Menettämisen pelko

Vieläkään ei oikein voi uskoa. Ei voi uskoa että sinä elät ainoastaan niissä muutamassa kuvassa jotka naistenklinikalla otettiin. Että sinä et tule koskaan enää takaisin, vaikka miten toivottaisiin. Että seuraava lapsi et ole sinä. Että nyt äiti ei enää ole raskaana, että nyt saisi taas ajatella ja tuntea vain itseänsä varten. Saisi ja saisi. Ei äiti enää pysty siihen. Ajatella vain itseänsä varten. Ja nyt kun sinua ei ole, ketä äiti tässä ajattelisi?

Ainoa tilanne jolloin äiti tuntee olevansa normaali ja elossa on silloin kun sisällä läikähtää viha. Äidillä ei ole vielä mennyt yli -- on saanut puristettua kädet nyrkkeihin, purrut kieltä ja tukahduttanut vihan takaisin pieneen rasiaan. Äiti on keksinyt syypäitä, huutanut muista ihmisistä, keksinyt asioita joista äiti saa olla vihainen. Vihasta seuraa kuitenkin aina sellainen ärsyttävä, tukahduttava, vittumainen epätoivo. Haluaa olla vihainen mutta mille olla? "Näille tosi harvoin löytyy selitystä". Kajahtelee vain äidin päässä. Viha jotain kohtaan olisi tällä hetkellä se köysi, se pelastusrengas jolla saisi itsensä taisteltua täältä vittuun. Viha olisi siinä vaiheessa puhdistavaa. Kun ketään ei voi syyttää, viha vaan kytee sisällä ja siinä vaan velloo. Ja sitten äidille tulee paha mieli kun äiti sanoo pahasti isille tai mummille. Tai ajattelee pahasti muista ihmisistä. Kun haluaa pahaa muille ihmisille, vaikkei oikeasti haluaisikaan. Oikeasti äti haluaisi vaan että ei enää tuntuisi näin pahalta.

Ja kun viha ei läikehdi, tuntuu äidin olo tyhjältä. Äiti vaan kelluu täällä, ei oikein saa otetta mistään. Ei haarukasta, ei hiusharjasta. Jos äiti ei pysty tekemään normaaleita, normaaliin elämään kuuluvia asioita, miten äiti pystyy ikinä ottamaan omista tunteistaan kiinni? Tuntea, ja näinollen elää normaalisti? Normaali. Pelottava sana. Se asia, minkä äiti sai hetken tuntea kun sinua odotti. Ja se asia, mikä äidiltä vietiin ihan täysin, nyt koko loppuelämäksi, kun sinut kärrättiin pois äidin sylistä. Se asia, mikä äiti on aina halunnut olla. Nyt äiti tietää että mistään ei enää ikinä tule normaalia. On kuolleen vauvan kuva seinällä, on kuolleen pienen tähtitytön syntymä -ja kuolinpäivä. Samana päivänä. On jumalaton pelko seuraavassa raskaudessa. Ja siitä vielä käsittämättömämmäksi kasvava pelko kun ja jos seuraava toivonsäde kasvaa isoksi. Ettei mitään vaan käy, ettei mitään vaan satu. Koska äiti tietää että sitä äiti ja isi ei enää kestäisi.

On jumalaton pelko ylipäätänsä menettämiseen. Äiti pelkää tällä hetkellä kaiken menettämistä. Koska äiti menetti sinut, niin ei olisi mikään ihme että äiti menettäisi nyt kaiken muunkin. Äiti näkee painajaisia että isi lähtee, vaikka äiti tietää ettei isi lähde. Kun jotain näin mahdotonta, luonnotonta voi tapahtua että sinä kuolet, niin mitä tahansa muutakin voi tapahtua. Saako äiti enää mitään hyvää tältä elämältä, ja jos saa, niin tuntuuko se enää ikinä hyvältä? Äiti nauraa isin jutulle ja heti seuraavana hetkenä äiti vetää naurun takaisin sisään. Ei saa nauraa, ei saa näyttää että on onnellinen. Ei saa näyttää että joku tuntuu hyvältä. Tähän asti kaikki onni, kaikki hyvä on viety, napattu väkivalloin äidin elämästä. Pitää kätkeä onni, laittaa se piiloon ja heittää pois avain. Niin se pysyy tallessa, niin äiti ei ainakaan itse voi vaikuttaa siihen että se tuhoutuu. Ja jos äiti unohtaa että onni on piilossa, jos äiti ei enää muista onnea olevan ollenkaan, ei sen vieminenkään voi enää sattua. Sitä äiti miettii ja tuntee olevansa vaan lähempänä sitä hollywoodin mielisairasta naista, heijaamassa itseään pehmustetun huoneen nurkassa. Tätäkö on tulla hulluksi?

Äiti tuntee fyysistä kipua. Fyysistä kipua siitä, ettei päässyt ikinä kutittelemaan pieniä, pulleita varpaita. Tuoksuttelemaan sinun hiuksiasi. Tuijottelemaan syvälle silmiisi ja pelätä, että joskus vielä kasvat aikuiseksi. Ettei äiti päässyt ikinä tutustumaan sinuun. Ja taas tuntuu siltä että äiti hukkuu, äiti hukkuu tähän paskaan oloon, ettei äiti ihan oikeasti kohta saa happea. Sydäntä raastetaan irti rinnasta ja kokoajan äiti on uudestaan siellä synnytyssalissa, sinä hengittämättä vierellä ja yhtäkkiä ei sinua vierellä enää ollenkaan. Uudestaan, uudestaan, äidin yli saapuu hyökyaalto, toinen toistaan kovempi, ja toinen toistaan herättelevämpi. Sinä olet poissa, äidin pieni vauva on poissa enkä enää koskaan sinua saa takaisin. Että äidillä on nyt enkelilapsi, että äiti ei ikinä saa olla normaali äiti.