Keltainen ensipupu

Lidlin käytävä. Tuntuu kuin olisin superihminen. Isi kerää ostoksia ja minä haahuan perässä. Pelottaa että joku katsoo, toisaalta pelottaa jos kukaan ei katso. Meinaa mennä hermot. Et nyt jää katsomaan siihen mitään, mennään nopeasti, ei pysty olla kauaa. Kassojen ohi, happi meinaa loppua. Nytkö voi jo käydä kaupassa? Nytkö äiti pystyy jo elämään näin normaalia elämää ilman sinua? Melkein tulee paniikkikohtaus. Ei, en mä ole vielä hirveän pitkällä jos kassanaisen katse tuntuu näin pahalta. Jos ostosten pakkaus tuntuu näin merkityksettömältä.

Seuraavaan paikkaan ja jo tuntuu helpommalta. Oli pakko vähän kierrellä kaupoissa, etsiä sinulle jotain jonka voisi arkkuun laittaa. Tuntui niin hirveän luonnolliselta. Kamala olo. Samalla katseella etsisin ja koskettelisin vauvanvaatteita ja niitä tuttipulloja, rintakumeja ja muita. Ja nyt katselen ja ihmettelen enkelifiguureja ja puista keinuhevosta joka muistuttaisi sinusta kotona. Sillä samalla katseella, sillä äitikatseella. Tuntui hyvältä, ihan hassu olo. Ensimmäisen ja viimeisen kerran ostan sinulle jotain.

Oli pakko ostaa apteekistakin jotain. Toivonsäteeksi, tulevaisuutta ajatellen. Ajatuksella että vielä joskus näitäkin tarvitaan. Ei varmaan vielä mutta joskus sitten, kiva kun ovat valmiina sitten. Myyjä toivotti äidille ja isille onnea ja menestystä. Oltiin me siinä varmaan vähän hölmistyneen, hassun näköisiä. Naureskelin sen jälkeen että näytti varmaan siltä että tuossa on joku mielenvikainen nainen ja hiljaa kohtalonsa nielevä mies ja asiakaspalvelija vaan koitti olla kohtelias ettei äiti käy kurkkuun kiinni. Meinasi äiti käydäkin. Teki mieli huutaa että sitä onnea ja menestystä oli jo, haista paska. Enpä huutanut. Vaikka ei haluaisi niin on pakko ajatella toisia, ei voi olettaa että kaikki osaisivat ja tietäisivät. Että vaikka suru piirtää omasta mielestä uurteita kasvoihin niin muut eivät niitä suru-uurteina näe.

Ostettiin sitten lopulta sinullekin jotain. Keltainen ensipupu, se sama, joka sinun olisi pitänyt saada joulukuussa kun mummi, mummo ja pappa tulevat sinua sairaalaan halittelemaan. Se sama, joka olisi pitänyt silloin sairaalaan kahvilasta ostaa ja se sama, joka olisi kuitenkin lojunut lattialla koiran käsittelyn jälkeen tammikuussa. Nyt sillä pupulla on hirveän iso merkitys. Se lähtee turvalonkeron kanssa turvaamaan sinun matkaa, ei päädykään koiranhampaisiin. Sen piti olla ihan merkityksetön juttu ja nyt se oli jotain elämää suurempaa, kun äiti sen kassahihnalle laittoi. Silitteli sitä vähän kun käveltiin tokmannin käytävällä. Sai muut pakenemaan kun äiti selitti isille hyllyjen välissä pupusta. Että miten se laitetaan sitten arkkuun mukaan. Että miten se on varmaan yhtä iso kuin sinä.

Äiti päätti siinä että toivonsäteelle ei sitten ensipupua tuoda. Jos sellainen edes koskaan tulee. Tuodaan sitten jotain muuta.