perjantai 7. huhtikuuta 2017

Rakenneultra

Ultrilla on nykyään paljon isompi merkitys kuin oli Soinnun kanssa. Sinne menee pakostikin sellaisella asennoitumisella, että kohta saattaa kuulla jotain kamalaa. Tai sellaisella, että nyt näen Säteen liikkuvan viimeistä kertaa. Joka kerta kun kätilö sanoo "kaikki on hienosti", sen jotenkin koittaa imeä itseensä. Että voisi hetken hengittää sitä varmuutta, voisi täyttää itsensä ja oman tajuntansa sillä pienellä onnella ja lämmöllä muutamaksi päiväksi. Kaikki on hyvin. Kaikki on hienosti. 


"Sinä päivänä kun luoja teki sinut
Hän ei muuta tehnytkään
Heräs aikaisin, otti kynän käteen
Rupes siinä piirtämään

Päivä kului, mutt' hetkenkään lepoo
Piirtäjä ei kaivannut
Aivan niinkuin olis hurmoksessa ollut
Mestari valmisti sut

Ja se kuva oli kaunis
Oi ihme suorastaan"


Rakenneultrassa oli tosiaan kaikki hienosti. Säde vastaa hyvin viikkojansa ja on isompi kuin siskonsa tässä vaiheessa oli. Kovasti pieni huitoi ja heilutteli, aivan kuin kertoakseen että "äiti täältä sitä tullaan!". Säde voi siis hyvin. Potkii jo kovasti, niin että isikin voi tuntea liikkeet vatsan päältä ja ne pystyy erottamaan selkeästi silmin. Aina välillä saan kovat ylämummot tirriäiseltä, ja ne alkavat jo ihan oikeasti sattua! Itselläni alkaa pikkuhiljaa näkyä merkit siitä, että nyt on raskauksien välissä ollut todella pieni aika. Kroppa alkaa ns. sanoa sopimuksen irti, ja pari kertaa olen jo suutuspäissäni vannonut että jos tämä nyt päättyy hyvin niin en enää koskaan halua olla raskaana. Vaikka onhan tämä kaikki tietysti sen arvoista.

Sellaista meille :) Samalla kun kesä tulee niin tulee myös helpompi olo. Ja mitä pidemmälle viikot menevät, sitä turvallisempi olo on.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Välietappeja

Jokainenhan varmasti sitä tekee. Vertaa edellisiä raskauksia nykyiseen. Niin teen minäkin täällä. Jotenkin kummallinen olo. Siinä tekee samalla sellaisen jaon; oli minä, ihan toinen minä siellä jossain, silloin.. viime kesänä? Mitä ihmettä? Oma persoonallisuus, kaikki itsessään on heittänyt niin ison kärrynpyörän enkä tiedä aina että onko muutos tapahtunut hyvään suuntaan. On aika ennen ja jälkeen Soinnun. On olemassa aika ennen lapsikuolemaa, ja jotenkin koko se ajatus tuntuu ihan hirveän absurdilta. Että vielä vajaa vuosi sitten en tiennyt tästä mitään. Odotin vain onnellisena. Viime raskaudessa tähän aikaan oltiin espanjassa. Tunsin silloin Soinnun liikkeet ensimmäistä kertaa. Maha alkoi tulla esiin. Odotin innolla seuraavalla viikolla rakenneultraa. Nyt Säteen kanssa jokaikinen ultra pelottaa niin paljon, että kurkkua kuristaa eikä happea meinaa saada. Jokainen liike on samalla koko maailman pysäyttävin kokemus ja samalla ne yrittää vaimentaa, jotten onnistuisi kiintymään tähän vauvaan liikaa ennen aikojaan.

