä kyllä saat kavereita. Äiti näyttää miten. Ja juuri kun äiti keräsi itsensä kokoon ja näin päätti, viedään äidiltä kaikki. Ihan kun elämässä ei olisi muuten ollut jo tarpeeksi paskaa. Koko se lapsuuden epävarmuus vyöryy takaisin ja ne samat kysymykset, kysymykset jotka äiti oli jo unohtanut. Miksi minä? Miksi juuri minusta ei tykätä? Miksi juuri minulle käy näin? Miksi?

Äidistä piti tulla samanlainen äiti kuin mummista. Mummi aina piti äidin puolia. Halasi lujaa, tuli huutamaan koululle. Jaksoi pitää kaikki langat kasassa vaikkei oikeasti varmasti jaksanutkaan. Jaksoi pitää huolta meistä kolmesta ja ukista, joka aina välillä joi. Jaksoi, vaikka mummilla on omakin enkeli tähdissä. Ja jaksaa vieläkin. Nyt äiti ei pääse näyttämään että äitikin olisi jaksanut. Tai että ei olisi mutta olisi ainakin yrittänyt, sinun takia. Sinun takiasi olisin sen kaiken tehnyt.

Ja voihan äiti ja isi sinulle pikkusisaruksia hankkia, ja niin varmasti hankitaankin. Ei äiti pysty olla ajattelematta sitä. Äiti muutti niin paljon itsestään että ei äiti pysty enää palata entiseen. Ei pysty leikkiä että ei oltaisi lapsiperhe vaikka ollaankin, omissa päissämme. Tuntuu vaan niin vitun väärältä. Tiedättekö sen tunteen kun on kirjoittanut vaikka kouluun jotain pitkää työtä. Viimeistellyt ja hionut sitä, pari vikaa kappaletta on enää jäljellä. Ruvetaan olemaan voiton puolella ja olet ylpeä, tiedät että työstä tulee hyvä arvosana. Mietit jo mielessäsi että kohta ei sitä tarvitse enää stressata. Ja yhtäkkiä tietokoneeseen tulee joku vika ja vaikka olit varmuuskopioinut miljoona ja taas miljoona kertaa, ei työtä löydy enää mistään ja joudut aloittamaaan koko paskan uudestaan. Koitat muistella mitä viimeksi olit kirjoittanut mutta tiedät ettet saa juttua enää muotoiltua samalla tavalla. Vituttaa vaan aloittaa alusta. Vähän sama tunne on nyt tämän kanssa. Äidistä piti tulla äiti jouluna ja nyt pitäisi aloittaa alusta, pelätä ensin siihen 12 viikkoon asti, sitten pelätä siihen asti että liikkeet tuntuu, sitten pelätä rakenneultraa ja sitten ihan helvetisti kaikkea muuta. Äiti ei jaksaisi mutta ei silti voi ajatella mitään muuta. Jotain jäi kesken, sinä jäit kesken.

Miksi minä? Tämän takia äiti ei pysty uskomaan jumalaan tai muuhun. Jos olisi olemassa jumala, se ei heittäisi tätä kaikkea äidin hartioille. Äiti ei halua uskoa sellaiseen jumalaan. Äiti on vittu vasta kaksikymmentä, mitä niin pahaa tässä maailmassa äiti on voinut tehdä että eteen ei tule mitään muuta kuin lastillista paskaa, aina vaan?

Ja taas äiti on se pikkutyttö ison koulurepun kanssa, tutisevin polvin pelkäämässä koulunpihaa. Sitä miten muut sanovat ilkeitä asioita. Miten muut ei huomioineet. Äiti oppi aika nopeasti miten pysytään poissa silmistä, mitä ei saa tehdä ettei satu. Äiti vaan halusi kuulua joukkoon. Silloinkin. Ja nyt äidistä tuntuu että äiti ei enää voi ikinä kuulua joukkoon -- äiti on nyt enkelin äiti. Vittu mitä paskaa. Joka asiassa sama juttu, äiti ei vaan kuulu, mihinkään. Ensimmäistä kertaa äidistä tuntui että äiti oikeasti kuuluu johonkin, äidistä tuli äiti. Ja sitten äidistä pitääkin tulla näin erilainen äiti. Milloin on minun vuoroni kuulua johonkin?



P.S Mä tiedän että tätä lukee myös ne jotka oli mulle ihan perseestä, ihan kamalia ala-asteella ja yläasteella. Voivottelee mun puolesta ja miettii että miten tämä voi sattua näin lähelle ja muuta paskaa. Mä haluan vain kertoa teille että mä en ole unohtanut vaikka te niin luulette. Että koko mun elämän suunnan on määrittänyt se, että mua on kiusattu. Että mä tulen aina vihaamaan teitä sen takia, että mä olen aina ajatellut teidän takia, että mä olen jotenkin huono. Paska. Ruma. Rotta. Ja ennen tätä mä en ole uskaltanut sitä sanoa. Nyt uskallan koska millään ei ole enää taas mitään väliä. Nyt mä en enää pelkää teitä, vaikka vieläkin ajattelen itsestäni samaa minkä te upotitte mun päähän.

J. Karjalainen - Hän

"Hän, sai mut uskomaan, hän,

sai mut toivomaan, hän,

ja vielä enemmän"

On ysiluokan ysiluokan syksy. On tyttö ja päiväkirja, hymynkare huulilla, vihko täyttyy pienistä sydämistä ja sukunimestä joka ei ole oma. On suuri usko tulevaisuudesta, on pimenevät illat ja ylpeys. Ylpeys aikuistumisesta, ei ole pelkoja, ei ole huolta. On vain yksi biisi ja outo, ihana tunne sisällä. On perhosia vatsassa, on ihastuminen. On se hetki kun yhdestä kappaleesta tulee tärkeä, on se hetki kun ei vielä tiedä miten se meinaa kulkea koko elämän läpi mukana, kuljettaa. Silloin se soi sattumalta, ei sen jälkeen ikinä enää. Mutta silloin se sattuma tuntui niin hyvältä, niin oikealta. Ja vaikka ihastus oli ohissa parissa viikossa ja poika oli sen jälkeen paska kusipää idiootti niin biisi jäi.

"Hän, sai mut nauramaan, hän,

sai mut laulamaan, hän,

antoi mulle sävelmän"

Kuulokkeista soi hän. Biisi keskeytyy, äiti soittaa. Tiedän että äiti on tänään ollut isän kanssa sairaalassa. Tiedän että äiti tietää että olen tulossa kyllä kotiin. Että äiti ei soittaisi jos kaikki olisi hyvin. "Nopeasti kotiin, isillä ei ole kaikki hyvin". Askel muuttuu rivakammaksi, askel muuttuu juoksuksi. Äkkiä kotiin, äkkiä kotiin. Ihan kun sillä olisi enää mitään väliä. Biisi loppuu, ovi auki. "Pinja, isillä on syöpä. Ei paljon elinaikaa". Keuhkoihin sattuu. Koko kroppaan sattuu. 14-vuotias lakoaa lattialle, ainakin muistoissa. En varmaan oikeasti laonnut. Tuntui vain siltä.

