Välietappeja

Jokainenhan varmasti sitä tekee. Vertaa edellisiä raskauksia nykyiseen. Niin teen minäkin täällä. Jotenkin kummallinen olo. Siinä tekee samalla sellaisen jaon; oli minä, ihan toinen minä siellä jossain, silloin.. viime kesänä? Mitä ihmettä? Oma persoonallisuus, kaikki itsessään on heittänyt niin ison kärrynpyörän enkä tiedä aina että onko muutos tapahtunut hyvään suuntaan. On aika ennen ja jälkeen Soinnun. On olemassa aika ennen lapsikuolemaa, ja jotenkin koko se ajatus tuntuu ihan hirveän absurdilta. Että vielä vajaa vuosi sitten en tiennyt tästä mitään. Odotin vain onnellisena. Viime raskaudessa tähän aikaan oltiin espanjassa. Tunsin silloin Soinnun liikkeet ensimmäistä kertaa. Maha alkoi tulla esiin. Odotin innolla seuraavalla viikolla rakenneultraa. Nyt Säteen kanssa jokaikinen ultra pelottaa niin paljon, että kurkkua kuristaa eikä happea meinaa saada. Jokainen liike on samalla koko maailman pysäyttävin kokemus ja samalla ne yrittää vaimentaa, jotten onnistuisi kiintymään tähän vauvaan liikaa ennen aikojaan.

Vähän pelottaa. Pelottaa se että entä jos Säde jääkin henkiin. Mä tiedän että kuulostan nyt ehkä "taviksen" korvaan ihan hirveältä, mutta mua pelottaa hypätä tuntemattomaan. Mitä sitten kun en voi enää verrata raskauksia? Soinnun kuolemaan olisi viikoissa nyt viisi jäljellä. Entä jos Säde selviääkin sen yli? Pelkään vähän sitä omaa päätäni. Kuinka osaan uskotella silloin itselleni, että Säde on nyt meidän toinen lapsi, vaikka ensimmäistä kertaa kannan vauvaa kohdussani viimeisellä kolmanneksella? Että Säde on toinen lapsi, vaikkei ensimmäistä olekaan kotona? Pelottaa jo valmiiksi keskustelut kaupan kassoilla ja hiekkalaatikon reunoilla. Sukulaisten ja kavereiden huolettomasti tokaistut luvut meidän lapsista. Miten muistuttaa muita ja itseään siitä, että Sointu on olemassa, ilman että kaikille tulee paha mieli ja ilman että vaikutan itse vain tahallaan ilkeältä? Miten mä olen edes joutunut tähän tilanteeseen. Että joudun pohtimaan, onko yleisesti hyväksyttyä muistuttaa ja puhua omista lapsistaan.. Voi Sointu, jos olisit vaan jäänyt niin äiti antaisi siitä mitä tahansa.. Ei olisi taivas sinua tarvinnut sinne enkeliksi, äiti olisi tarvinnut nyt paljon enemmän enkeliä, elävää enkeliä, tänne.

Välietappien asettaminen on pitänyt mun pään kasassa. Ei tarvitse odottaa elokuuhun asti, vaan odotetaan aina seuraavaa välietappia. Että kun sinne asti selvitään, niin ollaan taas lähempänä. Ensi viikolla on rakenneultra. Jos siellä on kaikki hyvin niin saa taas muutaman päivän hengittää. Sitten on siitä parin viikon päästä neuvola ja pelkopoli. Ja siitä pari viikkoa, niin tulee 24+0. Soinnun kuolinviikko. Koitan hokea itselleni, että jos Säde sen viikon yli selviää, niin sitten se varmaan selviää loppuunkin asti. Sitten tuosta on enää 14 viikkoa, niin Säde pääsisi mun kohdusta turvaan tänne maailmaan. Vieläkään en oikein osaa ajatella, sisäistää sitä ajatusmaailmaa, että kohtu olisi jotenkin turvallinen. Kohdussa ei voi kontrolloida vauvaa. Ei voi rientää hätiin, tehdä jotain vielä silloin kun jotain olisi tehtävissä. Ja kun mun kohtu on jo yhden vauvan vienyt.. Sitten kohdun ulkopuolella on lääkärit ja kätilöt, hoitajat ja kätkythälyttimet. Tälläkin hetkellä Säde potkii kovasti, mutta kun sitä luottoa ei ole niin sitä ei vain ole.

Yhden pelottavan ja mieltäpainaneen etapin sain nyt viikonloppuna hoidettua. Kävin isin kanssa kirpputorilla ostamassa Säteelle omia vaatteita. Teki mieli monta kertaa käydä asettelemassa jo valitut vaatteet takaisin myyjien pöytiin. Että jos ei nyt kuitenkaan vieläkään. Pari rauhallista sisään ja ulooos -hengitysliikettä ja vaatteet lähti mukaan. Siinäkin sellainen ajatus taustalla, että jos Sädekin päätyy vielä Soinnun luokse, niin Säteelläkin on ollut jotain omaa. Jotain konkreettista jota pitää sitten täällä kotona muistona. Ja onhan nuo nyt ihan hemmetin söpöjä, eihän siitä pääse mihinkään! Soinnulle kun samalta kirpparilta ostin vaatteita, muistan huokailleeni niiden pienuutta. Jotenkin nyt 50 senttiset bodytkin näytti ihan jättimäisiltä, niin tarkkaan on omaan mieleen ja syliin piirtynyt Soinnun koko. Ihan uskomatonta ajatella että vauva voi kasvaa mun sisällä niin isoksi.

Lisäksi uskalsin sen verran luottaa, että kysyin jo nyt valmiiksi mun ihanalta tädiltä, joka on tosi taitava kuvaamaan luontoa ja ihmisiä, että ottaisiko hän musta odotuskuvat sitten kun sen aika on. Lupasi ottaa ja tiedän että niistä tulee tosi hienoja, on sen verran taitava nainen siellä kameran toisella puolella sitten. Pieni ääni koittaa jyskyttää ettei nytkään päästä kuvienottoon asti. Pitää vaan pyrkiä systemaattisesti kääntämään se "jos" -sana "kun" -sanaksi. Kolmella kirjaimella on ihan hirveän iso merkitys joskus.