Vähän pelottaa. Pelottaa se että entä jos Säde jääkin henkiin. Mä tiedän että kuulostan nyt ehkä "taviksen" korvaan ihan hirveältä, mutta mua pelottaa hypätä tuntemattomaan. Mitä sitten kun en voi enää verrata raskauksia? Soinnun kuolemaan olisi viikoissa nyt viisi jäljellä. Entä jos Säde selviääkin sen yli? Pelkään vähän sitä omaa päätäni. Kuinka osaan uskotella silloin itselleni, että Säde on nyt meidän toinen lapsi, vaikka ensimmäistä kertaa kannan vauvaa kohdussani viimeisellä kolmanneksella? Että Säde on toinen lapsi, vaikkei ensimmäistä olekaan kotona? Pelottaa jo valmiiksi keskustelut kaupan kassoilla ja hiekkalaatikon reunoilla. Sukulaisten ja kavereiden huolettomasti tokaistut luvut meidän lapsista. Miten muistuttaa muita ja itseään siitä, että Sointu on olemassa, ilman että kaikille tulee paha mieli ja ilman että vaikutan itse vain tahallaan ilkeältä? Miten mä olen edes joutunut tähän tilanteeseen. Että joudun pohtimaan, onko yleisesti hyväksyttyä muistuttaa ja puhua omista lapsistaan.. Voi Sointu, jos olisit vaan jäänyt niin äiti antaisi siitä mitä tahansa.. Ei olisi taivas sinua tarvinnut sinne enkeliksi, äiti olisi tarvinnut nyt paljon enemmän enkeliä, elävää enkeliä, tänne.

Välietappien asettaminen on pitänyt mun pään kasassa. Ei tarvitse odottaa elokuuhun asti, vaan odotetaan aina seuraavaa välietappia. Että kun sinne asti selvitään, niin ollaan taas lähempänä. Ensi viikolla on rakenneultra. Jos siellä on kaikki hyvin niin saa taas muutaman päivän hengittää. Sitten on siitä parin viikon päästä neuvola ja pelkopoli. Ja siitä pari viikkoa, niin tulee 24+0. Soinnun kuolinviikko. Koitan hokea itselleni, että jos Säde sen viikon yli selviää, niin sitten se varmaan selviää loppuunkin asti. Sitten tuosta on enää 14 viikkoa, niin Säde pääsisi mun kohdusta turvaan tänne maailmaan. Vieläkään en oikein osaa ajatella, sisäistää sitä ajatusmaailmaa, että kohtu olisi jotenkin turvallinen. Kohdussa ei voi kontrolloida vauvaa. Ei voi rientää hätiin, tehdä jotain vielä silloin kun jotain olisi tehtävissä. Ja kun mun kohtu on jo yhden vauvan vienyt.. Sitten kohdun ulkopuolella on lääkärit ja kätilöt, hoitajat ja kätkythälyttimet. Tälläkin hetkellä Säde potkii kovasti, mutta kun sitä luottoa ei ole niin sitä ei vain ole.


Yhden pelottavan ja mieltäpainaneen etapin sain nyt viikonloppuna hoidettua. Kävin isin kanssa kirpputorilla ostamassa Säteelle omia vaatteita. Teki mieli monta kertaa käydä asettelemassa jo valitut vaatteet takaisin myyjien pöytiin. Että jos ei nyt kuitenkaan vieläkään. Pari rauhallista sisään ja ulooos -hengitysliikettä ja vaatteet lähti mukaan. Siinäkin sellainen ajatus taustalla, että jos Sädekin päätyy vielä Soinnun luokse, niin Säteelläkin on ollut jotain omaa. Jotain konkreettista jota pitää sitten täällä kotona muistona. Ja onhan nuo nyt ihan hemmetin söpöjä, eihän siitä pääse mihinkään! Soinnulle kun samalta kirpparilta ostin vaatteita, muistan huokailleeni niiden pienuutta. Jotenkin nyt 50 senttiset bodytkin näytti ihan jättimäisiltä, niin tarkkaan on omaan mieleen ja syliin piirtynyt Soinnun koko. Ihan uskomatonta ajatella että vauva voi kasvaa mun sisällä niin isoksi.

