Äiti miettii sitä, miten ongelmat, elämän kriisit, tuntuvat yhtä isoilta omassa päässä. Miten rajat niihin venyy ja paukkuu, miten sillä hetkellä tuntuu että mikään asia ei voi tuntua pahemmalta kuin se. Ja silti se seuraava asia tulee, ja vaikka se onkin pienempi tai isompi niin se tuntuu samalta. Äidistä tuntuu nyt hassulta että äiti on soittanut kuukausi sitten huutoitkua mummille. Muistatko miksi? Siksi kun koira kakkasi matolle ja äitiä oksetti siivota. Äiti huusi puhelimeen että äiti ei jaksa, että äiti ei pysty siivota.
"Onko kaikki hei nyt hyvin, onko tässä jotain muuta?". Muistan mummin äänen. Miten mummi kuulosti pelokkaalta. Huolestuneelta.
"Ei oo, mä oon vaan raskaana". Ja äiti muistaa miten äiti halusi raskaudesta eroon. Kuinka oli niin jumalattoman heikko olo, kuinka tuntui ettei mitään pysty tehdä yksin. Että koirankakka tuntui siltä että se luhistaa koko maailman. Ja voi kun äidillä on sitä ikävä -- sitä raivoitkua sen takia kun oksetti niin paljon. Kuinka tuntui siltä että olisi siirtänyt vuoria kun sai maton heitettyä roskiin. Eikä äiti silloinkaan saanut mattoa ulos asti. Äitiä hävetti käydä itku kurkussa heittämässä matto roskiin. Äiti sitten heitti sen sinun huoneeseesi oven taakse piiloon. Jatkoi itkemistä ja odotti että isi tulee kotiin. Toivoi että mummi olisi tullut auttamaan mutta ei kehdannut pyytää, vaikka mummi tarjosikin apua. Sen verran äidillä oli tolkkua päässä -- ei nyt jumalauta voi pyytää aikuinen ihminen monen kilometrin päässä asuvalta äidiltä apua kakan siivoamisessa. Mikä mua vaivaa?
Äidistä tuntuu vieläkin siltä että äidin identiteetti on viety. Kroppa näyttää nyt siltä miltä se näytti ennen sinua. Tissit on vähän vaan valahtaneet vaikka äiti ei edes päässyt imettämään. Muuten äiti on taas oma, hoikka itsensä. Äiti ei ole pystynyt syömään eli raskauskilot on karissut ainakin kätevästi, nopeaa tahtia. Hyvä dieetti jos ei muuta, kymmenen kiloa viikossa! Vaikka kroppa on sama jota äiti on katsonut päivästä toiseen jo tosi pitkään, vaikka kropan pitäisi nyt tuntua omalta, tuntuu se niin saatanan vieraalta. Lonkka -ja kylkiluut on taas tullut näkyviin. Äiti ei haluaisi. Äidin mahan pitäisi nyt kasvaa ihan huimaa tahtia. Nyt se olisi luultavasti jo aika iso -- äiti odotti ihan hirveästi että maha edes tulisi näkyviin. Nojailit niin paljon äidin selkään ettei sellaista kerennyt vielä tulla. Ja kun juuri äiti on päässyt kaikille selittämään että on raskaana vaikkei se vielä näykään, hei, yli puolenvälin jo, joutuu äiti nyt selittämään kaikille uudestaan että äiti ei olekaan raskaana enää. Että vauvaa ei koskaan tullutkaan. Eikä sitä mahaa. Äidistä tuntuu että muiden on vaikeaa käsittää että äidin vauva kuoli, kun ei kukaan edes huomannut sinua vielä.
Kun äiti katsoo kroppaansa, äiti näkee siinä taas sen tytön. Tytön joka ei oikein osannut kantaa itseään, tytön josta ei oikein itseasiassa pitänyt. Tytön joka oppi rakastamaan itseään vasta, kun oppi rakastamaan toista, itsensälaista. Kaiken piti muuttua, kropan piti saada rasvaa ja sinun piti tulla tänne. Äiti luki paljon kasvatusjuttuja. Äiti ei halunnut huonoa itsetuntoa sinulle ja siksi äiti oli ottanut asiakseen rakastaa itseään. Äiti tiesi että kohta maailmaan tulee olento joka ajattelee että äiti on maailman kaunein, joka näkee äidissä aina itsensä. Äiti ei halunnut siirtää omaa epävarmuuttaan sinuun, äidin piti tukea sinua. Äidin piti muovata sinusta jotain, jotain sellaista joka äiti halusi aina olla.
Kun äiti katsoo kroppaansa, äiti näkee siinä taas kaiken mitä äiti vihaa, jonka äiti onnistui työntämään syrjään. Äiti näkee siinä taas, pitkän ajan jälkeen, sen ala-astelaisen liian pitkillä jaloilla. Äiti tuntee taas sen pakokauhun jonka äiti tunsi aina kun äiti meni kouluun. Muut tytöt pystyvät olla maailman ilkeimpiä ihmisiä pieninä. Äiti oli päättänyt että sinä et sitä joudu tuntemaan, että sinusta tulee sen verran itsevarma, vahva ettei sinua voi kukaan kiusata. Satuttaa. Että sinä kyllä saat kavereita. Äiti näyttää miten. Ja juuri kun äiti keräsi itsensä kokoon ja näin päätti, viedään äidiltä kaikki. Ihan kun elämässä ei olisi muuten ollut jo tarpeeksi paskaa. Koko se lapsuuden epävarmuus vyöryy takaisin ja ne samat kysymykset, kysymykset jotka äiti oli jo unohtanut. Miksi minä? Miksi juuri minusta ei tykätä? Miksi juuri minulle käy näin? Miksi?
