Vääristynyt kuva

Ihminen on sellainen että kun jotain tälläistä tapahtuu niin sitä pyrkii vaan tarttumaan kaikkeen ympärillään, saada taas jostain kiinni että jaksaa jatkaa eteenpäin. Kun tippuu tyhjän päälle niin siihen oloon ei pitkäksi aikaa voi jäädä kellumaan, se olo hukuttaa jos mitään ei tee. Toiset aloittaa uuden harrastuksen, toiset muuttavat, toiset tarraavat tulevaisuuteen, johonkin unelmaan. Äitikin unelmoi tulevaisuudesta mutta ei uskalla siihen tarrata ainakaan vielä kovinkaan lujaa - äidin tulevaisuudensuunnitelmiin kuuluu se pieni ja tällä hetkellä tuntuu vieläkin siltä että jos sinäkin kuolit niin miksei seuraavakin lapsi kuolisi.

Äiti ottaa pieniä etappeja; tänään äiti päätti että äiti siivoaa, niinkuin on tehnyt joka sunnuntai. Tuntuu hyvältä pystyä tehdä edes jotain päätöksiä kun hetken aikaa tuntui siltä että en osaa päättää mitään itse, että mielipidettä ei löydy mihinkään koska mitä väliä? Vaikka pakkohan se on välittää, jossain vaiheessa ja jostain, muutenhan on ihan sama että elääkö täällä enää ollenkaan. Ja kyllä äiti haluaa vielä elää ja täällä olla, pitää vaan löytää se väylä jota pitkin pääsee eteenpäin. Kaikki hokevat että suru helpottaa päivä kerrallaan ja niin se tekeekin - se tulee aalloittain mutta joka päivä on aina vähän helpompi hengittää. Toisina päivinä pääsee helpommin liikkumaan ja pystyy käyttäytymään luonnollisesti, toisina päivinä tekee mieli vaan jäädä sikiöasentoon makaamaan ja huutamaan sitä kun on niin paha olla. Silti joka päivä jaksaa ja pystyy enemmän, jokainen eteenpäin mennyt päivä tuo uusia ilontunteita elämään ja onnen siitä että hei, taas on ilta, taas mä selvisin tänään ilman mitään isompaa paskaa.

 Lukijoilta on tullut jonkin verran kommenttia siitä miten vedän suremisen överiksi tai vellon siinä surussa. Haluan sitä nyt teille ehkä vähän selventää -- tämä blogi on osa mun surutyötä. Blogia lukemalla saattaa helposti saada hyvinkin vääristyneen kuvan mun jokapäiväisestä elämästä. Silloin kun istahdan tietokoneelle ja rupean kirjoittamaan niin mulla on yleensä silloin tosi tosi paha olla. Kirjoittaminen helpottaa -- mua ihan tosi auttaa kun saan ajatuksia ylös, voin vähän väännellä ja käännellä niitä, pohtia "ääneen". Haluan jakaa blogin julkisesti koska kun itse sain kuulla että Sointu on kuollut aloin heti etsimään tekstiä ja tietoa asiasta. Mitä on tulossa? Miksi mä tunnen näin? Helpottaako tää ikinä? Tietoa kuitenkin aika vähän löytyy sillä suru on yleensä sellainen henkilökohtainen helvetti eikä sitä haluta ulkopuolisille jakaa (joka on ihan ymmärrettävää ja oikeinkin). Mä kuitenkin haluan näin tehdä.

Blogin tarkoitus ei koskaan tule mulla olemaan se että kerron täällä mitä söin tänään. Ja koska blogi käsittelee mun surua en varmaan kovin usein tänne myöskään tajua kirjoittaa siitä kuinka isin kanssa nauretaan sohvalla räkä poskella. Ne asiat ei vaan ainakaan tällä hetkellä tänne kuulu koska blogi käsittelee mun tunteita siitä kuinka mun esikoinen kuoli. Joskus saatankin niistä kirjoittaa ja pyrin nyt keskittymään täällä myös niihin ilon ja onnen hetkiin, ihan sen takia että voin myös itse niihin myöhemmin täällä palata. Muistaa että kaikki ei ole ihan paskaa vaikka täällä nettimaailmassa helposti sellaisen kuvan saakin. Tällä hetkellä myös ehkä oma maailmankuva on vähän vääristynyt -- on facebookin tukiryhmät ja muut joissa puhutaan vain kuolleista lapsista, niissäkin harvoin hehkutetaan kuinka kivaa elämä on. Pitää välillä vetää itsensä takaisin siihen normaaliin maailmaan ja elämään, siksi käytän nettiä vain tietokoneella -- pitää välillä muistuttaa itseään että tuolla ulkona on ihan oikeasti maailma joka ei ole täynnä kuolleita vauvoja ja lapsia ja ihan tosissaan ihmiset saa myös niitä eläviä lapsia. Tukiryhmät on ihan helvetin hyvä asia ja olen niistä paljon tukea saanut, en tiedä miten olisin ilman niitä selvinnyt. Nyt on kuitenkin aika myös vähän haistella muuta maailmaa ja elämää.