Lisäksi uskalsin sen verran luottaa, että kysyin jo nyt valmiiksi mun ihanalta tädiltä, joka on tosi taitava kuvaamaan luontoa ja ihmisiä, että ottaisiko hän musta odotuskuvat sitten kun sen aika on. Lupasi ottaa ja tiedän että niistä tulee tosi hienoja, on sen verran taitava nainen siellä kameran toisella puolella sitten. Pieni ääni koittaa jyskyttää ettei nytkään päästä kuvienottoon asti. Pitää vaan pyrkiä systemaattisesti kääntämään se "jos" -sana "kun" -sanaksi. Kolmella kirjaimella on ihan hirveän iso merkitys joskus.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Luotto pähkinäraskaudessa

Eilen jotenkin tuli niin konkreettisena se tunne, että en todellakaan usko Säteenkään kotiin koskaan tulevan. Aamusta asti olin kuulostellut pieniä liikkeitä, eikä niitä tuntunut. Liikkeet ovat noin muuten tuntuneet hyvin kaikkina päivinä, mutta eilen kohdun valtasi täydellinen hiljaisuus. Se kamalan tuttu hiljaisuus. Siinä päivän aikana tuli mietittyä monenlaista. Varsinaista pelkoa ei ollut missään vaiheessa. Pää pyöritteli käytännönasioita. Jos sydän on nyt pysähtynyt, minne soitan? Kyseessä olisi vielä kuitenkin vasta keskenmeno, eli ei varmaan synnärille. Minne keskenmennyt, mutta kuitenkin jo iso sikiö haudataan? Saadaanko Säde Soinnun viereen, vai menisikö se automaattisesti yhteistuhkaukseen? Haluanko edes Sädettä Soinnun viereen, nyt kun kyseessä ei kuitenkaan olisi vielä kohtukuolema, vaan "vain" keskenmeno.

Illalla kun liikkeitä ei vieläkään tuntunut, aloin olla itse jo varma tulevasta. Että tällä viikolla pitää taas synnyttää kuollut. Mietin että tällä kertaa se olisi kuitenkin helpompaa, ainakin fyysisesti, kun en enää ole jo ensisynnyttäjä ja Säde on vielä niin hirveän pieni. Mietin, että miltä vauva näyttäisi. 17+0 vauva kyllä jo varmasti näyttää ihmiseltä, mutta kuitenkin vielä sikiöltä. Saisiko sitä syliin, osaisiko sitä kohtaan tuntea samalla tavalla kuin Sointua? Sointu olisi kuitenkin ollut jo elinkelpoinen, tämä ei vielä lähelläkään. Ja päätin sitten kaivaa dopplerin esiin. Itselleni ehkä lähinnä vain varmistukseksi siitä, että vauva on tosiaan kuollut, ja että voisin sitten sanoa sen sinne sairaalan. Etteivät ajattelisi, että taas siellä soittelee joku järkensä menettänyt kohtukuolemaäiti, ja että varmasti pääsisin mahdollismman nopeasti sitten käynnistykseen, ettei vauva kerkeä liian kauan olla kuolleena kohdussa. Dopplerilla on yleensä löytynyt äänet aika rivakasti, mutta niinkuin osasin odottaa; nyt niitä ei löytynyt. Mietin, että voinkohan viivyttää soittamista vielä aamuun, illalla kun en millään jaksaisi enää lähteä. Ja että kannattaakohan isille vielä mainita mitään, on kuitenkin menossa vielä yöksi töihin ja jos en halua vielä lähteä, olisi töissä vaikeaa olla. Ei vieläkään pelkoa. Ei vieläkään menetyksen tuskaa. Ei vieläkään pakokauhua tai paniikkia. Täysin järkeviä ajatuksia täysin mahdollisesta tulevasta. Ja sitten doppleri löysi ne; 154 sykkeen, pumpumpumpumpumpumpum. Kuin laukkaava hevonen. Ja ainoa helpotus jonka tunsin, oli helpotus siitä, että vielä ei tarvitse järjestelyjä tehdä eikä sairaalaan lähteä. Ei helpotusta siitä, että vauva on hengissä.

Ihan tosissani olen tässä uskonut, että osaan olla todella luottavaisin mielin ja onnellinen Säteestä. Eilen se tosiaan iski kovaa sitten tajuntaan; että enemmän olen luottavainen siitä, että kestän kyllä, jos ja kun Sädekin kuolee. Että osaan hoitaa asiat nyt tällä kertaa. Lisääntymisvietin on pakko olla todella voimakas vietti. Ja tyhjä syli on älyttömän voimakas tunne, senhän jo tiedänkin. Pakko olla, jos se saa ihmisen tietoisesti ajautumaan tälläiseen tilanteeseen. Yhdeksäksi kuukaudeksi sellaiseen välitilaan, ettei ole varma että onko sitä nyt tullut hulluksi vai ei.