Äidistä piti tulla samanlainen äiti kuin mummista. Mummi aina piti äidin puolia. Halasi lujaa, tuli huutamaan koululle. Jaksoi pitää kaikki langat kasassa vaikkei oikeasti varmasti jaksanutkaan. Jaksoi pitää huolta meistä kolmesta ja ukista, joka aina välillä joi. Jaksoi, vaikka mummilla on omakin enkeli tähdissä. Ja jaksaa vieläkin. Nyt äiti ei pääse näyttämään että äitikin olisi jaksanut. Tai että ei olisi mutta olisi ainakin yrittänyt, sinun takia. Sinun takiasi olisin sen kaiken tehnyt.
Ja voihan äiti ja isi sinulle pikkusisaruksia hankkia, ja niin varmasti hankitaankin. Ei äiti pysty olla ajattelematta sitä. Äiti muutti niin paljon itsestään että ei äiti pysty enää palata entiseen. Ei pysty leikkiä että ei oltaisi lapsiperhe vaikka ollaankin, omissa päissämme. Tuntuu vaan niin vitun väärältä. Tiedättekö sen tunteen kun on kirjoittanut vaikka kouluun jotain pitkää työtä. Viimeistellyt ja hionut sitä, pari vikaa kappaletta on enää jäljellä. Ruvetaan olemaan voiton puolella ja olet ylpeä, tiedät että työstä tulee hyvä arvosana. Mietit jo mielessäsi että kohta ei sitä tarvitse enää stressata. Ja yhtäkkiä tietokoneeseen tulee joku vika ja vaikka olit varmuuskopioinut miljoona ja taas miljoona kertaa, ei työtä löydy enää mistään ja joudut aloittamaaan koko paskan uudestaan. Koitat muistella mitä viimeksi olit kirjoittanut mutta tiedät ettet saa juttua enää muotoiltua samalla tavalla. Vituttaa vaan aloittaa alusta. Vähän sama tunne on nyt tämän kanssa. Äidistä piti tulla äiti jouluna ja nyt pitäisi aloittaa alusta, pelätä ensin siihen 12 viikkoon asti, sitten pelätä siihen asti että liikkeet tuntuu, sitten pelätä rakenneultraa ja sitten ihan helvetisti kaikkea muuta. Äiti ei jaksaisi mutta ei silti voi ajatella mitään muuta. Jotain jäi kesken, sinä jäit kesken.
Miksi minä? Tämän takia äiti ei pysty uskomaan jumalaan tai muuhun. Jos olisi olemassa jumala, se ei heittäisi tätä kaikkea äidin hartioille. Äiti ei halua uskoa sellaiseen jumalaan. Äiti on vittu vasta kaksikymmentä, mitä niin pahaa tässä maailmassa äiti on voinut tehdä että eteen ei tule mitään muuta kuin lastillista paskaa, aina vaan?
Ja taas äiti on se pikkutyttö ison koulurepun kanssa, tutisevin polvin pelkäämässä koulunpihaa. Sitä miten muut sanovat ilkeitä asioita. Miten muut ei huomioineet. Äiti oppi aika nopeasti miten pysytään poissa silmistä, mitä ei saa tehdä ettei satu. Äiti vaan halusi kuulua joukkoon. Silloinkin. Ja nyt äidistä tuntuu että äiti ei enää voi ikinä kuulua joukkoon -- äiti on nyt enkelin äiti. Vittu mitä paskaa. Joka asiassa sama juttu, äiti ei vaan kuulu, mihinkään. Ensimmäistä kertaa äidistä tuntui että äiti oikeasti kuuluu johonkin, äidistä tuli äiti. Ja sitten äidistä pitääkin tulla näin erilainen äiti. Milloin on minun vuoroni kuulua johonkin?
P.S Mä tiedän että tätä lukee myös ne jotka oli mulle ihan perseestä, ihan kamalia ala-asteella ja yläasteella. Voivottelee mun puolesta ja miettii että miten tämä voi sattua näin lähelle ja muuta paskaa. Mä haluan vain kertoa teille että mä en ole unohtanut vaikka te niin luulette. Että koko mun elämän suunnan on määrittänyt se, että mua on kiusattu. Että mä tulen aina vihaamaan teitä sen takia, että mä olen aina ajatellut teidän takia, että mä olen jotenkin huono. Paska. Ruma. Rotta. Ja ennen tätä mä en ole uskaltanut sitä sanoa. Nyt uskallan koska millään ei ole enää taas mitään väliä. Nyt mä en enää pelkää teitä, vaikka vieläkin ajattelen itsestäni samaa minkä te upotitte mun päähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti