Maailman turvallisin paikka

Maha näyttää nykyään niin hirveän tyhjältä, en vieläkään voi koskea sitä itse. Tämän kuvan löysin facebookista, on otettu 9 päivää ennen Soinnun kuolemaa. Tää on vaan niin helvetin väärin ettei tätä vaan voi ymmärtää. Vielä vähän aikaa sitten mun sisällä kasvoi uusi elämä, ja vähän aikaa sitten se uusi elämä kuoli sinne. Sointu oli ihan täydellinen pieni ihminen, mun oma rakas vauva. Miten vauva voi kuolla kohtuun, olevinaan maailman turvallisimpaan paikkaan? Ja miksei mun kohtu ollut se maailman turvallisin?

Ärsyttää. Tiedän jo nyt että sitten kun joskus toivonsädettä tänne maailmaan odotetaan, en pysty enää nauttimaan, olla onnellinen raskausajasta. Mä olen joutunut oppimaan sen että mun kohtuun voi kuolla, että mä voin myös synnyttää kuolemaa. Miten mä voisin hymyillä ja nauttia ja olla turvallisin mielin kun samalla mun vatsassa vauva saattaa yhtäkkiä unohtaa hengittää? Eikä mulla ole mitään mahdollisuutta auttaa? Raskausaika tulee olemaan ihan kamalaa mulle, koska mun mielessä ei ole enää olemassa sitä 12 viikon turvarajaa. Mun mielessä vauvoja vaan kuolee ennenkuin ne edes syntyvät ja raskaus ei todellakaan automaattisesti tarkoita elävän vauvan synnytystä yhdeksän kuukauden päästä. Mä hukkasin mun vaaleanpunaiset lasit enkä varmaan enää ikinä niitä löydä.

Muutoksia

Ilmassa tuoksui kevät ja aamuaurinko paistoi iloisena. Äiti oli juuri oppinut uuden rytmin -- ei enää puoleenpäivään asti kestäviä yönunia, nyt herättiin ennen kuutta ja vietiin koira lenkille. Katseltiin kun Helsinki herää eloon, ihmiset kiirehtivät ratikoilla töihin ja puistonpenkiltä ponnistaa viimeinenkin pultsari ylös. Melkein kaikki lumet ovat sulaneet ja päällä on uusi, kaverilta saatu nahkatakki ja isin ostamat housut. Se elämäntilanne oli juuri se missä halusin sillä hetkellä olla -- uusi työ, uusi koulu, uusi koti ja kevät jo pitkällä pienessä kaksiossa Helsingin keskustan kupeessa. Onnellisina elukoiden kanssa, välillä iltaisin lasillisella istuen ja joskus yhdessä ruokaa tehden.

Kiirehdin bussiin ja ilmassa haisee sen puistosta nousseen pultsarin pissa. Rupeaa yököttämään ja mietin että taas ei nyt tullut kuitenkaan nukuttua tarpeeksi. Kaikki oireet ja merkit oli helppo pistää uuden koulun ja stressin piikkiin, mutta päätinpä silti aikaisin loppuneen koulupäivän jälkeen kipaista apteekin poikki. Tuntui että sen jälkeen aurinko paistoi vielä kirkkaammin vaikka oikeasti taisi sataa vettä. Jo sinä iltana äidin unelmat vaihtui toisiin, pieneen rakkaaseen vaippapöksyyn ja onnelliseen perhe-elämään. Ei enää pitkiä iltoja naapurin kuppilassa eikä enää sittenkään opiskelua ammattiin jota en itseasiassa edes halua tehdä. Meni kuukausi ja ratikanmelu vaihtui junaradan kolinaksi, puistonpenkeillä ei maannut enää pultsarit eikä lähikauppa ollutkaan enää se pieni jossa myytiin naurettavan paljon luomua ja vegetuotteita niin pieneksi kaupaksi. Pieni kaksio vaihtui isoon kolmioon kivalla parvekkeella ja hienolla hellalla.

Kaikki oli valmiina sinua varten ja mitä pidemmälle kesä meni, sitä valmiimpia mekin oltiin. Paljon sinusta puhuttiin ja sinua odotettiin, maalailtiin sinua joka puolelle tätä täydellistä vauvaperheunelmaa. Tiedostettiin ettei se tule olemaan aina niin helppoa, sen takia ympärillä on laaja tukiverkosto ja neuvola ihan vieressä. Tiedettiin että silti oltaisiin ihan hyviä siinä hommassa, vanhempina olemisessa. Onhan meillä arvot kohdallaan, osataan rakastaa ja asettaa rajoja.

Ja sitten tuli syksy ja kesän viimeiset päivät. Ja sitten sinä kuolit. Jossain joku kutsui leikkimään ja jätit meidän tänne, tyhjien toiveiden ja odotuksen kanssa. Toisaalta, oli ehkä ihan hyvä että koko elämä muuttui. Jos asuttaisiin vielä siellä pienessä kaksiossa olisi helpompi vaan jatkaa siitä mihin jäi. Tai muiden olisi helppo olettaa että niin pitäisi tehdä. Ei äiti halua jatkaa siitä. Äiti vaan haluaa muistella ja muistaa, käydä huoneen ovella miettimässä sitä omaa pientä prinsessaa joka niin hirveän vinhasti masussa potki. Haluaa muistaa että isi ja äiti ja Sointu on ja oli ihan oikea perhe, vaikkei meistä koskaan kerennyt sellaista tulemaan. On mennyt kuukausi ja tyhjä syli tuntuu, jos mahdollista, vieläkin tyhjemmältä. Aika ryskyttää sinun laskettua aikaa kohti, kohta olisit jo täällä. Mutta et ole, olet mullan alla hautausmaalla, ja äiti täällä, tuijottamassa lastenhuonetta jossa ei ole leikkijää ja miettimässä omaa syliä joka tarvitsisi jo täyttäjää.

Kuinka tulla äidiksi, kun ei ole lasta? Tai kuinka siitä selviää? Miten tätä roolia pitäisi vetää? Miten tappaa tunteet ja toisaalta tuntea niin paljon että oksentaa? Nyt pitäisi osata jo diskreettiä käytöstä. Ihmiset olettavat että en töksäytä mitä tahansa, en jää paikoilleni miettimään tai näyttäydy ulkona housuissa jotka ovat olleet päällä liian monta päivää putkeen. Silti noita kaikkia teen. Aika tuntuu matelevan eteenpäin ja kyllä mäkin haluaisin jo olla onnellinen, aidosti onnellinen mutta siihen en vielä pysty. Välillä tulee ihan invalidi, viallinen olo. Joinakin päivinä en saa mitään tehtyä ja pienimmistäkin asiosta joudun pyytämään apua isiltä. Tänään sain tehtyä, tänään oli taas hyvä päivä. Kurja juttu vaan on se että suru on julma ystävä ja heittää hyvän päivän jälkeen aina kaksi ihan kamalaa. Sen takia nytkin valvon -- heräsin juuri Soinnun itkuun, ehkä miljoonatta kertaa ja tiedän että huomenna taas sattuu. Unenpuute ja ikävä, tyhjä olo.

Joka kerta kun herään itkuun niin pieni toivonpilkahdus herää ihan pariksi sekunniksi; "kamala painajainen, onneksi se on ohi". Kestää sen pari sekuntia tajuta että uni on ollut hyvä ja mun elämä on painajainen.

Villasukat naistenklinikan kätilöille

Mä olen aiemminkin kertonut kuinka hirveän positiivinen synnytyskokemus mulle jäi vaikka tiesinkin koko ajan että Sointu on kuollut kun synnytin. Suuri kiitos tästä kuuluu mun ihan loistaville tukijoukoille ja hienotunteisille, tsemppaaville hoitajille, lääkäreille ja kätilöille. Mitään en missään vaiheessa ollut vailla ja kaikesta pidettiin huolta niin hyvin että en tosiaan itse edes kerennyt stressaamaan mistään. Tämän takia ajatus mahdollisesta seuraavasta raskaudesta ja synntyksestä ei pelota ja tiedän todellakin että synnytyssairaalaksi haluaisin naistenklinikan.

En ole yksin tuntojeni kanssa -- mun äiti oli mukana synnytyksessä ja koki kaiken samalla tavalla kuin minä. Kun itse en ole jaksanut tehdä yhtään mitään niin äiti otti itselleen surutyön. 15 paria villasukkia, vähän eri kokoisia ja eri värisiä, kätilöiden jalkoja lämmittämään, kiitokseksi kaikesta.


Äidin facebook-kirjoitus aiheesta;
"19-20.8. 2016 oli surullisten tapahtumien päivät😢. Rakas ja erittäin odotettu lapsenlapseni Sointu Auroran pieni sydän ❤ ei jaksanut enää sykkiä ja pienen pieni kiirehti enkeliksi. Surutyötä tehdessäni päätin kutoa naistenklinikan synnytysosaston ihanille ja ammattitaitosille kätilöille villasukat. He oikeasti siellä tekevät työtään kiireen keskellä mielettömällä ammattitaidolla ja suurella sydämellä ❤ minkä sain itse omin silmin kokea noiden kahden vuorokauden aikana. Tänään sain kunnian viedä nämä heille sinne ja kiittää tyttäreni, vävyni ja itseni puolesta."