Kuitenkin mieli toimii niin, ettei halua asettaa minkäänlaisia absoluuttisia totuuksia enää tässä vaiheessa. Tällä hetkellä tuntuu, että on todennäköisempää että vauva kuolee, kuin tulee elokuussa elossa kotiin. Silti on myös mahdollista, että niin käy. Että kohta tulisi kiire laittaa pinnasänky kasaan ja hankkia vaipat, kun vauva siinä rinnalla yhtäkkiä synnärillä tillittää. Välitila, sitä tämä on. Te, jotka olette kuumeisesti kuukaudesta toiseen odottaneet plussaa tikkuun, sellainen pieni pelko takaraivossa siitä, että pystyykö edes raskautumaan ilman apuja; sellainen olo tämäkin on. Ei uskalla suunnitella mitään kovin pitkälle, kun ei ole varma, onko meillä vauva silloin ja silloin. Kun ei tiedä, olenko mä enää raskaana silloin ja silloin. Kun ei tiedä, olisiko jossain kuussa edessä oman lapsen hautajaiset ja taas uusi suruaika. Mä olen taas tosi kateellinen. Kateellinen niille, jotka saa huokaista helpotuksesta kun raskaus on edennyt toiseen kolmannekseen. Että jes, ei se enää kesken voi mennä! Nyt meille tulee vauva! Mä mietin täällä vaan, että olisi ollut parempi kun olisi mennyt kesken silloin. Koska jos nyt tapahtuu jotain, niin alkaa pikkuhiljaa tuntumaan, että sitä olisi ikuisessa oravanpyörässä.

Mua myös ehkä pelottaa tuleva. Entä jos tämä raskaus jatkuukin yli Soinnun viikkojen? Mitä tapahtuu viikolla 27, 31 tai 34? Minkälaisia tuntemuksia mulla silloin on? Silloin mä jään ihan tyhjän päälle, ja vielä enemmän korostuu se kamppailu mun päässä, että mulla on jo yksi lapsi, mutta silti tässä periaatteessa odotetaan esikoista. Mistä mä tiedän, kun mennään yli noiden viikkojen, että mikä on enää normaalia ja mistä pitää huolestua? Nyt on ollut helppo tukeutua edelliseen raskauteen. Olihan mulla viimekin vuonna tälläisiä oloja ja kipuja, ei tässä mitään hätää! Kohtukuolemaäideiltä ei viedä vain lasta, useimmilta viedään myös mahdollisuus onneen ja iloon seuraavina odotusaikoina.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Säde Isla Pauliina

"Mitä me tehdään jos me saadaan toinen tyttö?"
"Miten niin?"
"Mikä sen nimeksi tulee? Soinnun nimi oli niin täydellinen että ei oo reilua, jos seuraavalle ei tuu yhtä hienoa"
"No sitten me mietitään yhtä hieno. Mietitään ne musiikkiaiheiset. Miten olisi vaikka Säe?"
"Ei, se ei kuulosta ihan oikealta. Mutta tosi kaunis!"
"No entäs Säde?"

Haluan esitellä teille nyt Säteen kunnolla. Tänään kätilö sanoi ultrassa ettei uskalla vielä luvata kumpaakaan, mutta kolme viivaa jalkojen välissä kyllä nyt antaisi vahvan viitteen että tyttö olisi taas matkalla tähän maailmaan. 

Säde on rauhallisempi kuin siskonsa. Säde on hassuttelija; ultrassa tänään päätti koko puolituntisen olla pää alaspäin risti-istunnassa niskojensa päällä. Sanoin heti isille että ihan selkeästi on taas sen lapsi tulossa, kun tuollainen hassuttelija on. Säde on myös samanlainen kuin siskonsa. Ei liiku ja riehu yhtä paljon mutta tykkää pitää napanuoraa jalkojen ja sormiensa välissä. Sointu ja Säde; voi kuinka kauniilta se kuulostaisikin sukulaisilla vieraillessa tai kaupan kassoilla huudellessa. Me ollaan päätetty että Säde saa kuulla heti alusta asti isosiskostaan. Että Säteellä on ihana enkeli-isosisko, joka tähdellä vartioi pikkusiskon jokaista askelta ukin kanssa.


