Erilainen suru

Äidille on tullut paljon kommentteja siitä kuinka äiti osaa kirjoittaa sinusta ja koko tästä asiasta niin hyvin, niin kauniisti. Äiti rupesi sitä tossa itsekin äsken miettimään. Miksi äiti osaa? Miksi äiti edes haluaa? Ihan kamalaa sanoa mutta äiti osaa ja haluaa ukin takia. Ei sen takia että ukki olisi ollut joku tajuttoman hyvä kirjallinen lahjakkuus (ei, sitä ukki ei oikeasti ollut). Ukki oli se joka opetti äidin suremaan. Ukki kuoli kuusi vuotta sitten, äiti oli silloin 15 vuotias. Ukki kuoli syöpään. Ukki oli ensimmäinen ihminen joka kuoli äidin lähipiirissä ja se oli äidille tosi raskasta. Siksi äiti nyt kirjoittaa. Koska silloinkin se oli ainoa asia joka auttoi. Ja siksi äiti ei ole kirjoittanut moneen vuoteen, ja siksi äiti varmaan taas lopettaa kirjoittamisen kun äitiä ei enää satu näin jumalattomasti. Äiti ei varmaan oikein osaa kirjoittaa muusta kuin siitä että sattuu, ihan vitusti.

Äiti kirjoitti silloinkin blogia hetken, muutaman kuukauden. Sitten äiti ei pystynyt enää. Äiti kaivoi äsken sen blogin esille. Siellä pieni 15 vuotias minä on tallennettuna. Tekstissä vilisee samat sanat kuin nykyäänkin mutta hiomattomampana. Teksti näyttää siltä miltä sen kuuluukin näyttää -- että lapsi on sen kirjoittanut. Silti äiti muistaa sen saman tunteen. Äiti makasi tässa samassa paikassa, samassa huoneessa kuin nyt ja kirjoitti. Pelkäsi että unohtaa vielä joskus sen rakkaan ihmisen. Nyt äiti muistaa ukista että ei voi ikinä unohtaa sinua. Äitiä vaan vähän pelottaa. Ukissa on aina jotain konkreettista muisteltavaa. Mitä se teki täällä kotona, missä oltiin ukin kanssa ja mitä se aina sanoi eri tilanteissa. Siinä mielessä äidin suru sinua kohtaan on erilaista, epäselvempää. Äiti ei voi ikinä muistella sinua noin. Miten äiti siis muistelee? Äidin pitää tarrata siihen yhteen ainoaan hetkeen jolloin saatiin yhdessä olla. Äidin pitää tarrata siihen iloon plussatestistä, äidin pitä tarrata isin mahansilittelyyn. Äiti muistelee sinua hetkissä, joissa sinä et ollut mukana, et kerennyt vielä olemaan.

Ja taas äiti päätyy siihen ajatukseen. Miten olla hyvä äiti sinulle, miten rakastaa pientä, joka ei koskaan tullutkaan? Miten koskaan kääntää tyhjää syliä onnelliseksi? Miten voi enää koskaan hymyillä ja miettiä sinua? Miten olla hyvä äiti kuolleelle, kun en vielä edes tuntenut sinua? Ja samalla kuitenkin olin ainoa, joka sinut pystyi tuntemaan? Sointu äiti rakastaa sinua niin, äiti haluaisi ihan hirveästi sen sinulle pystyä näyttämään. Äiti ei vaan tiedä että miten..

(Blogi isän kuoleman ajoilta löytyy täältä: we need more hope)