"Hän, hyvä haltiatar, hän,

yön kuningatar, hän,

on enää nimi iskelmän"

Hengitys huurustuu. On Joulukuu 2010 ja ennätyspaljon lunta. Ei tunnu miltään, tyhjä olo. Auton ovi paiskautuu kiinni, kytkin starttaa ja radiosta alkaa hän. Koko auto hiljenee. Lähdetään liikkeelle. Sinä jäät sinne, saattohoitokotiin. Tai kuori sinusta jää. Minä mietin että nyt minusta tuli aikuinen. Nyt isä kuoli ja nyt on aika olla niinkuin aikuinen. 15-vuotiaana. Ja niin minä sitten olin. Muistan kun kaikki muut itki. Minulta ei tullut kyyneliä. Selitin että olin käsitellyt asian jo etukäteen. Ihan kuin niin voisi tehdä. Että enää ei tarvinnut itkeä koska itkin jo itkut valmiiksi kun isä sairasti. Varastoin itkut tänne asti ja nyt itken sitten kummankin puolesta.

"Hän, kun kesä syksyyn vaihtuu ja lehtien nään lentävän

Tunnen saman ikävän,

kun poissa on hän"

Tapasin seuraavan syksyllä ihanan pojan. Taas kuulokkeista soi tuttu biisi. Poika sanoo että olen kaunis, poika silittää hiuksia. Poika sanoo että rakastaa ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ihan oikeasti hymyilyttää. Poika on aika samanlainen kuin iskä. Johtuu varmaan pojan isästä. Samanlainen kasvatus. Samanlainen tyyli tehdä asioita, tapa millä liikuttaa kättä tai sanoo asioita. Pelottaa, jännittää. Uskallanko? Ei enää tunnu siltä että maailma on mustaa, ei enää tunnu siltä että isä pitäisi sulkea pieneen rasiaan. Annan itselleni luvan ikävöidä sillä poika antaa minulle luvan siihen. Tiedän ettei se juokse karkuun. Tiedän että ollaan yhdessä, aina. Ja kun poika laulaa karjalaista, ei tule paha mieli. Niinkuin tuli tosi pitkään aina ennen. Poika pelasti minut.

"Hän, sai mut nauramaan, hän,

sai mut laulamaan, hän,

antoi mulle sävelmän"

Kesä 2016. On lämmin, tosi kuuma. On aamulla tehdyt eväät, on viltti ja on Karjalainen lavalla. On tuttu biisi, on se biisi. Ei tule paha mieli. Vedän jalat käsien sisään, katson taivaalle ja lähetän isälle pienet terveiset. Käännyn katsomaan poikaa, joka ei ole enää poika vaan mies, meidän tulevan lapsen isä. Poikaa joka silloin minut pelasti ja miestä, joka vieläkin ajattelee että olen kaunis. Tuttu biisi soi ja se kuiskaa korvaani että rakastaa, silittää paljasta masua. Paljasta sen takia että vauvakin saisi tuntea lämmön, että vauvallakin olisi aurinkoista. Mietin biisin sanoja ja mietin vauvaa. Sointu sai mut nauramaan ja laulamaan taas. Soinnun nimi on Sointu sen takia. Silitän mahaa. "Kuuntele vauva, tässä on äidille tosi tärkeä kappale". Karjalaista piti tulla meidän häissä. Varmaan tulee vieläkin.

"Hän, taas kitarani viritän

Ja kuulen tutun helinän,

kuin luonani ois hän"

"Vauvan sydän ei enää lyö". Tuttu biisi rupeaa soimaan heti päässä. Nyt poika joka pelasti minut silloin joutuu kulkemaan kanssani saman matkan. Ei voi enää sanoa että ei ymmärrä mutta kuuntelee. Nyt kuunnellaan toisiamme. Viimeinen säe kuvastaa tätä hetkeä aika hyvin ja tuntuu, että ymmärrän nyt mitä tuo viisas mies on sanoillansa tarkoittanut. Kaivan taas kitaran esiin, sen paskan vanhan kitaran jota ei varmaan vireeseen enää saa. Sen jonka isä jätti. Ihan konkreettinenkin kitara mulla on isästä -- isän viimeinen lahja mulle oli akustinen kitara. Se on ollut kuin pyhäinjäännös meillä. Pelkään että se menee rikki. Nyt sillä on vieläkin isompi merkitys. Tuota kitaraa ei saa enää koskaan virittää.

Nyt on jokaiselle säkeelle oma kohta. Iloisia ja surullisia, mutta jokaisesta tulee mieleen joku hetki. Toivon, että se tarkoittaa sitä että nyt on minun itkut itketty. Että nyt on annettu ja nyt on otettu, tarpeeksi. Nyt on itketty ja naurettu ja nyt on saatu ja viety. Silti en ole katkera. Biisille tai Karjalaiselle. Kappale on kuljettanut, tuonut surua ja lohtua. Nyt vain toivoisin että elämässä alkaisi uusi kappale. Saataisiin toivonsäteitä tänne.

Äidin pieni tähtityttö halusi siivet

Sointu, pieni tähtityttö, vinhasti potkii mahassa. Äiti nauraa. "Meillä tulee vielä kiire tän muksun kanssa, ei varmasti pysy hetkeäkään paikallaan kun oppii kävelemään". Sointu kuunteli tarkkaavaisena äidin sanoja. Mietti mahassa kelluessa, leikkiessä, että tahtoo enemmän. Että nyt olisi kiire. "Äiti on tosi rakas, mutta en minä halua odottaa että opin kävelemään, sillä mielessäni osaan jo. Tunnetko sen äiti? Äiti minä en halua tyytyä kävelemään, kun minä voin oppia lentämään!"

Niin Sointu kasvatti siivet. Kaikessa salassa, niin ettei niitä voinut kukaan huomata. Äiti ehkä olisi, jos äiti olisi tiennyt miltä tuntuu, kun vauvalle kasvaa siivet. Mutta ei äiti tiennyt. Samalla kun äiti unelmoi pienestä Soinnusta, siitä joka opettelee kohta kävelemään kotona, oli Sointu samanlainen unelmoija kuin äiti ja isi. Äidin tyttö, joka tähtää muiden mielestä liian korkealle.

Sointu piti siivet piilossa kun mahaan kurkistettiin lääkärissä. Sointu tiesi että äiti ja isi olisivat surullisia kun näkisivät siivet, sillä äidillä ja isillä ei ollut omia siipiä. Sointu halusi vielä hetken pitää äidin ja isin iloisina, Sointu halusi vielä hetken mahasilityksiä.

Ja sitten, yhtenä päivänä, Sointu päätti että nyt äiti ja isi olisivat tarpeeksi onnellisia. Nyt Sointu voi lähteä, pieni tähtityttö pääsee sinne minne kuuluukin. Sinne missä ei tarvitse opetella kävelemään, sinne missä ei tule ikinä pettymyksiä. Sinne mihin rupinen polvi ja vuotava nenä ei kuulu. Sinne missä kaikki opitaan heti. Sinne missä kaikilla on siivet.