Säde

Nimeä ei mietitty yhtä pitkään kuin muita meidän lasten nimiä. Silti se tuntui heti niin tajuttoman oikealta. Sillä sitten kun tämä lapsi saisi alkunsa ja ehkä syntyykin elävänä tänne, on kyseessä toivonsäde. Säde on jotain positiivista, kaunista, jotain sellaista mitä me nyt itsekkäästi tarvitsemme meidän elämään. Säde kuulostaa ihan meidän tytöltä, ja on yhtä kaunis nimi kuin Sointu. Sitten jos Säteen jälkeen vielä tyttö saadaan niin nimen keksiminen rupeaa jo olemaan vaikeaa. Säde tuli isin mieleen niin hienosti, sillä hetkellä kun se tiesi, että äiti tarvitsee sen nimen jotta voisi taas päästä yhden askeleen eteenpäin. Sanoi sen juuri oikealla tavalla ja oikealla hetkellä.

Isla

Isla on aina ollut mun mielestä kaunis nimi. Jotenkin sopii siihen luonnonmukaiseen teemaan josta pidän. Islasta tuli erityisen tärkeä silloin, kun tukiryhmissä puhuin paljon naisen kanssa, joka oli menettänyt puolivuotiaan esikoisensa Islan. Isla oli niin hirveän kaunis vauva, ja nimi iski sitten vielä kovemmin; ja se sopi Säteen kanssa niin hyvin. Joten asiasta ei jouduttu edes keskustelemaan; Isla on pakko olla toinen nimi

Pauliina

Soinnun kolmas nimi on Tuulikki, sillä se on Soinnun mummin toinen nimi. Mä olen aina pitänyt Tuulikkia hauskana nimenä ja halunnut sen antaa lapselleni. Sen teinkin. Koska en halunnut käyttää Tuulikkia uudestaan, mutta silti jäi sellainen olo, että kolmannen nimen on pakko jollain tavalla liittyä mun äitiin, Soinnun ja Säteen mummoon, päätettiin että kolmas nimi on Pauliina. Se on minun toinen nimi ja kulkee suvussa, ja äitini on ajatellut sen olevan kaunis nimi kun on sen minulle antanut. Eli mikä olisikaan parempi kunnianosoitus kuin tuo nimi?


Säde on tällä hetkellä noin 18 senttiä pitkä ja painaa 149 grammaa. Säteellä on jo kulmakarvat ja silmäripset ja kovaa vauhtia pieni osaa jo potkia ja venytellä omassa pienessä yksiössään. Säde tunnistaa jo musiikkia ja erilaisia ääniä ja ilmoittaa selkeästi kun pitää tai ei pidä jostain. Säde alkaa pikkuhiljaa tuntua omalta.

Säde alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että on oma persoonansa. Ja se pelottaa. Nyt olen kiintynyt Säteeseen. Entä jos Sädekin viedään pois?

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Näin toisen lapsen odotus eroaa ensimmäisestä!

Sitä yrittää vaan niin kovasti olla normaali odottaja. Ehkä osaksi jo ihan oman mielenterveyden vuoksi, osaksi muiden odotusten takia ja osaksi sen takia, että on pakko ajatella että raskaus ei aina päätykään hautajaisiin. Että tämä pieni ihminen joka nyt mun kohdussa kehittyy on oikeasti tarkoitettu elämään. Sitä ajattelee että ei ole reilua, jos tämä pieni ihme joutuisi syntymään tähän maailmaan korvaamaan jotain toista, syntymään rikkinäiseen kotiin paperiseinien ja pelon keskelle. Jokainen äiti, vanhempi, varmasti haluaa taa'ata lapsellensa sen parhaan mahdollisen alun elämään, eikä se kenellekään voi olla sitä että joutuu elämään sisaruksensa varjossa. Elävän tai kuolleen.