Se mitä yritän tässä sanoa on se, että kätilöt tekevät oikeasti ihan hirveän tärkeää työtä ja parhaimmillaan voivat tälläisenkin tapahtuman jälkeen saada synnytyksen tuntumaan hyvältä ja mukavalta kokemukselta. En sano että jokaisen pitää kiikuttaa nyt villasukat synnytyssairaalaan, vaan koitetaan muistaa kiittää niitä kätilöitä ja ketä tahansa tässä elämässä joka on sinulle ollut mukava ja hyvä. Ei keksitä turhia valittamisenaiheita ja keksitä nokankoputtamista asiasta jota sitä ei tarvitsisi tehdä ja jolle löytyy inhimilliset syyt.

Naistenklinikan kätilöt olivat tänään iloisen hämmentyineitä kun äiti korin sairaalalle vei. Kysyivät että "meille vai". Teille teille, kiitos että olitte niin ihania meille <3

Muistakaa kaikki että hyvällä saa hyvää :) Haastaisin nyt jokaisen blogin lukijan tekemään jotain mukavaa läheisilleen, kollegoilleen, naapurilleen. Jollekin! Oli se sitten yllätyspäivällinen miehelle, pehmeät villasukat ystävälle tai lenkkiseura yksinäiselle. Tehkää jotain hyvää aina välillä, jotain sellaista mistä ette itse hyödy. Uskon että jonkinlainen karma on olemassa. Ja vaikka ei olisikaan niin harvoin hyvästä kuitenkaan mitään pahaa seuraa :)

Kuolleiden lasten muistopäivä

23.9. Se ainoa päivä vuodessa jolloin tulee hirveän todelliseksi se, että lapsia tosiaan kuolee. Että jotain niin hirveää voi tapahtua. Mun facebookin feedi täyttyy tällä hetkellä kuvista, runoista, viattomista kasvoista ja ikävästä. On jotenkin helpottavaa nähdä että muutkin suree, että en tosiaan ole yksin täällä.

Nyt pystyn jo katsomaan Soinnun kuvia hymyillen. Löydän vieläkin uusia piirteitä, pohdin, että minkälainen pieni prinsessa tuosta suloisesta pienestä nyytistä olisikaan kasvanut. Näen isin nenän ja äidin huulet, näen maailman kauneimman vauvan. Näen pienen ihmisen, jota rakastan kaikista eniten tässä maailmassa, ja joka rakasti minua kaikista eniten. Näen pienen ihmeen joka toi meille niin älyttömän paljon onnea vain siksi, että se voitaisiin viedä pois yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Näen oman lapseni, niin älyttömän rakkaan ja kauniin tyttöni <3 Sointu äiti rakastaa sinua, aina <3

Päivän ohjelmaan kuuluu hautausmaalla käynti ja kuvienselailu kotona. Kynttilöiden polttaminen ja muisteleminen. Nyt en ole kovin juttutuulella, tuntuu että sydän takoo rinnasta kohta irti kun sattuu niin paljon että minäkin joudun tämän päivän elämään näin, että en voi enää koskaan vaan surra muiden puolesta vaan nyt joka vuosi suren omaa suruani.

Voimia kaikille jotka tänään surette ja muistelette, täällä palaa kynttilät teidänkin enkeleille <3

Lastenhuoneen ikkuna

"Ukki, miksi äiti taas itkee?"
"Äiti itkee, koska kävi taas moikkaamassa sinua. Äiti itkee, koska näki ystävän jonka oletti näkevän kadulla kun sinä olet vaunuissa. Äiti itkee, koska olet taas kuukauden vanhempi, mutta et kuitenkaan ole"
"Mutta Ukki, miksei äiti tajua että minulla on kaikki hyvin täällä? Että minä olen maailman onnellisin tyttö täällä sinun kanssa?"
"Äiti ei tajua sitä varmaan ikinä. Äiti olisi halunnut kokea kaiken sinun kanssasi, äiti odotti sinua niin kovin. Ihminen on sillä tavalla itsekäs -- vaikka äiti tietää että sinä et ikinä tunne surua tai pahaa täällä, äiti olisi silti halunnut sinut tuonne alas, itsensä takia"

Pieni tähtityttö astelee tähdenreunalta pois. Istuu ukin syliin, tarraa iättömillä sormillaan toisen iättömän käteen ja katsoo viisaisiin, mutta ei tosiaan vielä niin vanhoihin silmiin.

"Minkä takia minä en saanut tuonne jäädä, ja miksi et ukki sinäkään?"
"Kaikella on tarkoitus. Ainakin äiti haluaa niin uskoa. Sinusta tulee vielä maailman paras isosisko, teit isistä ja äitistä maailman parhaimman perheen ja maailman parhaimman vanhemman toivonsäteelle. Sinä olet nyt isin ja äidin tähti, suojelemassa jokaista henkäystä ja askelmaa".

Ja niin tähtityttö teki. Suojeli isiä ja äitiä. Tähtityttö oli etuoikeutettu; lapset eivät saa yleensä sitä tehdä. Sointu kuitenkin syntyi suurimman viisauden ja hirveimmän lahjan kanssa -- kuoleman kanssa. Tähtitytön kuolema opetti äidille ja isille jotain. Opetti välittämään, opetti kuinka tärkeää se on, sillä sormennapsautuksella kaikki saattaa olla poissa. Ja niin tähtityttö suojeli. Varjeli jokaista askelmaa, varjeli jokaista henkäystä. Tähtityttö halusi että isillä ja äidillä olisi kaikki hyvin, vaikkei konkreettisesti voinutkaan sitä hyvyyttä isille ja äidille tuoda. Ei voinut antaa ensimmäistä parkaisua, hymyä, askelta, koulupäivää. Mutta tähtityttö pystyi piilottamaan keijupölyä puskiin ja pensaisiin, saapuvaan junaan, kuvaan ikkunalaudalla. Muistuttaa isiä ja äitiä kuinka tärkeää on elää nyt tähtitytönkin puolesta. Muistuttaa isiä ja äitiä että täällä minä olen, huomatkaa, vaikkei pystykään olemaan konkreettisesti täällä.

--

Syksy on tullut ja hengitys huuruaa. Kävelen taas koiran kanssa. Pitkästä aikaa. Sen saman koiran, joka ei enää halunnut kävellä minun kanssa kun sinä ilmoitit tulostasi. Sen saman koiran, jonka takia äiti itki tienpientareella kun tuntui että koko maailma romahtaa. Ei romahtanut. Koko maailma romahti vasta kun sinä kuolit. Kun sinä lakkasit olemasta, kun sinun pieni sydän vaan päätti jättää lyömättä. Itsekkäästi, ajattelematta mitä aiheutat. Ei sen näin pitänyt mennä, ei näin pitänyt tapahtua. Kotipihalla katson ylöspäin. Siihen samaan ikkunaan johon niin monesti katsoin. Pysähdyn paikoilleni ja koira katsoo hölmistyneenä. Ikkunaan pitää maalata uusi mielikuva -- ikkuna on vieläkin pimeänä ja usein sen ohi mennessäni mietin että kohta sieltä paistaa valo.

Se ikkuna on rakas sinun huoneesi ikkuna, ja äiti kuolee joka kerta vähän kun äiti kävelee sen ikkunan ohi. Ikkuna on aina ollut pimeänä koska on turhaa polttaa valoa huoneessa jossa ei ketään asu. Ennen tuohon pimeään ikkunaan sisältyi niin paljon toivoa ja rakkautta -- kohta minä kurkkaan tuosta ikkunasta ja näen kun isi lukee sinulle iltasatua. Heijaa sylissä ja pussaa. Kohta sydän pakahtuu joka kerta kun kuljen ikkunan ohi. Nykyään sydän kyllä pakahtuu mutta eri tavalla. Sydän käpertyy sisäänpäin, sydän huutaa surusta ja tuskasta. Siellä sinun lelut odottavat kipeästi leikkijää ja kaikki kerätyt vaatteet huutavat jotakuta jonka päällä saisivat olla. Vaunut odottavat pientä ulkoilijaa ja liikennematto rakasta kompuroijaa. Tuo ikkuna on kuvajainen minun surusta, meidän surusta, siitä pienestä ja voi luoja, niin rakkaasta ihmisestä joka oli tulossa, mutta joka ei koskaan tullutkaan.

Ikkunaa katsoessa pelottaa. Entä jos sieltä ei koskaan paista valo? Entä jos sinä olit se ainoa lapsi joka on meille suotu, se ainoa lohtu pimeään? Ja nyt kun sinun sydän on sammunut, ei toista pientä sykkivää enää tulekaan? Ei joululahjapapereita pitkin asuntoa, ei rakkaudentäyteisiä puheluita mummille siitä kuinka joku sanoo "äiti" ensimmäistä kertaa? Ei pelkoa siitä että onko meistä tähän, ei mitään. Entä jos se on tarkoitettu että me vaan, aina vaan, yhdessä ja yksin tallataan tätä elämää eteenpäin, ilman toivoakaan toivonsäteestä, ikinä?

Opas suruun

Äiti on viimeisen viikon aikana koittanut hirveästi miettiä että kuka äiti nykyään on. Jokainen saman kokenut ymmärtää että takaisin vanhaan ei voi palata, ei pysty vaikka kuinka paljon haluaisi. Ei pysty olla enää se sama tyyppi joka on kiinnostunut samoista asioista kuin silloin ja nauttii samoista jutuista kuin ennen. Toisaalta, ei sitten haluaisi olla pelkästään vaan äiti jonka vauva kuoli, haluaisi olla jotain muuta ja lisää. Mutta kun ei tiedä että mitä. Mitä kuuluu tehdä sen jälkeen kun lapsi kuolee?