Pieni tähtityttö katsoo alas maailmaan ja näkee kuinka äiti itkee. Äiti laulaa että

"maailmassa monta, on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää, kummastuttaa, pientä kulkijaa"

Äiti olisi halunnut näyttää kaikki ne ihmeelliset asiat pienelle tähtitytölle, siksi äiti itkee. Sointu ihmettelee. "Ukki, miksi äiti miettii noin? Miksei äiti tiedä että olen jo nähnyt sen kaiken? Äidin pitäisi olla iloinen". Ukki ottaa Soinnun syliin, sukii hentoja vaaleita hiuksia. Koettaa solmia poninhännän eikä vieläkään osaa. "Äiti olisi halunnut näyttää sinulle sen kaiken. Ihminen on sillä tavalla itsekäs. Se ei ole sinun syysi, äiti suree itseään." Sointu näyttää hetken mietteliäältä. "Ukki, entäs jos teen näin?" Sointu juoksee seisomaan tähden reunalle, niin kovaa juoksee että pitäisi sanoa siitä. Ukki kuitenkin tietää että mitään ei enää voi sattua, ei tarvitse sanoa. Sointu saa nyt juosta.

Sointu koskettaa sormellaan pieniä, tyhjiä tähtiä. Kelluvat siinä turhanpanttina, nyt niille tulee tarkoitus. Tähdet syttyvät, palavat kirkkaina. Sointu upottaa niihin muistoja, Sointu upottaa niihin palasia itsestään. Muistoja joita ei edes ole tapahtunut. Sointu koittaa ripoitella niihin vielä lohtua, tulevaisuutta varten. Ettei äidillä ja isillä olisi niin paha mieli. Yksitellen äidin pieni tähtityttö poimii pienet lohdunrippeet sitten syliinsä, murentaa ne sormiinsa ja ripottelee niitä äidin ympärille, koko maailmaan. Kaikkiin niihin paikkoihin ja asioihin, joista tietää että äiti ikävöi. Jättää yhden tähden murustamatta, sen isomman, ja heittää sen sitten suoraan äidin sydämeen.

"Ukki, nyt minä voin mennä käymään äidin luona kun äidillä on paha mieli, ja nyt minä voin kertoa äidille että minua hämmästyttää ja kummastuttaa. Vaikka oikeasti se taitaa olla äiti enkä minä, jota hämmästyttää ja kummastuttaa".

Kun et enää itse huuda, tulee hiljaista

Tässä on äidin ainoita kuvia sinusta ja minusta yhdessä. Äiti mietti hetken että julkaiseeko äiti tätä -- jokuhan saattaa vaikka järkyttyä kun näkee kuvan vauvasta joka ei hengitä. Äiti mietti itseasiassa pitkään, moni oli sanonut ettei halua kuvia nähdä sinusta, äidin vauvasta. Tämä kuva on kuitenkin äidin mielestä niin kaunis ja sinä sen verran piilossa että äiti nyt tämän tänne laittaa. Jotenkin ehkä todistellakseni vieläkin että äiti on äiti. Että katsokaa nyt kaikki, äidillä ihan oikeasti oli vauva sylissä. Että hetken sinä olit, kunnes et enää ollutkaan.

Isi otti tämän kuvan, äiti pyysi. Äiti muistaa kun äiti yritti hymyillä kameraa kohti. Eipä onnistunut. Paras yritys on tuossa. Kuvassa näkyy myös se että äiti ihan oikeasti teki töitä, äiti synnytti sinut tähän maailmaan. Oltiin tultu perjantaina kahdeksan aikoihin aamulla sairaalaan. Äiti oli syönyt pillerin joka valmistelee kohtua ja se aiheutti äidille supistuksia. Äitiin sattui. Ja sinä synnyit vasta lauantaina kello 16.12. Äiti nukkui yhteensä koko tuona aikana vähän yli kolme tuntia. Ei pystynyt. Pelotti, jännitti, ja toisaalta, äiti ei halunnut hetkeksikään lopettaa tuntemista. Hetkeksikään nukahtaa ja näin hävittää tärkeitä hetkiä siitä pienestä ajasta, jonka aikana äiti sai tehdä jotain sinun eteesi. Siitä ainoasta ajasta.

Jotain tärkeää kuoli äidissä kun sinä kuolit. Jonkun palasen otit äidistä mukaan. Syntymän pitäisi olla hetki kun uusi elämä alkaa. Sen pitäisi olla kaiken sen kivun ja tuskan arvoista. Äiti kuitenkin siellä salissa koko ajan tiesi että äiti synnyttää kuolemaa. Silti äiti vaan jaksoi sinut synnyttää. Tuntuu niin väärältä -- äiti joutui repimään ilonrippeet siitä, että saa sinut hetkeksi hengettömänä rinnallensa, kun muut äidit, normaalit äidit, saavat tuntea sen koko tunnesyöksyn ilon kautta. Että äsken sattui mutta nyt sinä olet siinä, ja nyt aloitetaan elämä yhdessä, että terve vaan. Äiti synnytti sinut eikä saanut ajatusta mielestään että nyt on pakko halitella ja pusitella, sillä se on ensimmäinen ja viimeinen kerta kun saan tehdä niin. Jokainen synnyttänyt nainen tietää miltä synnytys tuntuu. Kukaan, joka ei sitä ole kokenut, ei kuitenkaan pysty kuvittelemaan miltä tuntuu synnyttää kun joutuu pelkäämään miltä oma lapsi näyttää kuolleena. Miltä itsestä tuntuu, miten ympärillä reagoidaan. Että pystyykö sen oman lapsen antamaan pois. Tai entä jos haluaa antaa sen pois? Ja siinä sinä huudat kun sattuu ja jokaisessa supistuksessa silmiin kirpoaa kyyneleet. Ei siksi että sattuu, vaan siksi että on niin vitun väärin että joudut tätä miettimään. Siksi että muissa huoneissa ympärillä syntyy eläviä vauvoja. Siksi että kohta, kun et enää itse huuda, tulee ihan hiljaista. Niin tajuttoman, ahdistavan hiljaista. Vauva ei liiku, ei huuda ja muut eivät uskalla edes liikkua. Siksi että sattuu mutta toisaalta et haluaisi että hetki menee koskaan ohi. Koska kun se menee, niin sattuu enemmän.

Äiti tuntee tällä hetkellä kaikki tunteet ja samalla äiti ei tunne mitään. On vaan niin vaikeaa hyväksyä että se olin juuri minä joka tämän koki. Että se ei ollutkaan joku muu siellä synnytyssalissa. Että välillä kun masussa tuntuu potkuja, se ei olekaan sinä vaan äidin oma mielikuvitus. Äiti miettii että olitko sinäkin vaan mielikuvitusta. Sitten äiti katsoo tätä kuvaa ja äiti tietää että et ollut. Äiti katsoo tätä kuvaa ja rakentaa koko tulevaisuutesi siihen. Koko meidän perheen tulevaisuuden. Jota ei enää tulekaan, ainakaan ikinä enää sellaisena minkälaisena piti.

Sointu äidillä on niin kova ikävä..