Koitin siis googlailla; kuinka toisen lapsen odotus eroaa ensimmäisestä? Mitä pitäisi ottaa huomioon, onko nyt jotain uutta, jotain mitä en vielä tiedä raskaudesta? Ilmeisesti toisen lapsen odotus eroaa ensimmäisestä niin, että esikoinen pyörii jaloissa ja sitä pientä siellä kohdussa ei kerkeä edes ajattelemaan. Että kaikki on jo niin tuttua ettei tarvitse. Entä minä? Entä me? Pieni viha alkoi taas kyteä sisällä. Miten juuri minun, enkelin äidin, odotus eroaa ensimmäisestä? Ei ole jaloissa pyörivää esikoista ja melkein puolet raskaudesta hämärän peitossa. Sain tutulta ohjeen, että josko ajattelisin vain niin että odotetaan taas esikoista. Mutta eihän me odoteta! Meillä on jo ihana esikoinen, minä olen synnyttänyt ja pitänyt lastani sylissä. Hoivannut sen verran mitä pystyin, pyyhkinyt nenän, silittänyt, pussannut, rakastanut itseni rikki ja puhki. Valunut maitoa ja tuntenut hoivavietin. Muuttunut itse ihmisenä, tullut äidiksi ja äidillisemmäksi.

Minä olen äiti joka ei tiedä vauvoista vieläkään mitään. Olen pistänyt nyt tarmoni siihen, että tutkin synnytystä, mietin itselleni sopivia tapoja, koska se on ainakin varmaa että se on nyt edessä. Toivonsäde tulee syntymään, ei vaan välttämättä edelleenkään elävänä. Olen myös koittanut hirveästi lukea lastenhoidosta ja kasvatuksesta. Siitä tulee usein ristiriitainen olo; minulla pitäisi olla tässä parikuinen, jota varten näitä luen. Selvitän faktat kiintymysvanhemmuudesta, vaipoista, kasvukäyristä ja imetyksestä. Tuntuu että tästäkin on monella nyt mielipide; ei pitäisi vielä selvitellä, vauvahan syntyy vasta elokuussa. Ei ole mitään järkeä miettiä vielä näitä asioita kun en tiedä minkälaista vauvan kanssa sitten tulee olemaan. Mutta mitä muutakaan tässä tekisi? Sitä elää niin rajoilla, toivoen vieläkin vaan että pääsee päivästä läpi niin että sydänäänet kuuluvat vielä illalla. En halua lukea raskausajasta, siitä tiedän jo kaiken. Ja nyt kun kaikki "normaalit" raskausaikaan kuuluvat valmistelut on pelistä pois. Lastenvaateosasto rupeaa itkettämään; ei ole kiva hajota kyyneliin keskellä cittaria. Olo on vaan niin ristiriitainen! Edessä olisi suloinen body jonka kovasti haluaisi ostaa, ja sitten tajuan että koko olisi juuri sopiva Soinnulle nyt, jos kaikki olisi mennyt niinkuin olisi pitänyt.

Ja sitten alkaa taas syyllisyys; raskaus ei tähän mennessä ole ollut fyysisestikään helppo. Alku meni voimakkaan pahoinvoinnin kourissa, ja kun edellisestä synnytyksestä oli vain pieni tovi, rupesi maito nousemaan jo valmiiksi. Ja sitten sitä miettii, että kehtaisiko tässä nyt vähän voivotella oloa, kun usein vastaanotto muilta kuin vertaisilta on se, että nyt pitäisi vain olla onnellinen kun sentään olen raskaana. Kerran jo vähän ikävästi kysyin ystävältä, että olisitko sinä onnellinen tässä tilanteessa? Ihan tosi? Ensin raskaana yli puoleenväliin, lopputulos on kuollut vauva. Siitä kolme kuukautta ja uusi raskaus, ja taas pitkä odotus erilaisten vaivojen kanssa eikä kukaan pysty lupaamaan, että lopputulos on tälläkään kertaa onnellinen. Ajatus elävästä vauvasta tekee minut onnelliseksi; ei varsinaisesti itse raskaus. Ja olenhan onnellinen tästä mahdollisuudesta. Miten fyysisistä vaivoista mainitseminen tai jopa valittaminen millään tavalla kielii siitä, etten olisi onnellinen vauvasta?