Äiti rakastaa ohjeita ja listoja. Äiti tekee jokaisesta asiasta elämässään projektin. Sinäkin olit äidin projekti -- jo raskausviikolla viisi äiti marssi suomalaiseen kirjakauppaan ja osti ihan älyttömänkokoisen kirjan raskaudesta ja vauvoista. Äiti luki sen melkein yhdellä rykäisyllä. Äiti sukelsi facebookin vauvaryhmiin, raskausajan laskureihin, vauvasivuille ja -blogeihin. Nosti päänsä aina välillä puhelimesta illalla ja kertoili isille kaikkea mitä sillä hetkellä on oppinut. Selitti sormiruokailusta, harjoittelusupistuksista ja synnytyksistä. Siitä kuinka vauvaa ei saa pussailla suulle ettei saa reikiä. Äiti eli ja hengitti vauvaa, sinua. Ja nyt se kaikki ollaan vaan pyyhkäisty pois eikä uutta projektia, uutta tekemistä ja uutta minää vain löydy.

Surulle on varmaan miljoona eri opasta. Niitäkin äiti on tutkinut. Äiti tietää surun vaiheet, äiti tuntee surun läpikotaisin. Suru on tällä hetkellä se ainoa asia josta äiti saa otteen. Toivonsädettä ei uskalla vielä päästää ikkunasta sisään koska äiti pelkää että jos sekin romuttuu. Äiti pelkää, että jos äiti antaa itsensä toivoa liikaa, sulkeutuu ikkuna koko loppuelämäksi. On helpompi antaa surun tulla, antaa surun ottaa valta ja velloa sen mukana. Lähteä siihen mukaan kun se tarraa jalasta, vetää pinnan alle eikä päästä pois. Äiti on jo oppinut että miten haukotaan syvään happea ja hoetaan itsellensä julkisella paikalla että vielä ei saa romahtaa, vielä ei saa. Miten suljetaan suru sisään ja näytetään muille että kyllä tässä pärjätään, sanotaan ihmisille kepeästi kun kysellään vointia että "ei tässä kurjuutta kummempaa". Näytetään muille että ehkä tässä pärjätään jotta muille ei tulisi paha mieli ja jotta sitä ei sitten muille joutuisi selittämään. Tämä suru on jotain sellaista mitä kukaan muu ei voi ymmärtää, mitä ei haluta muille jakaa. Suru menetetyistä lapsista, kohtuun kuolleista täydellisistä vauvoista on sellaista että siitä ei saa kertoa eikä sitä saa jakaa. Sen äiti on huomannut ja joutunut opettelemaan. Ei haluta vetää muita mukaan siihen syvään, mustaan kuplaan, edes sadasosana siitä mitä itse tuntee sillä se on vaan väärin muita kohtaan. Koska kenenkään ei pitäisi ikinä tuntea sitä mitä minä tunnen nyt.

Äiti antoi eilen itsellensä lepotauon. Ei ehkä tietoisesti, aivot nyt vain toimivat niin kun joku asia tuntuu liian musertavalta, liian vaikealta käsitellä niin monta päivää putkeen. Äiti päästi eilen itsensä takaisin siihen maailmaan, jota äiti eli pitkään. Äiti oli iloinen, nauroi, kävi kaupassa ja yllätti isin illalla. Äiti teki ensimmäistä kertaa sinun kuoleman jälkeen itse ruokaa eikä antanut pahan olon tulla. Äiti antoi hetken itsensä leikkiä ajatuksella että sinä olisit sittenkin tulossa joulukuussa. Katsoi telkkarista erilaiset äidit, katsoi niin erilaisen synnytyksen kuin itselläni oli ja katsoi sieltä putkahtanutta vauvaa. Mietin siinä että vauva näyttää erilaiselta. Näyttää hassulta kun vauva liikkuu, heiluttelee pieniä varpaitaan ja availee silmiään. Sitten piti taas mennä nukkumaan ja heräillä yöllä siihen että sinä itket ja tajuta että ethän sinä itkekään. Joka yö äiti heräilee siihen samaan, kuvitelluun sydäntäsärkevään ja samalla niin rakkaaseen ja lohdulliseen itkuun. Aluksi äiti itki itsekin. Nyt äiti tietää että unta se vaan on, että sinä tulit unessa tervehtimään ja pystyn jatkamaan nukkumista ilman omia kyyneleitä.

Perjantaina äiti sai isin sukunimen, perjantaina luvattiin että ollaan toistemme tukena myötä -ja vastoinkäymisissä. Äiti toivoi siinä että ikinä enää ei tarvitsisi olla tukena tälläisessä, että nyt voitaisiin tukea toisiamme ihan niissä normaaleissa asioissa. Sen jälkeen kun oltiin tahdottu mentiin koko pienen vierasporukan kanssa kertomaan sinulle että nyt oltaisiin sitten oikeasti perhe. Jokainen jätti oman kynttilänsä haudalle ja tilaisuus oli kaunis. Meidän perhe on vähän erilainen mutta perhe me ollaan silti ja sinä siihen oleellisesti kuulut. Oli tarkoitus että sinä olisit morsiusneitona saanut olla ensi kesänä -- siihen sinä et pysty mutta tämä me voitiin tehdä sinulle. Näyttää jokaiselle katsomaan tulleelle että sinua ei koskaan unohdeta.

Lempihousut

Isi toi äidille viime tammikuussa ulkomaanmatkan tuliaisiksi housut. Niistä tuli automaattisesti äidin lempihousut -- sellaiset kivat, pirteän väriset printtihousut jotka ylttävät napaan asti. Vähän ovat aina olleet kireät vyötäröltä mutta äiti aina mahdutti itsensä niihin. Tiedättekö, sellaiset housut että vedät navan selkärankaan kiinni ja puhkut ja puhiset että saat napit suljettua ja sen jälkeen et uskalla syödä mitään että nappi ei ponnahda pois? Sellaiset housut että ne piti aina pyykkituvalta käydä hakemassa ja laittaa jalkaan vaikka ovatkin vielä vähän nihkeät koska ne on vaan niin älyttömän kivannäköiset. Samalla kun isi antoi housut, antoi isi rasian suklaata, lentokoneessa kirjoitetun runon ja sormuksen. Laittoi beatlesia soimaan keskellä lentokenttää ja siihen se eteen vaan polvistui, ja niin niistä housuista tuli automaattisesti lempihousut vaikka olivatkin liian pienet.

Aika nopeasti housuista tuli kuitenkin liian pienet. Äiti sitä vähän voivotteli -- mahtuukohan ne ikinä enää jalkaan? Monilla kuitenkin raskauskilot tulevat jäädäkseen. Äiti kaivoi usein housut kaapista, mallaili päälle ja välillä naureskeli että on edes niihin mahtunut, maha rupesi olemaan niin iso. Mietti että laittaa ne päälle sitten kihlauksen vuosipäivänä, että silloin viimeistään on pakko niihin mahtua, onhan housuilla tosi iso tunnearvo juuri tuohon päivään liittyen. Äiti ajatteli että äiti olisi ihan älyttömän onnellinen kun housut viimein taas mahtuvat, jos mahtuvat. Jos eivät mahdu niin kangas pitää sitten käyttää johonkin muuhun, niin tärkeät ne housut ovat.

Tuntuu niin väärältä. Kaivoin äsken housut kaapista ja vedin ne jalkaan. Ei iloa, ei riemua. On vähän tullut laihduttua ylimääräistäkin, ei tarvinnut edes yrittää. Siinä ne nyt on, jalassa, muistuttamassa siitä mitä ei tullutkaan. Kaikki muistuttaa Soinnusta, kaiken olin niin tarkasti jo ajatellut, kuvitellut ja unelmoinut että ihan jokaisesta asiasta tulee mieleen lapsi jonka elämä päättyi ennenkuin kerkesi edes alkaa. Housuista tulee vähän syyllinenkin olo -- tässähän mä just muutama kuukausi sitten istuin noi samat housut sylissä ja ulisin puhelimessa Soinnun kummitädille että vituttaa koko raskaus, että menisi vaan nopeasti ohi. Että olisi kiva välillä päästä taas tekemään ja ajattelemaan ja puhumaan muusta kuin raskaudesta ja vauvoista, että olisi kiva saada se vanha oma kroppa takaisin ja että ahdistaa. Jos olisin silloin tiennyt, osannut ajatella, osannut pelätä niin en olisi koskaan niin sanonut. Olisin nauttinut jokaisesta muutoksesta, huonosta olosta, selkäkivusta ja potkusta.

Nyt pelottaa että oma kroppa ei enää ikinä tunnukaan omalta. Se rupesi jo tuntumaan omalta raskausaikana, oli kiva käydä ostamassa uudet housut, äitiyshousut. Silloinkin puhuin kummitädin kanssa puhelimessa, olin innoissani. Jee, nyt vihdoin maha on niin iso että mitkään housut eivät mene enää jalkaan, että nyt on pakko käydä ostamassa ne hassunnäköiset äityshousut. Kerkesin niitä vajaan kuukauden käyttää. Nyt ne ovat lempihousujen asemassa kaapissa -- nyt kaivan ne esiin aika ajoin ja pidän niitä sylissä, ulisen kun vituttaa että elämässä ei ole enää vauvaa, odotusta eikä sitä vituttavaa raskautta. Että kaikki ne romahdukset, pahoinvoinnit sun muut meni hukkaan. Että kärsin ja koin kaiken sen saman minkä muutkin äidit kokee mutta minä en ikinä saanut omaa lastani tavata, että ainoa muisto siitä omasta pienestä prinsessasta on ne rumpusoolot kohdussa. Ja nyt en mitään muuta toivoisi enemmän kuin että nuo kaupan halvimmat äitiyshousut istuisivat taas, ettei tarvitsisi käyttää näitä vanhoja lempihousuja. Nyt en mitään muuta toivo enemmän kuin että saisin joskus sinua vielä pitää sylissä, että saisin pussata ja halia niinkuin unissa. Harmittaa että nyt joudun etsimään kaikki muistot sinusta sieltä raskausajasta josta en edes nauttinut, tai en tajunnut nauttia.

