Opas suruun

Äiti on viimeisen viikon aikana koittanut hirveästi miettiä että kuka äiti nykyään on. Jokainen saman kokenut ymmärtää että takaisin vanhaan ei voi palata, ei pysty vaikka kuinka paljon haluaisi. Ei pysty olla enää se sama tyyppi joka on kiinnostunut samoista asioista kuin silloin ja nauttii samoista jutuista kuin ennen. Toisaalta, ei sitten haluaisi olla pelkästään vaan äiti jonka vauva kuoli, haluaisi olla jotain muuta ja lisää. Mutta kun ei tiedä että mitä. Mitä kuuluu tehdä sen jälkeen kun lapsi kuolee?

Äiti rakastaa ohjeita ja listoja. Äiti tekee jokaisesta asiasta elämässään projektin. Sinäkin olit äidin projekti -- jo raskausviikolla viisi äiti marssi suomalaiseen kirjakauppaan ja osti ihan älyttömänkokoisen kirjan raskaudesta ja vauvoista. Äiti luki sen melkein yhdellä rykäisyllä. Äiti sukelsi facebookin vauvaryhmiin, raskausajan laskureihin, vauvasivuille ja -blogeihin. Nosti päänsä aina välillä puhelimesta illalla ja kertoili isille kaikkea mitä sillä hetkellä on oppinut. Selitti sormiruokailusta, harjoittelusupistuksista ja synnytyksistä. Siitä kuinka vauvaa ei saa pussailla suulle ettei saa reikiä. Äiti eli ja hengitti vauvaa, sinua. Ja nyt se kaikki ollaan vaan pyyhkäisty pois eikä uutta projektia, uutta tekemistä ja uutta minää vain löydy.

Surulle on varmaan miljoona eri opasta. Niitäkin äiti on tutkinut. Äiti tietää surun vaiheet, äiti tuntee surun läpikotaisin. Suru on tällä hetkellä se ainoa asia josta äiti saa otteen. Toivonsädettä ei uskalla vielä päästää ikkunasta sisään koska äiti pelkää että jos sekin romuttuu. Äiti pelkää, että jos äiti antaa itsensä toivoa liikaa, sulkeutuu ikkuna koko loppuelämäksi. On helpompi antaa surun tulla, antaa surun ottaa valta ja velloa sen mukana. Lähteä siihen mukaan kun se tarraa jalasta, vetää pinnan alle eikä päästä pois. Äiti on jo oppinut että miten haukotaan syvään happea ja hoetaan itsellensä julkisella paikalla että vielä ei saa romahtaa, vielä ei saa. Miten suljetaan suru sisään ja näytetään muille että kyllä tässä pärjätään, sanotaan ihmisille kepeästi kun kysellään vointia että "ei tässä kurjuutta kummempaa". Näytetään muille että ehkä tässä pärjätään jotta muille ei tulisi paha mieli ja jotta sitä ei sitten muille joutuisi selittämään. Tämä suru on jotain sellaista mitä kukaan muu ei voi ymmärtää, mitä ei haluta muille jakaa. Suru menetetyistä lapsista, kohtuun kuolleista täydellisistä vauvoista on sellaista että siitä ei saa kertoa eikä sitä saa jakaa. Sen äiti on huomannut ja joutunut opettelemaan. Ei haluta vetää muita mukaan siihen syvään, mustaan kuplaan, edes sadasosana siitä mitä itse tuntee sillä se on vaan väärin muita kohtaan. Koska kenenkään ei pitäisi ikinä tuntea sitä mitä minä tunnen nyt.

Äiti antoi eilen itsellensä lepotauon. Ei ehkä tietoisesti, aivot nyt vain toimivat niin kun joku asia tuntuu liian musertavalta, liian vaikealta käsitellä niin monta päivää putkeen. Äiti päästi eilen itsensä takaisin siihen maailmaan, jota äiti eli pitkään. Äiti oli iloinen, nauroi, kävi kaupassa ja yllätti isin illalla. Äiti teki ensimmäistä kertaa sinun kuoleman jälkeen itse ruokaa eikä antanut pahan olon tulla. Äiti antoi hetken itsensä leikkiä ajatuksella että sinä olisit sittenkin tulossa joulukuussa. Katsoi telkkarista erilaiset äidit, katsoi niin erilaisen synnytyksen kuin itselläni oli ja katsoi sieltä putkahtanutta vauvaa. Mietin siinä että vauva näyttää erilaiselta. Näyttää hassulta kun vauva liikkuu, heiluttelee pieniä varpaitaan ja availee silmiään. Sitten piti taas mennä nukkumaan ja heräillä yöllä siihen että sinä itket ja tajuta että ethän sinä itkekään. Joka yö äiti heräilee siihen samaan, kuvitelluun sydäntäsärkevään ja samalla niin rakkaaseen ja lohdulliseen itkuun. Aluksi äiti itki itsekin. Nyt äiti tietää että unta se vaan on, että sinä tulit unessa tervehtimään ja pystyn jatkamaan nukkumista ilman omia kyyneleitä.

Perjantaina äiti sai isin sukunimen, perjantaina luvattiin että ollaan toistemme tukena myötä -ja vastoinkäymisissä. Äiti toivoi siinä että ikinä enää ei tarvitsisi olla tukena tälläisessä, että nyt voitaisiin tukea toisiamme ihan niissä normaaleissa asioissa. Sen jälkeen kun oltiin tahdottu mentiin koko pienen vierasporukan kanssa kertomaan sinulle että nyt oltaisiin sitten oikeasti perhe. Jokainen jätti oman kynttilänsä haudalle ja tilaisuus oli kaunis. Meidän perhe on vähän erilainen mutta perhe me ollaan silti ja sinä siihen oleellisesti kuulut. Oli tarkoitus että sinä olisit morsiusneitona saanut olla ensi kesänä -- siihen sinä et pysty mutta tämä me voitiin tehdä sinulle. Näyttää jokaiselle katsomaan tulleelle että sinua ei koskaan unohdeta.