Suomalaisia tuntuu vaivaavan sellainen äitimyytti. Raskaana oleva ei saa mainita mitään negatiivista raskaudestaan, varsinkin jos taustalla on huonoja kokemuksia. Pitäisi syleillä ilolla jokaista oiretta ja jokaista pelkoa, koska kertoohan se, että olet raskaana! Mutta entä jos takaraivossa jyskyttää vaan, että tämäkin on voinut olla turhaa? Tai ei turhaa, saanhan mä lapsen. Ehkä toisen enkelin. Kaiken tämän pelon ja fyysisen kivun jälkeen saatan taas saattaa maailmaan kuolemaa. Hirveästi mietin, että miten ihmeessä siitä enää selviäisi. Synnyttää kuollut uudestaan. Silti se tyhjän sylin tunne on niin voimakas että riski on vaan pakko ottaa; on pakko saada edes toive, mahdollisuus siitä, että vieressä tuhisisi pieni, että vaunut saisivat vihdoin uuden käyttäjänsä ja nallepuku omistajansa.

Ja kyllä, kohtukuolemia on tapahtunut samalle perheelle kaksikin. Sanotaan ettei salama iske samaan puuhun toista kertaa, mutta tässä tapauksessa niin voi käydä. Melkein joka viikko joku voittaa lotossakin, ja joskus tämä "lottovoitto" vaan osuu kohdalle, joillekin. Tilastot eivät hirveästi enää helpota. Kun tilastot ja numerot eivät ole aiemminkaan olleet ystävällisiä, niin miksi ne olisivat nyt? Eräältä vakuuttelijalta ("kyllä kaikki menee nyt hyvin!") kysyin, että voitko luvata. Että uskallatko tosiaan luvata, että nyt saadaan elävä vauva.

Olen blogissa aiemminkin korostanut tätä, mutta korostan uudelleen; blogi on se kanava, jota kautta voin myös purkaa näitä huonoja ja ahdistavia asioita. Ihan kokoajan mulla ei näin hirveä olo ole, mutta tämä toimii mulle nyt hyvänä terapiana. Koitan jossain vaiheessa, varmaan sitten kun ollaan menty yli Soinnun viikkojen, ottaa asiakseni sen, että rupean aika ajoin myös laittamaan ihan tarkoituksella sellaisia positiivisia pläjäyksiä. Nyt kuitenkin tämä blogi auttaa mua vaan selvittämään päätä, seulomaan läpi kaikkea tätä mitä pimeinä hetkinä mielessä pyörii :)

torstai 23. helmikuuta 2017

Toivonsäde

Puoli vuotta.
Kirjoittamiseen on tullut täydellinen blokki. Oma elämä on tuntunut vieläkin niin hajanaiselta ja ehkä, turhalta, sisällöttömältä ja vaikealta ettei sitä ole edes saanut enää puettua sanoiksi. Suru muuttaa muotoaan, venyy ja palautuu takaisin. Antaa aluksi löysää ja kietoutuu taas niin tiukaksi ympärille, ihan kuin ilkkuen; vai yrität karkuun? Jo tässä vaiheessa?

Suru, ikävä ja pelko. Nuo kolme ystävystä jotka seuraavat aina muutaman askeleen mun takana. Joku niistä joskus lähempänä, joku taas joskus saattaa jäädä pitkällekin taakse. Eivät kuitenkaan koskaan niin kauas, että niiltä karkuun pääsisi. Enkä mä tiedä haluanko. Auttavat kuitenkin ehkä vielä. Suru ja ikävä ovat tunteita, ystäviä jotka liittyvät ja nivoutuvat Sointuun. Ne ottavat tiukan otteen sillon, kun katse kääntyy pienen, niin kauniin vauvan kuvaan kaapin päälle, ja silloin, kun koko maailma mustenee ja tekee mieli vain huutaa. Silloin, kun tyhjä syli valtaa taas mielen. Sillon, kun mietin että pitääköhän mun ajatella, että Sointu olisi nyt puolivuotias vai kohta kolme kuukautta. Miksi mä en tiedä minkä ikäinen mun lapsi on? Jos Sointu olisi syntynyt elävänä silloin elokuussa ja pysynyt elossa, niin nyt alkaisi olla ne päivät kun Sointu pääsisi kotiin sairaalasta. Jos Sointu olisi syntynyt joulukuussa, olisi elämä asettunut nut uomiinsa ja olisin niin onnellisen tietämätön tästä kaikesta mahdollisesta vitun paskasta, että sitä sattuu ajatella.