Tänään on mun synttärit. Piti lähteä viettämään kivaa päivää isin kanssa, isi oli suunnitellut että lähdetään tekemään vaikka mitä kivaa keskustaan. Nyt mennäänkin käymään haudalla. Koitan tsempata, miettiä että kyllähän mä saan olla iloinen ja viettää syntymäpäivää ihan niinkuin ennenkin. Nauttia housuista jotka menee taas päälle. Silti iloa seuraa aina syyllinen olo, aina ahdistus. Sinä olet poissa, saanko tuntea näin? Haluanko tuntea näin?

Vääristynyt kuva

Ihminen on sellainen että kun jotain tälläistä tapahtuu niin sitä pyrkii vaan tarttumaan kaikkeen ympärillään, saada taas jostain kiinni että jaksaa jatkaa eteenpäin. Kun tippuu tyhjän päälle niin siihen oloon ei pitkäksi aikaa voi jäädä kellumaan, se olo hukuttaa jos mitään ei tee. Toiset aloittaa uuden harrastuksen, toiset muuttavat, toiset tarraavat tulevaisuuteen, johonkin unelmaan. Äitikin unelmoi tulevaisuudesta mutta ei uskalla siihen tarrata ainakaan vielä kovinkaan lujaa - äidin tulevaisuudensuunnitelmiin kuuluu se pieni ja tällä hetkellä tuntuu vieläkin siltä että jos sinäkin kuolit niin miksei seuraavakin lapsi kuolisi.

Äiti ottaa pieniä etappeja; tänään äiti päätti että äiti siivoaa, niinkuin on tehnyt joka sunnuntai. Tuntuu hyvältä pystyä tehdä edes jotain päätöksiä kun hetken aikaa tuntui siltä että en osaa päättää mitään itse, että mielipidettä ei löydy mihinkään koska mitä väliä? Vaikka pakkohan se on välittää, jossain vaiheessa ja jostain, muutenhan on ihan sama että elääkö täällä enää ollenkaan. Ja kyllä äiti haluaa vielä elää ja täällä olla, pitää vaan löytää se väylä jota pitkin pääsee eteenpäin. Kaikki hokevat että suru helpottaa päivä kerrallaan ja niin se tekeekin - se tulee aalloittain mutta joka päivä on aina vähän helpompi hengittää. Toisina päivinä pääsee helpommin liikkumaan ja pystyy käyttäytymään luonnollisesti, toisina päivinä tekee mieli vaan jäädä sikiöasentoon makaamaan ja huutamaan sitä kun on niin paha olla. Silti joka päivä jaksaa ja pystyy enemmän, jokainen eteenpäin mennyt päivä tuo uusia ilontunteita elämään ja onnen siitä että hei, taas on ilta, taas mä selvisin tänään ilman mitään isompaa paskaa.

 Lukijoilta on tullut jonkin verran kommenttia siitä miten vedän suremisen överiksi tai vellon siinä surussa. Haluan sitä nyt teille ehkä vähän selventää -- tämä blogi on osa mun surutyötä. Blogia lukemalla saattaa helposti saada hyvinkin vääristyneen kuvan mun jokapäiväisestä elämästä. Silloin kun istahdan tietokoneelle ja rupean kirjoittamaan niin mulla on yleensä silloin tosi tosi paha olla. Kirjoittaminen helpottaa -- mua ihan tosi auttaa kun saan ajatuksia ylös, voin vähän väännellä ja käännellä niitä, pohtia "ääneen". Haluan jakaa blogin julkisesti koska kun itse sain kuulla että Sointu on kuollut aloin heti etsimään tekstiä ja tietoa asiasta. Mitä on tulossa? Miksi mä tunnen näin? Helpottaako tää ikinä? Tietoa kuitenkin aika vähän löytyy sillä suru on yleensä sellainen henkilökohtainen helvetti eikä sitä haluta ulkopuolisille jakaa (joka on ihan ymmärrettävää ja oikeinkin). Mä kuitenkin haluan näin tehdä.

Blogin tarkoitus ei koskaan tule mulla olemaan se että kerron täällä mitä söin tänään. Ja koska blogi käsittelee mun surua en varmaan kovin usein tänne myöskään tajua kirjoittaa siitä kuinka isin kanssa nauretaan sohvalla räkä poskella. Ne asiat ei vaan ainakaan tällä hetkellä tänne kuulu koska blogi käsittelee mun tunteita siitä kuinka mun esikoinen kuoli. Joskus saatankin niistä kirjoittaa ja pyrin nyt keskittymään täällä myös niihin ilon ja onnen hetkiin, ihan sen takia että voin myös itse niihin myöhemmin täällä palata. Muistaa että kaikki ei ole ihan paskaa vaikka täällä nettimaailmassa helposti sellaisen kuvan saakin. Tällä hetkellä myös ehkä oma maailmankuva on vähän vääristynyt -- on facebookin tukiryhmät ja muut joissa puhutaan vain kuolleista lapsista, niissäkin harvoin hehkutetaan kuinka kivaa elämä on. Pitää välillä vetää itsensä takaisin siihen normaaliin maailmaan ja elämään, siksi käytän nettiä vain tietokoneella -- pitää välillä muistuttaa itseään että tuolla ulkona on ihan oikeasti maailma joka ei ole täynnä kuolleita vauvoja ja lapsia ja ihan tosissaan ihmiset saa myös niitä eläviä lapsia. Tukiryhmät on ihan helvetin hyvä asia ja olen niistä paljon tukea saanut, en tiedä miten olisin ilman niitä selvinnyt. Nyt on kuitenkin aika myös vähän haistella muuta maailmaa ja elämää.

Mun koti ei oo täällä(missään ilman sinua)

Olin jotenkin hemmetin naiivisti ajatellut, että ei vielä mennä kotiin. Että suretaan se pahin suru pois mummin luona niin kotiin voi sitten mennä ja kotona voi helpottaa. Koti on aina ollut sellainen paikka -- ei ulkopuolisia, voi tehdä mitä vain. Saa olla rauhassa, on helpompi olla. Pieni ahdistus hiipii rintaan kun sitten yhtäkkiä tajuankin, että ei koti sitä ahdistusta vie. Että ei mun oo yhtään helpompi olla. Että mun ei oo helppo olla enää missään, ehkä ikinä?

Jokainen nurkka huokailee sinua. Tuossa parvekkeella on kohta johon sinut piti vaunuissa laittamaan nukkumaan. Nuo parvekelasit ovat tuossa sinun uniasi varten. Tuo keittiönpöytä olisi pitänyt vaihtaa kun sinä kasvat ja rupeat sormiruokaa syömään - mammaryhmissä varoiteltiin että puupintaan jää ihan kaikki. Tällä sohvalla minun piti sinua imettää ja tällä sohvalla äidillä alkoi ensimmäiset supistukset kun sinä olit jo kuollut. Rappukäytävän rappusiin kuuluu monta kirosanaa vaunuista ja tuossa on se pikkutie leikkikentälle jonne sinä olisit aina lähtenyt kun pitäisi kääntyä toiseen suuntaan kauppaan. Tämä koti oli toiveiden koti. Vähän sisustuslehtimäinen, aikuisempi kuin edelliset. Tästä kodista piti tulla meidän koti ja nyt täällä ollaan vieläkin, vain minä ja sinä. Ei vauvaa täyttämässä onnea. Laitan huoneesi oven kiinni ettei tarvitsisi nähdä.

Postissa oli tullut ilmoitus äitiyspakkauksesta, että se pitäisi hakea. Oli tullut kelan vanhat päätökset vanhempainvapaasta. Oli tullut hyväksynnät sun muut. Kohta tulee uudet joissa kerrotaan että sen ja sen etuuden saaminen meiltä on evätty. Että meiltä on evätty vauva. Oli tullut vauvalehti ja niiden välistä löytyi pari sinne sujahtanutta surunvalittelua. Laitan vauvalehden kaappiin, piiloon, vaikka tekisi mieli alkaa lukemaan. Kiduttaa itseään taas.

Äiti päätti eilen mennä kauppaan. Yksin. Siihen samaan kauppaan jossa äiti on lähes joka päivä käynyt. Joka päivä aina raskauden ajan. Kävellyt sinne, ylpeänä mahan kanssa. "Huomatkaa nyt kaikki, meille on tulossa vauva!". Se sama kauppa jossa äiti on salaa, kuin varkain hiippaillut vauvaosastolle. Katsonut erilaisia vaippapaketteja ja koittanut ymmärtää niistä jotain, hypistellyt paketteja ja laittanut ostoskoriin sitten pienesti myhäillen pari liian isoa tuttia ja nokkamukin. Ihan vaan tulevaisuutta ajatellen, ihan vaan sen takia että on kiva kassalla laittaa ne kassahihnalle ja tuoda kotiin. Eilen äidistä tuntui kuin olisi saapunut hautausmaalle kun tuli kauppaan. Hirväesti muistoja - äiti on aiemminkin sanonut että äiti tykkää maalata maailmaa, mielikuvia eri paikkoihin. Ja siellä kaupassa oli niin helvetisti sinua. Puolijuoksua viiletin ohi vauvakäytävän. Puolijuoksua viiletin itseasiassa läpi koko kaupan. Ihmiset tuijottivat (vai tuijottavatko?). Naapurin mies tulee vastaan, katsoo kummastellen. Huomaako se että mulla ei oo enää mahaa? Ainakin se huomaa kuinka hirveältä näytän. Kassajonossa tuttu kassatäti. Huomaako se? Se on nähnyt kaikki mun vauvaostokset. Varmasti oon joskus smalltalkannut raskaudesta. "Hei, mä oon yli puolenvälin jo!" "No etkä voi olla, vitsi mä olen kateellinen tosta mahasta! Kyllä se sieltä vielä esiin tulee, usko vaan!" "Joo no saisi rupee tulemaan!". Ei smalltalkia tällä kertaa. Tuntuu että saan kohta aivohalvauksen. Toisaalta haluaisin että toinen kysyy ja toisaalta pelkään niin vitusti sitä jos se kysyy. Ei sano mitään, katsoo vaan kulmat kurtussa. Jonkinlaisella ilmeellä. Onko se lukenut mun blogia? Tietääkö se?

