Lastenhuoneen ikkuna

"Ukki, miksi äiti taas itkee?"
"Äiti itkee, koska kävi taas moikkaamassa sinua. Äiti itkee, koska näki ystävän jonka oletti näkevän kadulla kun sinä olet vaunuissa. Äiti itkee, koska olet taas kuukauden vanhempi, mutta et kuitenkaan ole"
"Mutta Ukki, miksei äiti tajua että minulla on kaikki hyvin täällä? Että minä olen maailman onnellisin tyttö täällä sinun kanssa?"
"Äiti ei tajua sitä varmaan ikinä. Äiti olisi halunnut kokea kaiken sinun kanssasi, äiti odotti sinua niin kovin. Ihminen on sillä tavalla itsekäs -- vaikka äiti tietää että sinä et ikinä tunne surua tai pahaa täällä, äiti olisi silti halunnut sinut tuonne alas, itsensä takia"

Pieni tähtityttö astelee tähdenreunalta pois. Istuu ukin syliin, tarraa iättömillä sormillaan toisen iättömän käteen ja katsoo viisaisiin, mutta ei tosiaan vielä niin vanhoihin silmiin.

"Minkä takia minä en saanut tuonne jäädä, ja miksi et ukki sinäkään?"
"Kaikella on tarkoitus. Ainakin äiti haluaa niin uskoa. Sinusta tulee vielä maailman paras isosisko, teit isistä ja äitistä maailman parhaimman perheen ja maailman parhaimman vanhemman toivonsäteelle. Sinä olet nyt isin ja äidin tähti, suojelemassa jokaista henkäystä ja askelmaa".

Ja niin tähtityttö teki. Suojeli isiä ja äitiä. Tähtityttö oli etuoikeutettu; lapset eivät saa yleensä sitä tehdä. Sointu kuitenkin syntyi suurimman viisauden ja hirveimmän lahjan kanssa -- kuoleman kanssa. Tähtitytön kuolema opetti äidille ja isille jotain. Opetti välittämään, opetti kuinka tärkeää se on, sillä sormennapsautuksella kaikki saattaa olla poissa. Ja niin tähtityttö suojeli. Varjeli jokaista askelmaa, varjeli jokaista henkäystä. Tähtityttö halusi että isillä ja äidillä olisi kaikki hyvin, vaikkei konkreettisesti voinutkaan sitä hyvyyttä isille ja äidille tuoda. Ei voinut antaa ensimmäistä parkaisua, hymyä, askelta, koulupäivää. Mutta tähtityttö pystyi piilottamaan keijupölyä puskiin ja pensaisiin, saapuvaan junaan, kuvaan ikkunalaudalla. Muistuttaa isiä ja äitiä kuinka tärkeää on elää nyt tähtitytönkin puolesta. Muistuttaa isiä ja äitiä että täällä minä olen, huomatkaa, vaikkei pystykään olemaan konkreettisesti täällä.

--

Syksy on tullut ja hengitys huuruaa. Kävelen taas koiran kanssa. Pitkästä aikaa. Sen saman koiran, joka ei enää halunnut kävellä minun kanssa kun sinä ilmoitit tulostasi. Sen saman koiran, jonka takia äiti itki tienpientareella kun tuntui että koko maailma romahtaa. Ei romahtanut. Koko maailma romahti vasta kun sinä kuolit. Kun sinä lakkasit olemasta, kun sinun pieni sydän vaan päätti jättää lyömättä. Itsekkäästi, ajattelematta mitä aiheutat. Ei sen näin pitänyt mennä, ei näin pitänyt tapahtua. Kotipihalla katson ylöspäin. Siihen samaan ikkunaan johon niin monesti katsoin. Pysähdyn paikoilleni ja koira katsoo hölmistyneenä. Ikkunaan pitää maalata uusi mielikuva -- ikkuna on vieläkin pimeänä ja usein sen ohi mennessäni mietin että kohta sieltä paistaa valo.

Se ikkuna on rakas sinun huoneesi ikkuna, ja äiti kuolee joka kerta vähän kun äiti kävelee sen ikkunan ohi. Ikkuna on aina ollut pimeänä koska on turhaa polttaa valoa huoneessa jossa ei ketään asu. Ennen tuohon pimeään ikkunaan sisältyi niin paljon toivoa ja rakkautta -- kohta minä kurkkaan tuosta ikkunasta ja näen kun isi lukee sinulle iltasatua. Heijaa sylissä ja pussaa. Kohta sydän pakahtuu joka kerta kun kuljen ikkunan ohi. Nykyään sydän kyllä pakahtuu mutta eri tavalla. Sydän käpertyy sisäänpäin, sydän huutaa surusta ja tuskasta. Siellä sinun lelut odottavat kipeästi leikkijää ja kaikki kerätyt vaatteet huutavat jotakuta jonka päällä saisivat olla. Vaunut odottavat pientä ulkoilijaa ja liikennematto rakasta kompuroijaa. Tuo ikkuna on kuvajainen minun surusta, meidän surusta, siitä pienestä ja voi luoja, niin rakkaasta ihmisestä joka oli tulossa, mutta joka ei koskaan tullutkaan.

Ikkunaa katsoessa pelottaa. Entä jos sieltä ei koskaan paista valo? Entä jos sinä olit se ainoa lapsi joka on meille suotu, se ainoa lohtu pimeään? Ja nyt kun sinun sydän on sammunut, ei toista pientä sykkivää enää tulekaan? Ei joululahjapapereita pitkin asuntoa, ei rakkaudentäyteisiä puheluita mummille siitä kuinka joku sanoo "äiti" ensimmäistä kertaa? Ei pelkoa siitä että onko meistä tähän, ei mitään. Entä jos se on tarkoitettu että me vaan, aina vaan, yhdessä ja yksin tallataan tätä elämää eteenpäin, ilman toivoakaan toivonsäteestä, ikinä?