Pelko. Se on uusi, ja kaikista vahvin ystävä. Se viheliäisin. Pelko ei palvele mitään tarkoitusta. Se salpaa hengityksen, valmistaa sua johonkin, johon ei vaan pysty valmistautua. Koittaa uskotella, että kun sen antaa pysyä lähellä, on tulevaisuus ehkä helpompi. Pelko tulee kylään joka kerta, kun pienen pienet varpaat tönivät lisää tilaa itsellensä. Pelko viheltelee pilkkaavaa sävelmää taustalla, kun erehdyn puhumaan, tai edes ajattelemaan, tulevasta jotain varmaa. Pelko upottaa päähän ajatuksia kahdesta nimestä hautakivessä. Pelko muuttaa "kun" -sanan "jos" -sanaksi systemaattisesti ja vie kaiken luoton ja lopulta elämänilon. Sitä toivoo, että voisi saada nukutusaineen, ja herätä elokuussa uudestaan. Sillä heikkoina hetkinä sitä ei pysty ymmärtämään, että miten tälläisen olon kanssa pystyisi elämään elokuuhun asti. "Tai entä jos et pääsekään sinne asti, taaskaan? Mieti, sussa on oikeasti jotain vikana sitten. Muut synnyttää elämää, mutta sun lapset syntyy kuoleena. Varmasti". Kuiskii pelko.


Haluan siis esitellä teille Toivonsäteen, leikkisämmin Keijon. Keijon, jonka on määrä syntyä päivä isosiskonsa syntymäpäivän jälkeen. Keijon, joka jo kovaa tahtia joka päivä pienessä yksiössään venyttelee, koittaa aina kun äidin sydämensyke nousee sataan pelosta kovasti viestittää, että täällä ollaan ja vielä ainakin hengissä. En tiedä mitä Keijosta pitäisi kertoa. Tässä vaiheessa Soinnun kohdalla tuntui jo, että tunsin lapseni läpikotaisin. Että Sointu on minun, tärkeä pieni tyttö, isin ja äidin prinsessa jonka elämä tulee olemaan täynnä onnea ja yllätyksellisyyttä. Nyt kun kerran se ollaan näin julmalla tavalla riistetty, näyttää tämä pieni Toivonsäde ultrissa täysin vieraalta; joudun aina hetken miettimään, että onkohan tuo nyt kuvaa minun sisältä, vai vaan joku sairas salaliittoteoria ja tallennettu video. Sointu oli heti alussa jo pieni rumpalityttö. Ja niinkuin sisarukset ovat erilaisia, ovat Sointu ja Keijokin. Keijon liikkeet ovat pitkiä ja rauhallisia, kuin siveltimenvetoja kohdun seinään. Keijo ottaa asiat rennosti, tykkää pitkistä päiväunista ja unelmoinnista. Siksi tuntuu oudolta, että juuri tämä lapsi tuntuu vielä näin vieraalta mnulle. Sointu oli selkeästi isin tyttö. Nopea liikkeissään, aktiivinen ja pisti minutkin liikkeelle. Keijo laittoi minutkin pysähtymään alkuraskauden pahoinvoinnin takia ja selkeästi äidin poika. Tykkää rauhallisista koti-illoista ja hidastempoisista lenkeistä. Mun äiti, Keijon mummi sanoi aina että mä olen sellainen taivaanrannanmaalari, vähän "boheemi". Nyt kuvailisin Keijoa ihan samalla tavalla.

Pelko estää kiintymästä. Ja jos Keijokin nyt kuolee, en anna sitä ikinä anteeksi. Olen kantapään kautta oppinut, että jo raskausaika voi olla ihan älyttömän tärkeä, ja sen aikana luotu suhde pieneen voi olla korvaamaton. Enkä siltikään osaa nyt. 

Tälläistä meille nyt. Keijo ei muuten jää Keijoksi, nimi muuttuu joksikin muuksi. Ja Keijo saattaa olla myös Keijoliina, minä vaan kovin vahvasti uskon että pientä poikaa tässä odotetaan.