Tasan viikko sinusta

Kurkkua kuristaa. Sointu äiti katsoo täällä kelloa. Nyt on pari minuuttia vajaa siitä, että sinä täyttäisit kokonaisen viikon. Onko siitä vasta viikko? Ja toisaalta tuntuu että siitä olisi jo vuosi. Pitää tarkistaa vielä päivä. Kyllä siitä viikko on. Viikko sitten äiti ja isi näkivät maailman täydellisimmän asian koko maan päällä, ja viikko sitten äiti ja isi antoivat sen pois. Äiti laski sinun varpaasi ja sormesi siellä. "yksi, kaksi, kolme.." kymmenen pientä, niin täydellistä sormea ja varvasta. Pieni nenä ja varmasti maailman kauneimmat silmät, jos olisit vain joskus saanut mahdollisuuden ne avata.

Kello 16.12. Nyt on tasan viikko siitä kun sain sinut syliini. Sinä tunnuit niin hirveän luonnolliselta siinä rinnalla, vaikkei hengityksesi missään vaiheessa päässyt kohoilemaan omani tahtiin. Tuoksuit vauvalta, äidin omalta vauvalta. Äitiä pelotti valmiiksi; entä jos äiti ei osaisikaan rakastaa sinua, entä jos äiti ei osaisikaan ajatella että siinä se äidin pieni tyttö on. Mutta äiti osasi, ja isompaa rakkautta ei äiti ole ennen saanutkaan kokea. Miten siitä voi olla jo viikko? Miten kello voi mennä eteenpäin, kun aika pysähtyi silloin? Vaikeaa hyväksyä. Äidin on vaikeaa hyväksyä se, että muu maailma ihan oikeasti menee eteenpäin ja äidin pitää vielä joskus ottaa se kiinni. Ei se voi mennä niin.

"Sulle kannan kaiken

vaikket mitään pyydä

liukumäen rappusista teen

viltin päällä ulkona

mehua ja onnea

Vaikka sua rakastaisin enemmän

nauraisin pois kaiken ikävän

jos pidät kiinni kovempaa

voin sulle kaiken omistaa

Piirtäisin sydämiä eteiseen

löytäisin lompakon hävinneen

sä silti multa katoat

ja joskus maahan hajoat

Kun kuitenkin aina on elämä laina"

On elämä laina. Äiti ei ollut tajunnut sen merkitystä ennen. Sinä olit äidin ja isin laina, tosi tosi lyhyt laina. Sinä opetit äidille ja isille että kuinka paljon rakkautta meihin voi mahtua, ja tuntuu että nyt tää on vaan jonkun sairasta pilaa. Että aluksi opetetaan tälläinen asia, näin tärkeä ja merkittävä, ja sitten ei anneta käyttää sitä missään. Ei tarvitse käyttää sitä. Vähän samalla tavalla kun lukion matikassa opetetaan tyhmiä kaavoja joita ei ikinä tarvitse mihinkään. Tai ei ainakaan koe tarvitsevansa. Nyt äiti vaan toivoo että tulisi vielä se hetki kun äiti tajuaa että miksi tämä asia opetettiin. Että tulisi se "ahaa" -elämys. Samalla tavalla kun äiti tajusi teininä alennusmyynnneissä että prosenttilaskut on ihan fiksuja. Mistä äiti löytää tähän tarkoituksen?

Kai ihminen on sellainen että koettaa kaikelle löytää tarkoituksen. Se on vaan ohjelmoitu meidän päihin. Ei haluta uskoa että asioita vaan tapahtuu, sattumalta, vahingossa, odottamatta. On vaan niin vaikeaa ajatella että asia, joka äidille oli koko maailma, tärkeintä ikinä, riistetään näin pois ilman minkäänlaista syytä tai sitä tarkoitusta.  Nyt äiti koettaa ajatella että ainakin äiti ja isi ovat maailman parhaimpia vanhempia sinun pikkusisaruksillesi kun heitä joskus tulee. Että ei paljoa niskakakat tai tuhriintuneet seinät haittaa. Kunhan vaan tulevat, kunhan vaan syntyvät hengissä ja huutavat. Kunhan saadaan vielä joskus lapsi, joka parkaisee. Se ei tuo sinua rakas takaisin, kaikista mieluiten äiti kuitenkin ottaisi sinut takaisin tuonne masuun kellumaan. Kaikista mieluiten äiti ei tietäisi tästä mitään, valittaisi vaan kun on selkä kipeä ja pelätä että sinä et anna äidin nukkua ollenkaan. Jos äiti olisi saanut niin äiti olisi sinusta tehnyt vähän pidemmän lainan.

"Ensin ihminen syntyy, kasvaa ja kuolee." Sointu ei kasvanutkaan..

Synnytyksestä on nyt tänään viikko. Suurin osa merkeistä sinusta on kadonnut. Kukaa ei huomaisi että olen viikko sitten synnyttänyt kuolleen lapsen. Rakastin kehoani raskaana. Teini-iässä mulle unohdettiin antaa muodot ja näytin sitten aina vähän kömpelöltä, vähän pidemmältä kuin muut. Sinä teit minusta naisen ja kurkistelin kaikkiin mahdollsiiin peileihin ja aina ihaillen. Halusin laittaa itseni nätiksi koska kropassakin oli niin hyvä fiilis. Muutkin huomasivat sen ja kertoivat siitä mulle "raskaus sopii sulle!" ja vastasin aina että "tiedän!". Nyt kaikki se ilo katoaa viikossa. Tunnistan kehossani taas sen saman, vanhan, tylsän kehon. Kehon joka oli saamassa vauvaa, kehon joka ei sitä saanutkaan.

Näinkö nopeasti kaikki etenee? On kuulema hyvä juttu palautua nopeasti synnytyksestä. Mä en haluaisi palautua siitä ollenkaan. Koska silloin mun keho kantaa konkreettisia merkkejä siitä että ihan tosi, minulle oli sinut. Tuntuu pahalta että ne häviää. Tuntuu vielä vähemmän äidiltä. Kun se äitiys ei missään näy.

Miten tälläistä voi tapahtua? Äiti ei oikeasti ollut tajunnut että sydämesi voisi vain pysähtyä, kohdussa, joka on maailman turvallisin paikka. Vitut on. Äiti ja isi oli pelännyt että jotain pahaa tapahtuu. Äiti oli manannut että "kohta kaikki tulee rytinällä alas" kun yhtäkkiä kaikki menikin niin hyvin. Äiti ei ollut ajatellut että jokin sinuun liittyvä voisi näin romahtaa. Tai oli äiti ajatellut, äiti oli huolissaan ettet vaan syntyisi liian aikaisin. Äiti oli pelännyt että saat vielä jonkun sairauden. Niitä äiti pelkäsi, oli huolissaan, silitteli masua iltaiisn ja kertoi että saat kasvaa siellä ihan rauhassa. Äiti ei ymmärrä miten luonto voi olla niin julma, että aluksi antaa näin suuren ilon, näin suuren odotuksen, ja ennenkuin se ehtii edes alkaa niin se viedään vaan pois meiltä. Miksi sinun sydän joka oli vasta juuri oppinut pumppaamaan, sammui?