Tavarat äkkiä kassiin ja puolijuoksua kotia. Kotitiellä helpottaa. Mietin, että kohta voin sulkea välioven ja nojata sitä vasten hetken. Hengittää kodin tuttua tuoksua ja katsoa hämärää valaistusta. Mennä keittiöön ja alkaa tekemään ruokaa. Ja siinä mä sen tajuan -- ei meillä ole enää sellaista kotia. Sieltäkin puuttuu Sointu. Joka paikasta puuttuu Sointu. Nojasin siinä sitten väliovea vasten hetken, ihan kuin olisin juossut maratonin. Mutta totta tosiaan, sisäänhengityksellä ei helpota, ihan samalla tavalla vedän nytkin tummaa, tukehduttavaa "ei ikinä enää.." savua sisään.

Ei ole paikkaa jossa tulisi parempi olo. Poks. Kupla puhkaistiin ja nyt, jos aiemmin en ollut niin nyt mä olen tyhjän päällä. Nyt se matto vedettiin jalkojen alta. Milloin tää olo helpottaa? Milloin ei tarvitse pelätä että huutoitkukohtaus kohta taas alkaa?

Entä jos?

Suru on selkeästi muuttanut muotoaan. Kun synnytyksen jälkeen en uskaltanut facebookissa skrollata alaspäin etten vaan näe kenenkään päivityksiä normaalista elämästä, kun suuri saavutus oli käydä mummin etupihalla ja nähdä naapuri, niin nyt työnnän itseäni eteenpäin noihin tilanteisiin. Kidutan itseäni, aiheutan itselleni niin pahan olon että välillä tuntuu että voisin rokkistaran tavoin nostaa telkkarin paikoiltaan ja heittää sen seinään. Toisaalta tekisi vaan mieli jäädä paikoilleen makaamaan, unohtaa että koko muuta maailmaa on edes olemassa. Toisaalta haluaisin unohtaa koko tämän synkän kuplan, koitan niin kovasti kerätä itseäni ja näyttää että vielä täältä noustaan että koko homma rupeaa menemään pakkomielteiseksi tunteiden kieltämiseksi.

En poistanut itseäni Soinnun lasketun ajan odotusryhmästä. Kuvauksessa lukee että ryhmä on tarkoitettu sen ja sen lasketun ajan äideille. Sellainenhan minäkin olen, vaikka Sointu syntyikin jo viime kuussa ja kuoli silloin. Ryhmästä saa outoa lohtua -- olin siellä alusta asti, jo silloin kun vain isi ja kummitäti tiesivät että odotan. Ryhmän naisille Sointu oli ja on todellinen vauva, siellä myös minun suru on todellista. Olen viime päivinä selannut ryhmän muita päivityksiä, mahakuvia, kyselyitä että onko se ja se tunne normaali. Harmittaa. Harmittaa se etten kerennyt vielä tuntemaan niitä vahvimpia potkuja kylkiluihin ja harmittaa ettei maha päässyt missään vaiheessa niin isoksi. Harmittaa että minä en voi siellä loppuvuodesta kirjoittaa että "nyt se syntyi, toivottakaa tervetulleeksi Sointu Aurora! Maailman kaunein vauva <3". Silti ryhmästä saa outoa lohtua. Siellä eräs äiti on jo synnyttänyt pienen keskosen, vähän ennen minua. Lapsi jäi henkiin. Äiti saa siitä lohtua -- että sinäkin olisit saattanut jäädä henkiin, että sinäkin olisit jo pystynyt hengittämään täällä. Että äiti ei vaan sure täällä nyt ajatusta sinusta vaan ihan oikeasti sinua.

Viime päivinä on tullut pohdittua paljon myös seuraavaa raskautta. Että silloin jos ja kun sellainen saa alkunsa niin mitä kaikkea teen toisin. Mitä pitää tehdä eri tavalla jotta toivonsäde sitten jäisi henkiin. Entä jos se ei koskaan saa alkuansa, niinkuin joillekin käy, ja olen kohtukuoleman lisäksi tuomittu lapsettomuuteen koko loppuelämäkseni? Entä jos Soinnusta jääkin meidän ainokainen ja tulen koko loppuelämäni selittämään liian pienen vauvan synnytyksestä ja vaivaannuttamaan ihmiset kun kukaan ei kehtaa sanoa että mun synnytystä ei heidän synnytyksiin voi vertailla? Tai entä jos toivonsäde saakin alkunsa ja sekin sitten kuolee? Entä jos meillä onkin kohta kaksi kuollutta lasta? Niinkin on käynyt. Se on toki harvinaista mutta niin on käynyt. Tuntuu että mulle ollaan muutenkin valittu elämässä niin paskat kortit että juuri noin mulle voisikin sattua. Silti on pakko yrittää. Halu siihen että vielä joskus saisin pitää elävää vauvaa sylissä, sellaista vauvaa joka itkee ja avaa silmät on niin kova että olen valmis ottamaan sen riskin. Mietin että tämäkö on sitä itsetuhoista käytöstä, että nytkö mä ylitän sen rajan haaveilemalla näin pian jo uudesta vauvasta ja luultavasti ihan helvetillisestä raskausajasta järjettömän pelon ja surun ympäröimänä. Mietin että teenkö väärin Sointuakin kohtaan. Pitääkö aluksi surra joku tietty aika? Samalla tavalla kun laastarisuhteita ei katsota hyvällä. Voiko vauva olla laastarivauva ja onko se yhtä paha asia kuin laastarimies? Jos haaveilen uudesta vauvasta niin tarkoittaako se että Sointu ei merkannut minulle mitään ja haluan vaan sen vauvan?

Ei se tarkoita, kyllä mä sen tiedän. Pelottaa vaan niin hirveästi mitä muut ajattelevat jos nämä asiat ääneen sanon (no nythän sanon, teitä on sen verran monta siellä ruudun takana että eipä tarvitse sitä enää miettiä). Koitan etsiä Soinnun kuolemasta jotain symboliikkaa, lohtua, syytä. Että olisi pitänyt tietää, olisi pitänyt nähdä tämä. Soinnun laskettu aika oli 7.12, samana päivänä mun isä ja äiti meni naimisiin vuosia sitten. Itkettiin ilosta ultrassa; voi kuinka kaunis hääpäivälahja mun äidille, mun äidille joka menetti tuon miehen kuusi vuotta sitten. Itkettiin sitä perhetutun ylppäreissäkin oikein porukalla. Olisi pitänyt nähdä että tuo päivä oli joku enne, olisi pitänyt tietää ja rampata useammin neuvolassa ja olla enemmän huolissaan. Sointu syntyi 29 senttiä pitkänä. Isä kuoli 29.12. Koko joulukuu on täynnä vaarallisia päiviä, ei olisi saanut iloita siitä että lapsen laskettu syntymäaika on juuri tuossa kuussa jolloin kaikki paskat asiat on meille tapahtunut.

Olisi pitänyt kanssa kysellä omalta äidiltä lisää äidin omasta enkelivauvasta, mun isoveljestä. Olisi pitänyt olla huolissaan kun samat viikot pyörähtivät käyntiin. Mutta en ollut, en edes muistanut koko asiaa ja niinhän siinä sitten kävi että Sointu kuoli tismalleen samana päivänä viikoissa katsottuna kuin oma enkeli-isoveljeni syntyi kuolleena. 23+6. Voiko tää kaikki muka olla sattumaa? Jos olisin vaan marssinut sairaalaan ennen tuota päivää ja vaatinut tekemään jotain niin olisiko Sointu vielä hengissä? Ei olisi, kyllä mä senkin tiedän. Mun isoveljeltä ei löydetty mitään syytä, mitään selittävää tekijää. Sydän oli vaan pysähtynyt. Nyt on kummallakin vain enää neuvolakortit jäljellä. Neuvolakortit todistamassa että kummallakin on ollut yksi vauva enemmän mitä päällepäin näkyy, että kumpikin on synnyttänyt useammin kuin mitä lapsiluvusta voi arvata. Suru sekoittuu oman äitini suruun lapsesta jota äiti ei ikinä saanut ja äiti tekee oman surutyönsä uudelleen ja voimakkaampana minun kanssa. Ajattelee samoja asioita kuin minä, tuntee kaiken uudestaan nyt tyttärensä puolesta.

