Luotto pähkinäraskaudessa

Eilen jotenkin tuli niin konkreettisena se tunne, että en todellakaan usko Säteenkään kotiin koskaan tulevan. Aamusta asti olin kuulostellut pieniä liikkeitä, eikä niitä tuntunut. Liikkeet ovat noin muuten tuntuneet hyvin kaikkina päivinä, mutta eilen kohdun valtasi täydellinen hiljaisuus. Se kamalan tuttu hiljaisuus. Siinä päivän aikana tuli mietittyä monenlaista. Varsinaista pelkoa ei ollut missään vaiheessa. Pää pyöritteli käytännönasioita. Jos sydän on nyt pysähtynyt, minne soitan? Kyseessä olisi vielä kuitenkin vasta keskenmeno, eli ei varmaan synnärille. Minne keskenmennyt, mutta kuitenkin jo iso sikiö haudataan? Saadaanko Säde Soinnun viereen, vai menisikö se automaattisesti yhteistuhkaukseen? Haluanko edes Sädettä Soinnun viereen, nyt kun kyseessä ei kuitenkaan olisi vielä kohtukuolema, vaan "vain" keskenmeno.

Illalla kun liikkeitä ei vieläkään tuntunut, aloin olla itse jo varma tulevasta. Että tällä viikolla pitää taas synnyttää kuollut. Mietin että tällä kertaa se olisi kuitenkin helpompaa, ainakin fyysisesti, kun en enää ole jo ensisynnyttäjä ja Säde on vielä niin hirveän pieni. Mietin, että miltä vauva näyttäisi. 17+0 vauva kyllä jo varmasti näyttää ihmiseltä, mutta kuitenkin vielä sikiöltä. Saisiko sitä syliin, osaisiko sitä kohtaan tuntea samalla tavalla kuin Sointua? Sointu olisi kuitenkin ollut jo elinkelpoinen, tämä ei vielä lähelläkään. Ja päätin sitten kaivaa dopplerin esiin. Itselleni ehkä lähinnä vain varmistukseksi siitä, että vauva on tosiaan kuollut, ja että voisin sitten sanoa sen sinne sairaalan. Etteivät ajattelisi, että taas siellä soittelee joku järkensä menettänyt kohtukuolemaäiti, ja että varmasti pääsisin mahdollismman nopeasti sitten käynnistykseen, ettei vauva kerkeä liian kauan olla kuolleena kohdussa. Dopplerilla on yleensä löytynyt äänet aika rivakasti, mutta niinkuin osasin odottaa; nyt niitä ei löytynyt. Mietin, että voinkohan viivyttää soittamista vielä aamuun, illalla kun en millään jaksaisi enää lähteä. Ja että kannattaakohan isille vielä mainita mitään, on kuitenkin menossa vielä yöksi töihin ja jos en halua vielä lähteä, olisi töissä vaikeaa olla. Ei vieläkään pelkoa. Ei vieläkään menetyksen tuskaa. Ei vieläkään pakokauhua tai paniikkia. Täysin järkeviä ajatuksia täysin mahdollisesta tulevasta. Ja sitten doppleri löysi ne; 154 sykkeen, pumpumpumpumpumpumpum. Kuin laukkaava hevonen. Ja ainoa helpotus jonka tunsin, oli helpotus siitä, että vielä ei tarvitse järjestelyjä tehdä eikä sairaalaan lähteä. Ei helpotusta siitä, että vauva on hengissä.

Ihan tosissani olen tässä uskonut, että osaan olla todella luottavaisin mielin ja onnellinen Säteestä. Eilen se tosiaan iski kovaa sitten tajuntaan; että enemmän olen luottavainen siitä, että kestän kyllä, jos ja kun Sädekin kuolee. Että osaan hoitaa asiat nyt tällä kertaa. Lisääntymisvietin on pakko olla todella voimakas vietti. Ja tyhjä syli on älyttömän voimakas tunne, senhän jo tiedänkin. Pakko olla, jos se saa ihmisen tietoisesti ajautumaan tälläiseen tilanteeseen. Yhdeksäksi kuukaudeksi sellaiseen välitilaan, ettei ole varma että onko sitä nyt tullut hulluksi vai ei.

Kuitenkin mieli toimii niin, ettei halua asettaa minkäänlaisia absoluuttisia totuuksia enää tässä vaiheessa. Tällä hetkellä tuntuu, että on todennäköisempää että vauva kuolee, kuin tulee elokuussa elossa kotiin. Silti on myös mahdollista, että niin käy. Että kohta tulisi kiire laittaa pinnasänky kasaan ja hankkia vaipat, kun vauva siinä rinnalla yhtäkkiä synnärillä tillittää. Välitila, sitä tämä on. Te, jotka olette kuumeisesti kuukaudesta toiseen odottaneet plussaa tikkuun, sellainen pieni pelko takaraivossa siitä, että pystyykö edes raskautumaan ilman apuja; sellainen olo tämäkin on. Ei uskalla suunnitella mitään kovin pitkälle, kun ei ole varma, onko meillä vauva silloin ja silloin. Kun ei tiedä, olenko mä enää raskaana silloin ja silloin. Kun ei tiedä, olisiko jossain kuussa edessä oman lapsen hautajaiset ja taas uusi suruaika. Mä olen taas tosi kateellinen. Kateellinen niille, jotka saa huokaista helpotuksesta kun raskaus on edennyt toiseen kolmannekseen. Että jes, ei se enää kesken voi mennä! Nyt meille tulee vauva! Mä mietin täällä vaan, että olisi ollut parempi kun olisi mennyt kesken silloin. Koska jos nyt tapahtuu jotain, niin alkaa pikkuhiljaa tuntumaan, että sitä olisi ikuisessa oravanpyörässä.

Mua myös ehkä pelottaa tuleva. Entä jos tämä raskaus jatkuukin yli Soinnun viikkojen? Mitä tapahtuu viikolla 27, 31 tai 34? Minkälaisia tuntemuksia mulla silloin on? Silloin mä jään ihan tyhjän päälle, ja vielä enemmän korostuu se kamppailu mun päässä, että mulla on jo yksi lapsi, mutta silti tässä periaatteessa odotetaan esikoista. Mistä mä tiedän, kun mennään yli noiden viikkojen, että mikä on enää normaalia ja mistä pitää huolestua? Nyt on ollut helppo tukeutua edelliseen raskauteen. Olihan mulla viimekin vuonna tälläisiä oloja ja kipuja, ei tässä mitään hätää! Kohtukuolemaäideiltä ei viedä vain lasta, useimmilta viedään myös mahdollisuus onneen ja iloon seuraavina odotusaikoina.