Vuosaari -elokuvassa eilen äiti selittää pienelle lapselle että "ensin ihminen syntyy, kasvaa ja sitten se kuolee". Teki mieli heittää telkkari seinään. Miksei kukaan kertonut minulle, että kaikki ihmiset ei edes pääse kasvamaan kun sitten vaan ottavat ja kuolevat. Ja sitten muut ihmiset, pahemmat ihmiset kyllä saavat lapsia. Sellaiset ihmiset saavat lapsia jotka eivät lapsista halua huolehtia. Heidän lapset pääsevät kasvamaan ja kuolemaan, ja meidän lapsi, niin rakas Sointu, viedään meiltä pois. Ja taas äiti syyttää itseään. Pakkohan äidissä on olla jotain vikana kun ei onnistunut pitämään itse sinua turvassa, sinä olit minun sisälläni. Minun olisi pitänyt pystyä pitämään sinut turvassa. Äiti tuntee syyllisyyttä joka kerta kun joutuu uudelle ihmiselle kertomaan että sinä kuolit. Tai katsomaan muita silmiin. Tai kun äiti huomaa, että muut eivät voit katsoa minua silmiin. "Se ei halua katsoa koska minä tapoin mun vauvan". Tulee päähän ekana. Ja mikään vakuuttelu ei sitä voi lopettaa, äidillä on tälläinen olo eikä äiti sille mitään voi.

Äiti oli miettinyt huoneeseesi seinämaalausta. Oli kysynyt ja isotätisi, taitava kaikessa sellaisessa, tulisi sen sinun huoneeseesi maalaamaan. Nyt äiti käy ottamassa maalauksen itseensä, ihoonsa. Kun kaikki merkit sinusta lähtevät äidin kropasta, tarvitsee äiti jotain mitä kantaa mukanaan. Ei kerennyt tulemaan raskausarpia, ei muuta. Mutta tämän äiti voi ottaa. Mahdollisimman näkyville, niin että äiti saa aina selittää että on ottanut tatuoinnin pienelle prinsessalle, rakkaalle joka ei sitten halunnutkaan tähän maailmaan.

Mitä tehdä kun koko maailma on viety?

Olin äsken ulkona. Lähdettiin isin kanssa metsään, samaan paikkaan missä vähän aikaa sitten oltiin uimassa koirien kanssa. Silloin oli kiva sää ja puhuttiin paljon sinusta. Äiti katsoi jo paikkaa sillä silmällä että sinun kanssa on helppo ensi kesänä sinne tulla vaunuillakin. Äidin sydän särkyi kun äiti näki tuon kuvan tuossa yllä. Siinä vieressä voisit seisoa sinä parin vuoden päästä. Nyt äiti on kuitenkin siinä ihan yksin, äitiä pelottaa että äiti on aina siinä ihan yksin.

Isi oli mukana. Isi on sanonut koko viikon että äiti on kaunis. Niinkuin isi aina normaalistikin sanoo. Äiti tietää että äiti ei nyt ole samalla tavalla kaunis kuin ennen, mutta isi ei silti valehtele. Isi näkee äidissä nyt sen naisen, joka synnytti isin kauniin pienen tytön. Siksi äiti on kaunis.

Sen jälkeen kun äiti ja isi muutti yhteen niin luonto on ollut äidille aina tosi tärkeää. Isille myös. Paljon me siitä puhuttiin kun sinua odotettiin -- oli tarkoitus kummastella muurahaisia yhdessä, laittaa multaisia sormia suuhun ja olla onnellinen. Näyttää sinulle kuinka tärkeä on pitää luonnosta huolta. Näyttää sinulle kaikki se tästä upeudesta mikä meidän ympärillä kasvaa.

Äidistä tuntuu vieläkin enemmän siltä, että äiti hajoaa. Miten tälläisestä selvitään? Miten täältä pääsee enää ylös? Miten kohdata maailma enää, miten nauttia mistään?

Sinä olit minulle Sointu kaikki. Miten elää enää eteenpäin ja miksi, kun kaikki, koko maailma, on viety ja mikään ei tuo sitä enää takaisin?

Kaikki vaan sinun vuoksesi

Äiti taisi vasta nyt tajuta että sinua ei oikeasti Sointurakas saa enää takaisin. Missään muodossa, ei ikinä. Että äiti ei ikinä nähnyt kun avaat silmäsi, hymyilet, kurottelet äidin hiuksia pienillä pulleilla sormillasi. Että äiti ei ikinä meinaa saada sydänkohtausta kun muksahdat alas jostain, että äti ei ikinä saa lohduttaa sinua. Äiti ja isi voi saada uuden lapsen mutta se ei tuo sinua takaisin. Mikään ei tuo.

Kuolema on niin hirveän lopullista. Äiti on kokenut sen ennenkin, ukkisi kanssa. Se oli kuitenkin erilaista. Tai ehkä liiankin samanlaista. Äiti ei silloin tajunnut että joutuu kokea samaak kipua uudestaan. Silloin äiti ajatteli että nyt on pahin koettu, että seuraavan kerran kun jotain tälläistä käy niin äiti tietää, äiti tietää miten sattuu ja miten sen kanssa olla. Ja silti se vaan yllättää, raastaa. Saa äidin sydämen räjähtämään ikävästä. Paskin olo tulee siitä että äiti ei voi tehdä asialle mitään. Äiti on tottunut että kun joku menee päin persettä niin on kaksi vaihtoehtoa -- antaa mennä päin persettä tai yrittää tehdä jotain että ei menisi. Nyt äiti koittaa tarttua jokaiseen säikeeseen, kiivetä tikapuita ylös, tarttua pelastusrenkaaseen jota ei edes ole olemassa.

Äidistä tuntuu että äiti hukkuu

Äiti toivoo että kello tikittäisi nopeammin eteenpäin. Että tulisi joku uusi tunne, että tulisi jotain muuta. Ja sitten kun jotain muuta tulee niin äiti työntää sen pois, ei äiti halua sitäkään. Miten äiti voisi vaihtaa sinut pois? Ei äiti olisi sitä tehnyt kun olit elossakaan. Miten äiti voisi unohtaa, miten äiti voisi jatkaa elämää? Tuntuu, että kaikki tästä eteenpäin on tehtävä sinun vuoksesi, muuten äiti ei kestä. Kaikki on pakko mennä sen kiertotien kautta, että ensin tulee mieleen sinä, pieni prinsessa, ja sitten vasta toiminta. Mikään ei tapahdu enää suoraan tai omasta ilosta ja halusta, kaikki tapahtuu tai ei tapahdu vaan koska Sointu, Sointu, Sointu, Sointu....

Tätä varmaan on kun on uskossa. Pakko tukeutua johonkin, johonkin josta ei voi ajatella pahaa ja johonkin joka voi antaa tarkoituksen elämälle, oli se sitten huono tai hyvä tarkoitus. Sinä olet nyt minun tarkoitukseni, minun jumalani. Ja sinun takaiani minä nyt luon. Raivaan tietä eteenpäin, raivaan niin perkeleen kovalla voimalla ja silti en raivaa ollenkaan. Koitan päästä pään sisältä pois ja aina kun pääsen niin tipun sinne takaisin miljoona kertaa kovempaa kuin aiemmalla kerralla.

