J. Karjalainen - Hän

"Hän, sai mut uskomaan, hän,

sai mut toivomaan, hän,

ja vielä enemmän"

On ysiluokan ysiluokan syksy. On tyttö ja päiväkirja, hymynkare huulilla, vihko täyttyy pienistä sydämistä ja sukunimestä joka ei ole oma. On suuri usko tulevaisuudesta, on pimenevät illat ja ylpeys. Ylpeys aikuistumisesta, ei ole pelkoja, ei ole huolta. On vain yksi biisi ja outo, ihana tunne sisällä. On perhosia vatsassa, on ihastuminen. On se hetki kun yhdestä kappaleesta tulee tärkeä, on se hetki kun ei vielä tiedä miten se meinaa kulkea koko elämän läpi mukana, kuljettaa. Silloin se soi sattumalta, ei sen jälkeen ikinä enää. Mutta silloin se sattuma tuntui niin hyvältä, niin oikealta. Ja vaikka ihastus oli ohissa parissa viikossa ja poika oli sen jälkeen paska kusipää idiootti niin biisi jäi.

"Hän, sai mut nauramaan, hän,

sai mut laulamaan, hän,

antoi mulle sävelmän"

Kuulokkeista soi hän. Biisi keskeytyy, äiti soittaa. Tiedän että äiti on tänään ollut isän kanssa sairaalassa. Tiedän että äiti tietää että olen tulossa kyllä kotiin. Että äiti ei soittaisi jos kaikki olisi hyvin. "Nopeasti kotiin, isillä ei ole kaikki hyvin". Askel muuttuu rivakammaksi, askel muuttuu juoksuksi. Äkkiä kotiin, äkkiä kotiin. Ihan kun sillä olisi enää mitään väliä. Biisi loppuu, ovi auki. "Pinja, isillä on syöpä. Ei paljon elinaikaa". Keuhkoihin sattuu. Koko kroppaan sattuu. 14-vuotias lakoaa lattialle, ainakin muistoissa. En varmaan oikeasti laonnut. Tuntui vain siltä.

"Hän, hyvä haltiatar, hän,

yön kuningatar, hän,

on enää nimi iskelmän"

Hengitys huurustuu. On Joulukuu 2010 ja ennätyspaljon lunta. Ei tunnu miltään, tyhjä olo. Auton ovi paiskautuu kiinni, kytkin starttaa ja radiosta alkaa hän. Koko auto hiljenee. Lähdetään liikkeelle. Sinä jäät sinne, saattohoitokotiin. Tai kuori sinusta jää. Minä mietin että nyt minusta tuli aikuinen. Nyt isä kuoli ja nyt on aika olla niinkuin aikuinen. 15-vuotiaana. Ja niin minä sitten olin. Muistan kun kaikki muut itki. Minulta ei tullut kyyneliä. Selitin että olin käsitellyt asian jo etukäteen. Ihan kuin niin voisi tehdä. Että enää ei tarvinnut itkeä koska itkin jo itkut valmiiksi kun isä sairasti. Varastoin itkut tänne asti ja nyt itken sitten kummankin puolesta.

"Hän, kun kesä syksyyn vaihtuu ja lehtien nään lentävän

Tunnen saman ikävän,

kun poissa on hän"

Tapasin seuraavan syksyllä ihanan pojan. Taas kuulokkeista soi tuttu biisi. Poika sanoo että olen kaunis, poika silittää hiuksia. Poika sanoo että rakastaa ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ihan oikeasti hymyilyttää. Poika on aika samanlainen kuin iskä. Johtuu varmaan pojan isästä. Samanlainen kasvatus. Samanlainen tyyli tehdä asioita, tapa millä liikuttaa kättä tai sanoo asioita. Pelottaa, jännittää. Uskallanko? Ei enää tunnu siltä että maailma on mustaa, ei enää tunnu siltä että isä pitäisi sulkea pieneen rasiaan. Annan itselleni luvan ikävöidä sillä poika antaa minulle luvan siihen. Tiedän ettei se juokse karkuun. Tiedän että ollaan yhdessä, aina. Ja kun poika laulaa karjalaista, ei tule paha mieli. Niinkuin tuli tosi pitkään aina ennen. Poika pelasti minut.

"Hän, sai mut nauramaan, hän,

sai mut laulamaan, hän,

antoi mulle sävelmän"

Kesä 2016. On lämmin, tosi kuuma. On aamulla tehdyt eväät, on viltti ja on Karjalainen lavalla. On tuttu biisi, on se biisi. Ei tule paha mieli. Vedän jalat käsien sisään, katson taivaalle ja lähetän isälle pienet terveiset. Käännyn katsomaan poikaa, joka ei ole enää poika vaan mies, meidän tulevan lapsen isä. Poikaa joka silloin minut pelasti ja miestä, joka vieläkin ajattelee että olen kaunis. Tuttu biisi soi ja se kuiskaa korvaani että rakastaa, silittää paljasta masua. Paljasta sen takia että vauvakin saisi tuntea lämmön, että vauvallakin olisi aurinkoista. Mietin biisin sanoja ja mietin vauvaa. Sointu sai mut nauramaan ja laulamaan taas. Soinnun nimi on Sointu sen takia. Silitän mahaa. "Kuuntele vauva, tässä on äidille tosi tärkeä kappale". Karjalaista piti tulla meidän häissä. Varmaan tulee vieläkin.

"Hän, taas kitarani viritän

Ja kuulen tutun helinän,

kuin luonani ois hän"

"Vauvan sydän ei enää lyö". Tuttu biisi rupeaa soimaan heti päässä. Nyt poika joka pelasti minut silloin joutuu kulkemaan kanssani saman matkan. Ei voi enää sanoa että ei ymmärrä mutta kuuntelee. Nyt kuunnellaan toisiamme. Viimeinen säe kuvastaa tätä hetkeä aika hyvin ja tuntuu, että ymmärrän nyt mitä tuo viisas mies on sanoillansa tarkoittanut. Kaivan taas kitaran esiin, sen paskan vanhan kitaran jota ei varmaan vireeseen enää saa. Sen jonka isä jätti. Ihan konkreettinenkin kitara mulla on isästä -- isän viimeinen lahja mulle oli akustinen kitara. Se on ollut kuin pyhäinjäännös meillä. Pelkään että se menee rikki. Nyt sillä on vieläkin isompi merkitys. Tuota kitaraa ei saa enää koskaan virittää.

Nyt on jokaiselle säkeelle oma kohta. Iloisia ja surullisia, mutta jokaisesta tulee mieleen joku hetki. Toivon, että se tarkoittaa sitä että nyt on minun itkut itketty. Että nyt on annettu ja nyt on otettu, tarpeeksi. Nyt on itketty ja naurettu ja nyt on saatu ja viety. Silti en ole katkera. Biisille tai Karjalaiselle. Kappale on kuljettanut, tuonut surua ja lohtua. Nyt vain toivoisin että elämässä alkaisi uusi kappale. Saataisiin toivonsäteitä tänne.