Mä olen varma että meille ei enää tyttöä tule. Periaatteessa toivonkin niin. Jos tää onkin joku sairas sukuvika, joku kirous joka meille langetettiin, meidän suvun naisille. Lapinnoita pienessä hiprakassa vaan päätti että nuo saa kärsiä, eikä oikein itsekään tiennyt että miksi. Parempi jos minä saan pelkkiä poikia. Koska jos minä en tätä olisi kokenut ja Sointu olisi jäänyt eloon niin Sointu olisi kokenut tämän, siitä olen varma. Tai entä jos, entä jos olisinkin ollut huolesta soikeana noilla viikoilla, jos olin kuulostellut enemmän ja tiedostanut. Jos maailmankaikkeus olisi sitten ajatellut että kärsin jo valmiiksi, ei tarvitse tuota palauttaa maanpinnalle. Entä jos, entä jos?

Isi on äidin ilmatasku

Ilman isiä äiti ei varmaan kestäisi. Ilman isiä äiti tukehtuisi tänne, ei löytäisi tietä pois. Aina kun äidistä tuntuu siltä niin isi ojentaa käden ja ohjaa takaisin elämään. Maailmaan, siihen pieneen ilmataskuun joka tuo toivon siitä että vielä joskus päästään rannalle. Ei sille samalle rannalle jossa ollaan aiemmin oltu. Uudelle rannalle, vähän pienemmälle ja karummalle mutta rannalle silti. Isi luo toivoa siitä että äiti ei välttämättä sekoa ihan kokonaan, tule hulluksi surusta. Että vielä joskus äiti pystyy ajattelemaan sinua ja sinun kaunista, lyhyttä elämää ja kasvoille saattaa eksyä hymyntapainen. Ei vielä, ei tosiaan vielä mutta äiti tietää että vielä joskus.

Niinkuin esimerkiksi toissapäivänä. Siellä me istuttiin isin kanssa leikkipuistossa, äiti oli juuri lopettanut puhelun lääkärin kanssa ja taas äidistä tuntui siltä että äiti hukkuu. Äiti katsoi siinä ympärilleen ja se jumalaton aalto löi äitin ohi. Että ei täällä ollakaan ensi kesänä sinun kanssa, että mitä helvettiä voi vittu saatana. Että miten sinut saa takaisin. Että miten me pärjätään enää ikinä. Isi hymyili äidille ja veti ylöspäin. Sanoin isille että kahden vuoden päästä, samana päivänä, meidän kuukausipäivänä ja muutama viikko vajaa ennenkuin täytän 23, me tullaan tähän päivällä istumaan. Ja silloin meillä on vauva, lapsi, elävä lapsi mukana. Että on pakko, että siihen on pakko tarttua. Että puetaan se hyvin moneen kerrokseen niinkuin lapset täytyy pukea kalseana päivänä ja oli sää mikä tahansa niin tullaan tähän. Ja mietitään että kuinka paska olo oli silloin kun edellisen kerran siinä istuttiin. Ja mietitään että voi vitsi onneksi ei ole enää.

Isi olisi voinut vaan hymyillä siinä. Sanoa jotain samaa paskaa mitä kaikki muutkin sanoo. Sanoa asioita joilla ei ole merkitystä. Mutta isi sanoikin sitten että se lapsi on puettu niin hyvin ja turvallisesti että se täällä vaan juoksee tolppia päin ja huutaa että "mulle ei voi sattua mitääääään!".

Ja minä nauroin. Ja nauroin, nauroin. Ja se tuntui niin hyvältä. Ja niin isi veti mut taas kokonaan sinne ilmataskuun, sain hetken hengittää ennenkuin suru vetää takaisin pohjalle. Niin kauan kun on isi niin on ilmataskukin, äiti ei itse löytäisi sinne. Onneksi isi osaa ja löytää ja jaksaa kannatella. Sointu sinulla on maailman paras isi..

Tyhjä syli

Tyhjä syli. Tuosta kahden sanan yhdistelmästä on äidille tullut nyt viime aikoina jotenkin hirveän tärkeä. Tyhjä syli. Toistuu aika usein päässä, äiti jää tuijottamaan eteensä ja pohtimaan sitä. Usein. Tyhjä syli ei tarkoita vain sitä että vauva nyt syntyi kuolleena. Tyhjä syli merkkaa kaikkea tätä - tyhjä syli on jotenkin hirveän hyvä, kuvaava käsite kohtukuolemaan.

Jokainen joka on elävän vauvan synnyttänyt ja tuonut sen pienen mötkylän kotiin, hoivannut sitä, muistaa kuinka selkärangasta se tulee. Vaikka ei oikein vauvoista mitään edes tietäisi niin sen oman lapsen kanssa tietää. Oppii tunnistamaan öninät ja yninät, oma kroppa heittää kuperkeikkaa ja silti vaan jaksat ja hoivaat ja osaat. Minä tulin kotiin (tai en itseasiassa kotiin) paikat auki, rikki, rinnat kuumottavina tyhjän sylin kanssa. Kolmantena päivänä synnytyksen jälkeen rupesi rinnoista tulemaan vielä maitoa. Ei kiinnostanut mun kroppaa estolääkitykset ja se että en koskenut. Ja silloin se iski - tyhjä syli. Säikähdin. Tuli niin selkärangasta se. Että nyt pitää hakea vauva ja ruokkia se. Itkin hysteerisenä yksin, en tiennyt minne laittaisin käteni. Olisi pitänyt laittaa sinun ympärillesi, en pystynyt. Et enää ole täällä. Tuli niin huono olla. Äitiin ollaan niin vahvasti ohjelmoitu se että nyt äidistä tulee äiti että kroppakaan ei suostu hyväksymään sitä että sinä olet poissa täältä.

Luonto osaa olla niin julma. Aluksi elämä saa alkunsa - sellainen elämä jota ei itseasiassa vielä edes odotettu alkavaksi. Laittaa raskaana olevan pään tekemään hölmöjä, rakentamaan pesää. Laittaa sen pään rakastamaan ajatusta vauvasta, vauvasta jota ei ole ikinä vielä nähnytkään. Tunkee sen pään siihen vaaleanpunaiseen ja mintunvihreään vauvakuplaan jossa kaikki vauvat ovat ihania ja kakkavaipan vaihtaminen sellainen asia jota odottaa kuin kuuta nousevaa. Että pääsisi tekemään, että pääsisi hoitamaan. Ja sen jälkeen, yhtenä päivänä, ottaa sitten kaiken pois. Pyyhkii kaiken. Jäljellä on kuollut vauva kohdussa, rakennettu pesä ja kupla joka täyttyy niin järjettömän suuresta vihasta koko elämää kohtaan että tekisi mieli vaan huutaa. Aluksi valmistaa, sitten tuhoaa. Ottaa pois elämän joka ei kerennyt vielä alkaakaan mutta kerkesi silti muuttamaan jo kaiken. Kerkesi siihen asti että takaisinkaan ei enää voi palata. Ja sen jälkeen, ilkikurisesti muistuttaa, näyttää keskisormea ja räkii naamaan että haistappa vittu, sulla pitäisi olla vauva, muista se.

Ja siellä minä sitten makaan, rinnoista valuu sinulle ruokaa, ihmiselle joka ei enää ole täällä eikä tule koskaan sitä saamaan, valuen jälkivuotoa ja seuraten miten maha katoaa, katoaa, katoaa. Toisaalta oli lohduttavaa kokea kaikki raskauden jälkeisetkin jutut. Lapsivuodejutut. Hetkittäin ne muistuttivat siitä että minä ihan oikeasti synnytin sinut, sinä teit minusta äidin. Että niin kroppa tällä hetkellä toimii, samalla tavalla kuin äidin kroppa. Ja nyt kun niitä merkkejä ei enää ole, nyt kun kaikki on taas palautunut samaan kuin mitä oli keväällä on olo vähän neuvoton. Mitä tälle keholle pitäisi tehdä? Mitä tehdä tälle tyhjälle sylille? Mistä merkitystä enää elämään, kun on jo kerran saanut kokea sen kaikista isoimman merkityksen?

Sointu Aurora Tuulikki

Äiti tykkää etsiä merkityksiä ja tarkoituksia vähän kaikelle. Mitään ei saa tehdä jos joku on vaan kivaa tai jos joku on vaan kaunis, aina pitää olla kaikella merkitys. Sellainen oli sinun nimesikin, monen vuoden harkinnan ja mietinnän tulos

Sointu

Etunimesi on Sointu. Varmaan nelisen vuotta sitten isisi sanoi että hän haluaa nimetä lapsensa Soundiksi. No, siinä vähän kasvettiin isin kanssa ja tajuttiin että eihän me nyt voida lapsille ihan överinimiä antaa. Musiikkitermeissä kuitenkin pysyttiin ja sinusta tuli sitten Sointu. Äidin mielestä se on maailman kaunein nimi, sydän särkyy vieläkin joka kerta kun ajattelen että sinä et sitä päässyt koskaan kirjoittamaan kouluvihkon reunaan.. Huoneessasi olisi ollut seinämaalaus jossa on nuotteja.  Nyt laitetaan hautakiveen nuotit. Musiikki on isille ja äidille tärkeää ja sitä se olisi varmasti ollut sinullekin. Sen takia Sointu tuntui hyvältä nimeltä sinulle -- isi ja äiti ei välttämättä olisi koskaan tavannut jos musiikki ei olisi kiinnostanut. Tai ei ainakaan olisi viihtynyt toistensa seurassa samalla tavalla.

