Tyhjä syli

Tyhjä syli. Tuosta kahden sanan yhdistelmästä on äidille tullut nyt viime aikoina jotenkin hirveän tärkeä. Tyhjä syli. Toistuu aika usein päässä, äiti jää tuijottamaan eteensä ja pohtimaan sitä. Usein. Tyhjä syli ei tarkoita vain sitä että vauva nyt syntyi kuolleena. Tyhjä syli merkkaa kaikkea tätä - tyhjä syli on jotenkin hirveän hyvä, kuvaava käsite kohtukuolemaan.

Jokainen joka on elävän vauvan synnyttänyt ja tuonut sen pienen mötkylän kotiin, hoivannut sitä, muistaa kuinka selkärangasta se tulee. Vaikka ei oikein vauvoista mitään edes tietäisi niin sen oman lapsen kanssa tietää. Oppii tunnistamaan öninät ja yninät, oma kroppa heittää kuperkeikkaa ja silti vaan jaksat ja hoivaat ja osaat. Minä tulin kotiin (tai en itseasiassa kotiin) paikat auki, rikki, rinnat kuumottavina tyhjän sylin kanssa. Kolmantena päivänä synnytyksen jälkeen rupesi rinnoista tulemaan vielä maitoa. Ei kiinnostanut mun kroppaa estolääkitykset ja se että en koskenut. Ja silloin se iski - tyhjä syli. Säikähdin. Tuli niin selkärangasta se. Että nyt pitää hakea vauva ja ruokkia se. Itkin hysteerisenä yksin, en tiennyt minne laittaisin käteni. Olisi pitänyt laittaa sinun ympärillesi, en pystynyt. Et enää ole täällä. Tuli niin huono olla. Äitiin ollaan niin vahvasti ohjelmoitu se että nyt äidistä tulee äiti että kroppakaan ei suostu hyväksymään sitä että sinä olet poissa täältä.

Luonto osaa olla niin julma. Aluksi elämä saa alkunsa - sellainen elämä jota ei itseasiassa vielä edes odotettu alkavaksi. Laittaa raskaana olevan pään tekemään hölmöjä, rakentamaan pesää. Laittaa sen pään rakastamaan ajatusta vauvasta, vauvasta jota ei ole ikinä vielä nähnytkään. Tunkee sen pään siihen vaaleanpunaiseen ja mintunvihreään vauvakuplaan jossa kaikki vauvat ovat ihania ja kakkavaipan vaihtaminen sellainen asia jota odottaa kuin kuuta nousevaa. Että pääsisi tekemään, että pääsisi hoitamaan. Ja sen jälkeen, yhtenä päivänä, ottaa sitten kaiken pois. Pyyhkii kaiken. Jäljellä on kuollut vauva kohdussa, rakennettu pesä ja kupla joka täyttyy niin järjettömän suuresta vihasta koko elämää kohtaan että tekisi mieli vaan huutaa. Aluksi valmistaa, sitten tuhoaa. Ottaa pois elämän joka ei kerennyt vielä alkaakaan mutta kerkesi silti muuttamaan jo kaiken. Kerkesi siihen asti että takaisinkaan ei enää voi palata. Ja sen jälkeen, ilkikurisesti muistuttaa, näyttää keskisormea ja räkii naamaan että haistappa vittu, sulla pitäisi olla vauva, muista se.

Ja siellä minä sitten makaan, rinnoista valuu sinulle ruokaa, ihmiselle joka ei enää ole täällä eikä tule koskaan sitä saamaan, valuen jälkivuotoa ja seuraten miten maha katoaa, katoaa, katoaa. Toisaalta oli lohduttavaa kokea kaikki raskauden jälkeisetkin jutut. Lapsivuodejutut. Hetkittäin ne muistuttivat siitä että minä ihan oikeasti synnytin sinut, sinä teit minusta äidin. Että niin kroppa tällä hetkellä toimii, samalla tavalla kuin äidin kroppa. Ja nyt kun niitä merkkejä ei enää ole, nyt kun kaikki on taas palautunut samaan kuin mitä oli keväällä on olo vähän neuvoton. Mitä tälle keholle pitäisi tehdä? Mitä tehdä tälle tyhjälle sylille? Mistä merkitystä enää elämään, kun on jo kerran saanut kokea sen kaikista isoimman merkityksen?