Sointu äiti lupaa että sinua ei unohdeta, äiti lupaa että äiti tekee jotain sellaista vielä. Äiti on huomannut miten muita äidintapaisia äitejä ei myöskään ymmärrä. Miten ihmiset sanovat pahoja asioita huolettomasti, miten ei ymmärretä, miten voidaan olla niin jumalattoman kamalia meille äideille vain siksi että ei ymmärretä eikä haluta ymmärtää, ei uskalleta ymmärtää, koska se ymmärretään että ymmärrys sattuisi liikaa. Äiti laittaa muut ymmärtämään vaikka se sattuu äitiä ihan helvetisti enemmän. Sä olet äidin valo siellä taivaalla ja tästä lähtien äiti tekee kaiken oikein, sinun vuoksesi. Äidin täydellinen kurttunaama, tähtityttö, äiti rakastaa sinua niin..

Äidin pieni tähtityttö

Äidin pieni tähtityttö uneliaana heräilee, hieraisee silmiään ja ihmettelee. "Äiti, missä minä olen?" Ei kuulu äidin vastausta. Sointu kurkistaa tähden reunalta, alas, alas, alas, kurkkii ja ihmettelee. "Tuolla on minun äitini! Ja isäni! Tuolla on meidän koti ja tuolla mummin. Miksi äiti itkee?"
"Äiti itkee ikäväänsä, äiti itkee sinua. Sitä että sinä olet täällä ja äiti tuolla"
Äidin pieni tähtityttö nostaa katseensa ja näkee, että toisilla tähdillä on samanlaisia pieniä tyttöjä ja poikia kuin hänkin on. Joillakin tähdillä heitä on kaksi, jopa kolme. On myös vanhempia ihmisiä. Heidän siipensä ovat jo isot ja pitkät. Kaikki on niin rauhallista.
"Miksi en voi ukki mennä äidin luokse, äitiä lohduttamaan?"
"Niin se ei Sointu toimi. Sinä synnyit siivet selässä, ja kurkistappa taas alas. Ei olla siipiä siellä, kenelläkään".

Sointu kurkistaa, ja todentotta. Maanpäällä elelee vain siivettömiä ihmisiä. Joistakin huomaa, että ne ovat pian kuitenkin tulossa. Mutta äidillä ja isillä on selkä vielä ihan paljas, ei siipiä siellä.
"Ukki miksi minä sain siivet ja äiti ei?"
"Sinä tarvitsit ne. Maailma tuolla alhaalla on erilainen. Sinä sait siivet, jotta et joutuisi koskaan kokemaan kipua, nälkää, huolta tai murhetta. Sinua ei tarvittu tuonne niitä kokemaan. Ja nyt ukki pitää sinusta huolta, täällä. Ja me pidetään huolta isistä ja äitistä, täältä."
Äidin pieni tähtityttö hymyilee. "Minä olen siis maailman onnellisin tyttö kun sain tulla tänne sinun luoksesi jo ennen muita."
"Niinkin voi ajatella." Ukki katsoo viisailla, mutta ei kuitenkaan vielä niin vanhoilla silmillään.
"Me kaikki täällä eletään jonkun muistoissa. On tärkeää että meidät muistetaan. Muuten alla oleva tähti rupeaa sammumaan. Näetkö, kuinka jotkut tähdet loistavat kirkkaammin? Heitä muistellaan juuri. Kun joku muistaa meidät, me voimme auttaa heitä, jotka muistelevat"

Sointu katselee taas ympärilleen, ja toden totta, Ukin ja Soinnun tähti on iso ja kirkas. Näkyy myös tähtiä, vanhoja tähtiä jotka ovat himmenemässä. Taivaalle syttyy myös kokoajan uusia tähtiä, joihin saapuu uusia ihmisiä. Vauvoja, niinkuin hän, ei ole paljon mutta niitä on. Ja vauvojen tähdet ovat kaikista isoimpia ja kirkkaimpia, vanhempien kyyneleet ja tuska niitä kasvattaa.
"Kun meitä muistellaan, voidaan lähettää tuulen mukana tuttua tuoksua, vähän aukoa ovia, kiinittää katse johonkin tärkeään. Se on nyt meidän tapa auttaa, pitää yhteyttä. Äitisi ei sivuuta niitä, Ukki lupaa."

Ja niin Sointu ryhtyi työhön. Helisevällä äänellään muutti koko maailmaa isin ja äidin ympäriltä enemmän Sointumaisemmaksi. Upotti muistoja pensaisiin ja puihin ja rantoihin. Upotti muistoja isin ja äidin ääniin, muistoja joita ei kerennyt vielä edes syntymään. Sointu joutui olla kekseliäs mutta onnistui. Sointu onnistui parissa päivässä luomaan isille ja äidille sellaisen maailman, että Soinnun tähti loistaa kirkkaana niin kauan, kunnes isi ja äiti nousevat myös tähdelle, saavat siivet selkään.

Isillä on asiaa

Sointu, äiti pyysi että isikin sanoisi tänne jotain. Ja niin isi halusikin sanoa. Muistatko kun isi aina räppäili ja äiti nauroi? Tai kuunteli vakavana? Ja välillä ei sitten kuunneltu ollenkaan? Samalla tavalla kun äiti tänne sinulle kirjoittaa niin isi kirjoittaa tuolla tavalla. Isi ei osaa kirjoittaa näin eikä äiti osaa räpätä, mutta tiedän että ymmärrät kumpaakin täydellisesti.

Isi siis haluaisi kertoa sinulle, ja muille että..

"Pieni Sointu vain, soi mun rinnassain. Yhden illan vain, kanssas olla sain."

"Tuleva meni ohi, meni sivu suun, unelmat meni sori, ei muuta ku itkuu tuu.

Henkinen helvetti, on mulle enää tarjolla, menis kaikki hyvin niiku ennenki, onko mikään enää arvokast.

Tässä vitun suossa tarpomas, kaulaan asti näissä painajaisissa valvomas.

Tää on niin sairasta, et jotain mitä rakastan, jää ikuisesti aidan taa, eikä koskaan palaa saa.

Olisin vaan halunnut nähdä sun hymyn kerran, nyt vaan tää myrsky yltyy, voi herra.

En saa enää koskaan tuntea sun liikkeitä, niit pieniä ihmeitä.

Vitun jumala, kuka vaa tekis tääl sua vähemmän virheitä, en haluu kätkeä mun ilmeitä.

Vihaa ja surua, ei pelkkiä virkkeitä, miks suru seuraa kilttejä, eikä pelkkiä ilkeitä."

"Sä opetit mulle kuinka onnellinen olin, ja kuinka koville ottaa kun se on ohi."

"Kuun valo, kaikki muu katoo, suu vaahtoo, sielu ulos tahtoo.

Pimeyden seuraan, lähemmäs reunaa, älä seuraa, tätä uraa.