Aurora

Istuttiin mummilla kylässä, minä silitän mahaa. Toinen nimi puuttuu vielä. Oltiin aluksi mietittyä että sinusta tulisi Sointu Aamu mutta ei se sitten kuulostanutkaan täydelliseltä. Haluttiin että kaikki sinun nimesi kuulostaa  hyvältä heti aluksi, sellaiselta ettei sitä joudu miettimään. Että tulee sellainen olo että "tää se on!". Äiti tykkää hirveästi sellaisesta laulajasta kuin Aurora ja yhtäkkiä isi sitten hihkaisee takapihalta että miten olisi sitten Aurora, sehän on kaunis ja viittaa kanssa Aamuun. Maisteltiin mummin kanssa nimeä ja kumpikin oli sitä mieltä että Sointu Aurorahan sinä olet, että se on tosi kaunis nimi. Aurora.

Tuulikki

Äiti päätti jo ajat sitten että äidin lapsilla kaikilla tulee olemaan kolme nimeä -- koska enimmäiset nimet ovat meillä vähän erikoisia, ei niin yleisiä niin haluttiin atnaa toinen nimi jota voisit käyttää jos ensimmäinen nimi ei olisikaan niin hyvä sinulle. Haluttiin että sinulla on varanimi. Kolmas nimi sitten tulee suvusta. Mummin toinen nimi on Tuulikki ja äidin mielestä se on tosi kaunis. Vähän hassu, tulee mieleen muumien tuutikki. Käveltiin mummin kanssa heurekan sillalla silloin kun kerroin että Tuulikki tulee sinun nimeesi. Ennenkuin edes tiedettiin varmaksi että oletko tyttö vai poika -- mummi oli ihan varma että sinä olet tyttö. Äiti halusi pitää nimen suvussa ja kanssa jollain tavalla sitten mummille näyttää että kuinka tärkeä mummi on minulle. Äiti ajatteli että tämä on hyvä tapa, nyt äidin kummallakin rakkaalla ihmisellä on sama nimi.

Äiti on vähän surullinen. Siitä että keksittiin sinulle noin hirveän kaunis nimi, niin kaunis että se sitten sopikin liian hyvin enkelille. Äiti miettii että jos sinulla olisi ollut tavallisempi nimi, joku joka ei tuo heti mieleen keijukaisia ja enkeleitä ja punaisia kukkia niin olisitko sinä kuollut? Vähän hölmö ajatus mutta niin äiti miettii. Äiti odotti ihan hirveästi että pääsisi kertomaan nimesi kaikille ja isi mietti että eihän tuota nimeä voi edes vihaisena sanoa. Että rupee vaan hymyilyttämään joka kerta kun sinua pitäisi jostain torua. Ehkä se sitten olikin niin. Nyt sinua ei koskaan tarvitse torua ja sinulla ei koskaan ole mikään hätänä. On vaan äidin kuvitellut muistot pienestä tähtitytöstä joka olisi aina ollut täydellinen, naurava, hymyilevä pieni vauva. Äidin oma pieni rakas..

Aina puuttuu yksi

On outoa miettiä että tasan kuukausi sitten asiat oli ihan eri tavalla. Tasan kuukausi sitten itkin puhelimeen koska isoin murhe oli se että koira oli taas päässyt minulta karkuun eikä totellut. Itkin puhelimeen ja sitten isi tuli minut ja koiran autolla hakemaan tien varresta. Päätettiin että isi käyttää koiraa loppuraskauden ajan niin äidin ei tarvitse itkeä. Nyt, kuukauden päästä koira kyllä taas mielellään kävelisi äidin kanssa mutta äidistä tuntuu pahalta käyttää koiraa. Tuntuu siltä että jos lähden lenkille niin hyväksyn sen tosiasian ettei minusta tullutkaan äitiä. Että annan elämän vaan mennä eteenpäin. Äiti ei tiedä haluaako äiti vielä antaa elämän mennä eteenpäin. Äiti tekisi mitä vaan että voisi tänäänkin olla vaan tienvarressa itkemässä, ei sinun takia vaan sen takia että koira ei vieläkään tottele. Että se olisi äidin huolista ja murheista isoin, että se olisi ainoa asia joka saa äidin itkemään. Sen itkun sai loppumaan -- ihan vaan sillä että isi kurvasi volvolla tienlaitaan, kaikki oli taas hyvin.

Äiti ei ole varma pystyykö äiti enää ikinä itkemään minkään muun takia kuin sinun. Että nyt kun on kerran ollut näin paha olo niin tuleeko mistään muusta enää niin paha olla, saako tulla? Että vietiinkö äidiltä nyt mahdollisuus surra ihan elämää yleisesti, mahdollisuus olla surullinen normaaleista asioista? Vai tätäkö se tulee aina olemaan. Säpsähdys poispäin kun isi hipaisee mahaa, puristava tunne kurkussa kun äiti vahingossa ajattelee että sinä olet tulossa ja taas muistaa että et olekaan? Järjetön ahdistus ja paha mieli kun äiti näkee toisia äitejä lapsiensa kanssa, muistaa sen että itsestä ei tulekaan tuollaista. Että ensi kesänä ei huolehditakaan siitä että oletko sinä tarpeeksi varjossa rannalla, että ensi syksynä ei innoissaan hehkuteta facebookiin kun sinä nousit tukea vasten seisomaan. Äiti miettii kanssa että osaako äiti olla iloinen noista asioista jos äidille ja isille vielä joskus tulee toinen lapsi. Vai toivooko äiti silloinkin vaan koko ajan että lapsi ei kuolisi?

Eilen tuli niin katkera olo. Mentiin isin kanssa leikkipuistoon istumaan, siihen samaan jossa isi on pienenä leikkinyt. Suloinen puisto pienen metsän keskellä. Äiti oli pitkään miettinyt että siellä on sitten aina kiva sinun kanssa käydä kun ollaan mummolla ja papalla käymässä, kun on ihan siinä vieressä. Äiti oli jo maalaillut kuvat sinusta ja äidistä ja meidän perheestä sinne -- sinä olet jo vanhempi, pieni vilkas lapsi jonka kanssa äiti on aamupäivästä lähtenyt leikkipuistoon. Että saadaan sinulta vähän energiaa pois että suostut kylässä nukkumaan edes pienet päiväunet eikä tule sitten kiukkua iltapäivästä. Siellä äiti olisi sinun kanssa istunut hiekkalaatikolla. "Älä tule paha kakku tule hyvä kakku". Sinun onni ja ilo kun kakku pysyykin kasassa. Ja kun tultaisiin takaisin sisään niin innoissasi höpöttäisit siitä hyvästä kakusta ja hiekkalinnoista. Niin vitun katkera olo. Mitään tuota ei tule tapahtumaan sinun kanssasi. Sinä kuolit ja nyt äiti ja isi istuu pimeässä leikkipuistossa illalla ja tuijottaa tyhjää hiekkalaatikkoa, ihan kun sinä siihen maagisesti ilmestyisit. Ja jos toivonsäde koskaan äidille ja isille tulee niin hiekkalaatikolla äiti ja isi muistaa aina että yksi puuttuu.

Meidän perheestä tulee aina puuttumaan yksi. Sointu rakas, äiti tulee aina kuvittelemaan sinut jokaiseen kuvaan, juhlaan ja hiekkalaatikolle. Äiti muistaa aina että sinä puutut. Äiti täyttää jokaisen tilanteen sinulla. "Mitä sinä olisit nyt tehnyt?" "Missä sinä olisit nyt?" "Missä me oltaisiin nyt?" Muu suru lähtee sillä kun isi tulee hakemaan äidin tienlaidasta. Muun surun voi korjata. Sinua ei, kun sinua ei takaisin tähdistä saa. Äidillä on niin ikävä..

Hautajaiset

Maailman raskain päivä, takana viimein.
Mä en ole koskaan huutanut niin kovaa. Tai varmasti olen, nyt se kuitenkin oli erilaista huutoa. Ympärillä haisi kuolema ja patologianlaitoksen hissi oli vähän liian tekninen meille. Kaikki oli sillä hetkellä vähän liikaa ja niin äidiltä sitten oikein teatraalisesti lähti polvet alta ja suusta purkautui vain pelkkää huutoa. Äiti ei tiennyt mitä sillä hetkellä olisi voinut muuta tehdä. Sattui vaan niin jumalattomasti ja pelotti ja oli pakko tehdä jotain. Äiti vähän itsekin säikähti -- nyt äidistä sitten oikeasti tuli hullu, ennen kuin edes päästiin näkemään sinua.

Arkku oli niin pieni, ja sinä vielä pienempi sen sisällä. Äitiä taas vähän pelotti aluksi. Äidille kerrottiin ennenkuin sinut tuotiin että sinusta huomaa että olet vähän aikaa ollut kylmässä. Kyllähän sen huomasikin mutta olit silti maailman kaunein lapsi siinä maatessa. Äiti olisi halunnut ottaa sinut syliin ja juosta karkuun, koittaa vielä viimeisen kerran herätellä sinua, varmistaa että varmasti olet poissa. Yrittää vielä jotain, muuttaa vielä jotain. Saada vielä kuulla että oho, me tehtiinkin virhe, että ei Sointu olekaan kuollut. Äiti ei ikinä unohda miltä kuulostaa kun niin pieni arkku ruuvataan kiinni. Ääni särähtelee koko ajan pään sisällä, uudestaan ja uudestaan. Äiti ei olisi halunnut että kantta laitetaan kiinni. Meinasi sanoa muille että painukaa helvettiin, että mä jään tänne Soinnun kanssa. Että millään ei ole mitään väliä enää, miksi mun pitäisi antaa laittaa kansi kiinni?

Ja silti äiti vaan nostettiin siitä lattialta sinun vierestä ylös. Niin nostettiin sinutkin, isi nosti arkun. Piti vielä mennä takaisin siihen kamalaan hissiin joka haisi ruumiille. Siihen hissiin joka haisee ruumiille sen takia että sillä kuljetetaan ruumiita. Samalta näytti kun sarjoissa -- äiti mietti siinä että äiti ei olisi halunnut tietää että Helsingin keskustassa on oikeasti tuollainen paikka, että sellaisia on olemassa.

Viimeinen matka sinun kanssa. Äiti ei pystynyt autossa istumaan arkkusi vieressä, äitiä pelotti liikaa että äiti avaisi arkun ja oikeasti nappaisi siitä sinut mukaan. Ei antaisi laskea arkkua. Äiti ei istunut sinun vieressä ja antoi sitten laskea sinun arkun. Tai ei sinua voinut edes laskea. Isin piti kiivetä alas hirveän isoon ja syvään kuoppaan. Sellaiseen kuoppaan joka oltiin tarkoitettu aikuiselle ihmiselle. Ei lasten kuulu kuolla, äiti mietti kun katsoi siinä. Katsoi siinä kun omaa lasta viedään pois, oma lapsi laitettiin maan alle kuoppaan. Siihen hirveän isoon kuoppaan.. Päällesi heitettiin hiekkaa, saatiin peittää sinut itse. Äiti ei pystynyt lapioimaan sitä, ääni kuulosti niin kamalalta ja hiekka tömähti arkkusi päälle niin kovaa että kukat rikkoutuivat heti ja koko arkku tärisi. Äiti halusi rynnätä sinne kuoppaan mukaasi, suojella sinua. Ettei sinua pelottaisi yksin siellä pimeässä.

Miten tästä jatkaa? Äiti katsoi pitkään hautapaikkaa. Täälläkö äiti tulee nyt viettämään sitten kaikki syntymäpäiväsi, vaput, joulut, uudetvuodet, kaikki? Tekisi vaan mieli huutaa. Ei, ei, ei, ei, ei tää voi mennä näin. Ei lasten kuulu kuolla, ei lapsille kuulu hankkia hautapaikkaa.

Nyt on enää arkku

Pää on ihan pehmeä. Nukuin ehkä kaksi tuntia, sattuu pitää silmiä auki. Ei meinaa saada happea. Ilmaa kyllä menee keuhkoihin mutta tuntuu ettei se auta, ettei se riitä. Tekisi mieli huutaa. Ottaa puhelin käteen, soittaa että ei me tullakaan tänään, järjestetään ne hautajaiset joku toinen päivä. Voi vittu saatanaperkelehelvetti vittu! Äiti ei pysty, miten kukaan ikinä on voinut mennä oman lapsensa hautajaisiin? Tekisi mieli vaan mennä takaisin nukkumaan ja nukkua seuraavat pari kuukautta. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa..

Nyt olisi kai 26 raskausviikko. 27? Sinun ei pitänyt vielä edes syntyä pitkään aikaan. Masu olisi kyllä kasvanut jo. Pinnasänky olisi kasassa. Nyt on vaan enää valkoinen arkku ja vaaleanpunaiset ja valkoiset kukat. Kortit joissa lukee että on ikävä. Ja hauta.

Äiti varmaan tulee hulluksi tämän päivän jälkeen jos ei ole jo tullut. Tulee taas haamupotkuja, ihan kuin sinä venyttelisit. Tekisi mieli hakata pää paskaksi seinään. Että saisi muuta ajateltavaa.

Pelottaa.

Runo Soinnulle

Kiitos Maria <3 En tunne sinua mutta en varmasti ikinä unohda tätä <3

Itsemurha

Auto huristaa kovaa vauhtia, katson käsiäni. Ne on puristettu tiukkaan kiinni, niin kovaa että kynsistä jää painaimat kämmeneen. "Rentoudu" joudun sanomaan itselleni. Eihän tässä muuta olla menossa tekemään kuin näkemään perheenjäseniä. Itse halusin mukaan. Kurkkaan isiä. Toinen käsi rennosti ratilla, toinen lähellä käsijarrua. Sekin miettii, selvästi. "Rentoudu" joudun taas sanomaan itselleni, muistelemaan synnytyssalissa opittuja hengitysharjoituksia. "Nenän kautta sisään, puhalla ulos. Älä jännitä, hartiat rennoksi. Nenän kautta sisään, puhalla suun kautta ulos"

Katson taas käsiäni. Sormia. Pianistin sormet, sanottiin kun olin pieni. Siitä ne ovat kasvaneet, raskauden aikana olivat jo niin isot ettei sormus meinannut enää mahtua. Nyt sormus on liian iso ja luut näkyvät. Pianistin sormet. Surusormet.

Leikittelen hetken ajatuksella. Itsemurhalla. Entä jos nuo samat sormet nyt varovasti aukaisivat turvavyön. Hiljaa, hitaasti niin ettei isi huomaa. Äiti tietää että voisi tehdä niin kun isi keskittyy tiehen. On oppinut tekemään asioita varovasti ja hiljaa. Antaisi vyön rullata sivulle ja odottaisi hetken. Toinen käsi siirtyisi ovelle, ovenkahvaan. Hetken katsoisin tietä, katsoisin koiraa takapenkillä, miettisin että vieressä pitäisi olla sinun sitteri ja sinä. Kurkkaisin isiä ja sitten vaan, nopeasti, avaisin oven ja hyppäisin ulos, viereisellä kaistalla posottavan toyotan alle. Ja niin tulisi tyhjyys, niin olisi kaikki vaan ohi, nopeasti. Mittari näyttää 120 kilometria tunnissa, siitä ei voisi selvitä. Viereisen toytoan mittari näyttää varmaan samaa. Siinä sitten olisin, luita murtunut, iso, märkä läntti tiessä. Ei tarvitsisi tuntea, ei tarvitsisi miettiä enää. Ei tarvitsisi mennä huomisiin hautajaisiin, ei tarvitsisi pelätä tulevaa. Olisiko se minun kohtaloni?

Kurkkaan isiä, tällä kertaa oikeasti. Jään katsomaan. Äiti tietää ettei äiti voisi ikinä tehdä sitä millä kuitenkin ajatuksissaan leikittelee nyt. Ei ikinä. Itsemurha on maailman itsekkäin teko. Siinä sitten hyppäät liikkuvasta autosta, vitut muista. Ei äiti voi ajatella että vitut muista. Äiti tietää, että muille koittaisi kuitenkin huominen. Ihan hirveä huominen, koska äiti tietää että äitiä rakastetaan. Koittaisi huominen isille joka varmaan kuolisi suruun. Miettisi sitä miten tapasi äidin, millainen äidin hymy oli. Miten silitteli äidin selkää iltaisin. Syyttäisi itseään ja varmaan alkoholisoituisi eikä pääsisi enää ikinä eteenpäin. Koittaisi huominen mummille. Mummille jonka yksi lapsi on jo enkeli, mummille joka teki kaikkensa lapsensa vuoksi. Mummille joka on jo liikaa kokenut ja joka ei enää voi yhtiäkään hautajaisia järjestää. Koittaisi huominen kaikille muille, koittaisi ihan hirveä huominen. Ystäville, perheelle, eläimille ja sille toyotakuskille. Itsemurha on ihan hirveä teko, sitä ei vaan saa tehdä, kenellekään. Kuolema on lopullista ja jokainen on saanut mahdollisuuden tähän elämään. Se pitää yrittää elää, vaikka tuntuukin välillä siltä että siinä ei ole mitään järkeä.

Äiti näkee auton aurinkosuojan peilistä itsensä. Kurkistaa aluksi, nopeasti. Ei uskalla katsoa itseään silmiin, pelottaa. Peilistä tuijottaa takaisin ihan vieras ihminen. "Rentoudu, ulos ja sisään. Pakkohan sun on itseäs pystyä katsomaan peilistä, vittu nyt." ja sitten äiti katsoo. Tuijottaa tuota vierasta ihmistä suoraan silmiin, hyvästelee vanhan. Näkee uuden itsensä ja ei vihaa itseään. Näkee jotain vahvaa, näkee sen mitä muut ovat kertoneet äidissä näkevänsä jo viimeiset pari viikkoa. Äiti näkee itsessään kuolleen lapsen äidin, äiti näkee itsessään sen naisen, joka olisi äsken voinut tappaa itsensä mutta ei tappanut. Äiti näkee itsessään sen ihmisen joksi haluaa tulla. Vahvan naisen joka pystyy vielä elämässään tekemään jotain, sen naisen joka ei huku vaikka tekee niin jumalattomasti mieli antaa vaan virran viedä. Näkee sen naisen joka jaksaa taistella vastaan vaikka vittu saatana ei jaksaisi nyt. Näkee sen naisen joka huomenna hautaa lapsensa.

Äiti ei ole enää sama ihminen, ei tule ikinä olemaan. Sen voi joko kääntää voimaksi tai antaa sen vaan viedä, antaa sen nielaista sisäänsä. Äiti ei halua luisua siihen pimeyteen. Siksi äiti istuu nyt auton kyydissä, kohtaa pelkonsa. Lähtee kylään. Iso juttu, vähän ehkä naurettavaa mutta niin se on. Joka päivä vähän eteenpäin, pienin askelin. Eilen jaksoin juosta 20 metriä, tänään jaksan käydä kylässä ja nähdä kaksi ihmistä. Huomenna jaksan haudata oman lapseni. Joskus jaksan vielä enemmän. Tai tämän jälkeen ei varmaan, toivottavasti, pidä jaksaa enemmän. Kunhan jaksan tämän. Josko karma hoitaisi ja antaisi viimein paskan jäädä tähän.

Mutta itseäni en tapa. Haista paska maailma, sitä mä en tee vaikka sä kuinka yrittäisit päästä musta eroon.