Jumalan kämmeneltä pudonneena, omaan myrkkyyn langenneena, näen paljon, silti niin vähän.

Tumppaan tupakan kämmenselkään, omiin käsiin uponneena, omia pyrkimyksiä palvelleena, ja mä jälleen pelkään.

Pelkään pelkkää olemista, enää en nää oleellista, kerään, kerjään, olen hiljaa.

Tartun hiljaisuuteen, tasapainoon sen, vartun ihan uuteen, tapaan ainooseen.

Aluks liikaa tuulee, alas kaivoon meen, pimeyteen, kodin takaraivoon teen.

Moni sana kaihoinen, kaikuu ovien takana, todistaja valkoinen, kaipuun oli se antava.

Moni asia haihtuu pelkällä mantralla, mut tällä kertaa pelkään sen olevan hankalaa.

Kantava voima, nyt pelkkä voima, joka on tuhoava jokaisen, ketkä tääl voittaa.

Ei mikään suojaa lentäjän poikaa, ei ajomestarin, vaikka tehtävänsä hoitaa, niinkuin herrakin.

Sen verran, ees kerran, jos olisin saannut, ei sen vertaa, ees kertaa, ikuisesti oisin maannut.

Nyt nää haamut, saa mut, ja kaiken mun sisältä, aamut ja yöt ne vie kaiken sun isältä.

Halusin biisin missä susta kertoo sais, tajusin vitsi millä tää tuska helpottais.

Mut en uskaltais mua liikaa pelottais, ja tiedän et seuraava lapsi kaikki kukat kedolt sais.

Mut sä pysyt mun mieles elos ain, tää on vaa vähä vaikeet mut ylös ollaan menos kait."

"Kuoleman hetkellä, huoneen keskellä, kaks nuorta, huomisen menettää."

Vanha ei saa tulla takaisin

Sointu muistatko kun äiti itki, kun äidin koira ei enää halunnut olla äidin lähellä? Äiti ja isi epäili että koira jotenkin haistaa äidin raskaushormonit eikä siksi enää tottele äitiä, karkaa lenkillä eikä vaan halua tulla viereen niinkuin ennen. Äidillä oli niin paha mieli siitä. Äiti kuitenkin vakuutteli itselleen että heti kun sinä olet syntynyt niin koira kyllä tulee takaisin, että hetken kestetään niin että isi enemmän vie sitä ja on sen kanssa. Arvaatkos mitä? Koira tuli takaisin äidin viereen. Ja äidillä on hirveän huono omatunto koska äiti ei vielä haluaisi koiraa viereen, kun vielä ei ollut sen aika. Äidin pitäisi olla iloinen ja rapsutella sitä, mutta nyt joka kerta kun koira tulee pyytämään rapsutuksia ja parkkeeraa jalkoihin nukkumaan niin äiti muistaa, että näin piti käydä silloin kun sinä olet äidin sylissä, et patologianlaitoksella odottamassa hautaamista.

Ja sitten äiti pyytää anteeksi. Anteeksi kahdelta viattomalta, koiralta ja sinulta. Koiralta siitä, että äiti ei pysty sitä nyt rapsuttamaan ja hoitamaan vaikka se toimii niinkuin koiran kuuluukin. Ja sinulta kaikesta, kaikesta siitä, mihin äiti ei edes pystynyt vaikuttamaan. Siitä, että äiti ei tiedä miten olla hyvä äiti kuolleelle. Siitä, että äiti kävi tänään ulkona, käveli kummitätisi kanssa ihan 200 metriä eteenpäin mummin pihasta ja oli taas hetken iloinen. Äiti ei tiedä saisiko, ja vaikka kaikki kuinka hokisivat että saa, saa, niin ei se auta. Silti äiti miettii. Äiti toivoo että ei enää sattuisi ja voisi olla taas iloinen, mutta sitten kun hetkeen ei satu, niin äiti tuntee että äiti on paska äiti.

Äiti ei pysty harjaamaan hiuksiaan. Sekin tuntuu siltä että äiti menisi liikaa eteenpäin. Että pitää näyttää yhtä paskalta kun olo on. Äidillä on kohta varmaan rastat. Äiti ei pysty syömään. Äiti ei pysty tekemään mitään. Äiti on joskus kuullut termin että henkinen kipu voi olla invalidisoivaa. Nyt äiti tietää mitä se tarkoittaa. Tiedät varmaan että äiti on tykännyt lenkkeillä ennen. Nyt kun äiti käveli sen 200 metriä niin tuntuu kuin äiti olisi juossut maratonin. Jalat ei enää kanna. Eikä äitiä itseasiassa haittaa sekään. Äiti haluaisi vaan kuihtua pois, surkastua tänne sängynnurkkaan, tulla sinun luoksesi. Äitiä pelottaa hirveästi että sinä unohdut, siksi äiti tännekin kirjoittaa. Että muutkaan ei pääsisi ihan vielä elämään ihan sitä normaalia elämää, vaan muistaisivat sinut. Äidin ja isin pienen prinsessan, pienen Sointutytön, jonka piti tulla mutta ei tullutkaan.

Äiti näki tänään hääohjelman. Isin ja äidin häät piti olla ensi vuoden heinäkuussa. Sinulle oltiin jo katsottu valmiiksi pieni silkkinen mekko jota sitten sitterissä pitäisit. Mummisi ja isotätisi olivat kumpikin jo heti sen jälkeen kun ilmoitit tulostasi lupautuneet sinun hoitajaksesi, että äiti ja isi saa sitten juhlia myöhään. Tiedän, että sinusta olisi vielä tullut tappelu -- kuka saa lähteä aikaisin häistä hoitamaan Sointua. Niin tärkeä sinä olit ja olet. Nyt hääohjelman huolet ja murheet, se kun siellä puhuttiin ahdistuksesta ja stressistä, tuntuivat ihan naurettavilta, hölmöiltä pikkujutuilta. Äiti olisi niin onnellinen kun saisi taas vaan hömpöttää niistä jutuista. Että isoin murhe maailmassa olisi se että ensi kesän juhlat menisivät hyvin. Isi ja äiti päätti, että mennään jo nyt naimisiin. Että ei pysty enää sanomaan että toinen on vaan poika -tai tyttöystävä. Isi sanoi että haluaa sanoa äitiä jo nyt vaimoksi. Pidetään sitten jotkut juhlat kesällä. Jos tuntuu siltä. Tällä hetkellä ei tunnu miltään ja millään muulla ei ole mitään väliä. On vaan sinä. On vaan Sointu. Äidin rakas ruttunaama, maailman kaunein tyttö. Joka kävi vain moikkaamassa, joka kävi vain näyttämässä isille ja äidille että miltä tuntuu kun rakastaa.

Kuinka Soinnusta tuli enkeli

17.8.2016

"Liiku, liiku nyt pieni.."
Sydänäänet kuului kyllä eilen kun kuunneltiin. Ei mitään hätää, rauhoitu. Ei hätää. Pieni on siellä vaan hassussa asennossa. Kohta Sointu käännähtää taas. Ei hätää. Kävele, ole normaalisti. Sillä on kaikki ihan hyvin.

Parin tunnin päästä, ennen kahdeksaa laitan isille viestiä. Olen itse keskustassa. "Nyt on sellainen olo että pitää käydä sairaalassa. En tunne liikkeitä vieläkään" Isi vastaa että käydään.  Sanon että tule nopeasti, ota neuvolakortti mukaan. Lähden kävelemään naistenklinikalle. Vielä siinäkin ajattelen että ei hätää, siellä sinä vaan olet hassusti, säikäyttelet äitiä. Että kohta saadaan nähdä sinut vaikka ultria ei pitänyt olla, jee! Että siellä sinä taas vinhasti vilkuttelet. "Liiku nyt pieni rakas.."

Odotan sinistä volvoa naistenklinikan pihalla. Soitan papalle ja mummille. En uskalla mennä sisään ilman isiä, sen verran on kuitenkin epäilys että nyt ei ole kaikki hyvin. En halua kuulla yksin niitä sanoja, ja samalla taas kuitenkin mietin että haluan että isikin näkee sinut. Mieli ei suostu ajattelemaan sitä vaikeinta, sitä raskainta. Kun ei sellaista voi meille tapahtua, me ollaan koettu jo liikaa. Äiti ei itseasiassa silloinkaan ajatellut että sinun sydän ei olisi enää löynyt. Äiti oli saanut kipeitä supistuksia ja äiti mietti, että josko sinut pitäisi synnyttää liian aikaisin. Että olisit sitten hoidossa teho-osastolla. Äiti mietti että siksi pitää mennä sairaalaan että saa lääkettä, että jaksaisit siellä masussa vielä olla ja kasvaa. Isikin kotona pari päivää aiemmin oli sanonut että "Sointu, ei ole mikään kiire. Äiti ja isi jaksaa kyllä odottaa". Äitillä ei silloin käynyt edes mielessä että sinulla, aktiivisella pikku rumpalilla olisi kiire enkeliksi, ei elämään.

Isi näyttää huolestuneelta vieressä. Kävellään synnytysosastolla, tuolla on vastaanotto! Höpöttelen turhanpäiväisiä, valaisen isiä että täällä en sitten synnytä vaan siellä kättärillä. Isi ei vastaa. Muistan isin ilmeen -- isi tiesi, äiti ei. Isi ei yleensä ole hiljaa mutta nyt on. Kaikki muutkin olivat tosi vakavia. Mietin vaan että kiva että sinun vointisi otetaan vakavasti.

"Käy vaan tähän makaamaan, kuunnellaan ne sydänäänet" Arvasin, ei löydy. Laita näyttää ihmelukemia. Löytyy tiheä syke, ulos kuuluu vain minun. Isi valahtaa valkoiseksi vieressä.

"Ei hätää, Sointu on vaan piilossa" Karkaa suustani ja hymyilen isille. Isi ei hymyile.

Ääniä ei löydy toisellakaan laitteella.

Haetaan pieni ultralaite. Lääkäri tulee. Vakavia ilmeitä. "Mennään tarkistamaan kohta tonne paremmalle laitteelle".

"Hengitä, hengitä, Soinnulla on kaikki hyvin. Sointu on vaan piilossa, hassussa asennossa." Äiti miettii vieläkin. Silittää sinua. "Liiku, liiku nyt Sointu. Nyt ei saa enää pelotella"

Iso ultra. Isi istuu viereen. Lääkäri kääntää kuvan meistä poispäin. Silloin äiti tajuaa mutta ei tajua. Äiti katsoo lääkäriä ja kätilöä, nyt ei ole oikeasti kaikki hyvin. Voi kulta rakas pieni..

"Mä olen todella pahoillani, mutta lapsella ei ole sydämensykettä".

Isi alkaa itkemään. Sointu isi itki sinun takiasi niin paljon, että en edes tiennyt että joku voi itkeä niin paljon kerralla. Äidiltä tulee pari kyyneltä. Äiti ei ymmärrä. Äiti ajattelee, että sen pystyy vielä korjata. Äiti ei tosiaankaan ymmärtänyt. "Liiku, liiku, liiku, liiku."

Isille ja äidille näytetään huone. Isi itkee lisää. Äiti soittaa mummille. Äiti ei tajua miksi kaikki muut itkee. Äiti tietää että sairaalassa saattaa kestää hetki. Jonkun pitää mennä koiran luokse. Hoitaa muut asiat. Äiti saa soiteltua ja ilmoiteltua. Äidin käsi eksyy mahalle, sinua taas silittelemään. Muistatko rakas, silloin äiti tajusi. Äiti kavahtaa. Äkkiä käsi pois mahalta, siellä on ruumis. Sointu ei enää ikinä vastaa potkulla. "SOINTU VITTU LIIKU!!!".

Mutta et liiku. Enää ikinä.

Seuraavaksi otetaan kokeita. Paljon verta. Katsotaan alapäähän. Katsotaan sinua lisää. "Yleensä näille ei löydy syytä." Eikä äiti varmaan vieläkään oikein tajunnut että äidin pieni rakas, se, jonka vuoksi oli kaikki tehty ja muutettu, on nyt mennyt. Äiti miettii, että olisiko pitänyt tulla aiemmin? Olisiko sinut sitten voitu pelastaa? Ottaa mahasta pois ja auttaa, jos sinulla joku hätä siellä oli? Äiti syyttää itseään vaikka kaikki sanoo että ei saisi. Olisi pitänyt tulla aiemmin. Äidin pieni taistelijatyttö, olisit selvinnyt jos äiti olisi tullut aiemmin eikä keskittynyt muuhun.

Setäsi ja tätisi tuli käymään kun isi pyysi. Istun pihalla hiljaa. Tuijotan. Käsi menee koko ajan vahingossa vatsalle ja joka kerta otan sen siitä pois. En anna isisikään sitä koskea. Koska siellä ei ole enää sinä, siellä on vain jotain joka on jäljellä sinusta. Kuori. Jotain on kuitenkin jäljellä.

"Mä joudun synnyttämään sen.." En ota katsekontaktia. Puhun itselleni. Äiti ei muista mitä sen jälkeen tapahtui. Päästiin vielä kotiin. Äiti oli ottanut pillerin joka valmistaa kohtua. Seuraavana päivänä äiti halusi kuolla. Äitiä pelotti, äitiä pelotti niin jumalattomasti. Päässä ei takonut mikään muu kuin se että joudun synnyttämään sinut.

Äidistä tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, vaikka siitä onkin vaan päivän yli viikko. Sointu äidillä on niin hirveä ikävä. Äiti ei enää jaksaisi itkeä mutta äitiä itkettää silti vaan koko ajan. Sointu äiti tekisi mitä tahansa että äiti saisi sinut takaisin. Äiti tuntee vieläkin välillä sinun potkut.. Ja sitten äiti tajuaa että sinä et ole enää siellä. Äidillä on niin kova ikävä että äitiä fyysisesti sattuu. Äidin oma vauva, äidin pieni rakas.. Sointu tiedäthän, että äiti ja isi rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa?