On outoa miettiä että tasan kuukausi sitten asiat oli ihan eri tavalla. Tasan kuukausi sitten itkin puhelimeen koska isoin murhe oli se että koira oli taas päässyt minulta karkuun eikä totellut. Itkin puhelimeen ja sitten isi tuli minut ja koiran autolla hakemaan tien varresta. Päätettiin että isi käyttää koiraa loppuraskauden ajan niin äidin ei tarvitse itkeä. Nyt, kuukauden päästä koira kyllä taas mielellään kävelisi äidin kanssa mutta äidistä tuntuu pahalta käyttää koiraa. Tuntuu siltä että jos lähden lenkille niin hyväksyn sen tosiasian ettei minusta tullutkaan äitiä. Että annan elämän vaan mennä eteenpäin. Äiti ei tiedä haluaako äiti vielä antaa elämän mennä eteenpäin. Äiti tekisi mitä vaan että voisi tänäänkin olla vaan tienvarressa itkemässä, ei sinun takia vaan sen takia että koira ei vieläkään tottele. Että se olisi äidin huolista ja murheista isoin, että se olisi ainoa asia joka saa äidin itkemään. Sen itkun sai loppumaan -- ihan vaan sillä että isi kurvasi volvolla tienlaitaan, kaikki oli taas hyvin.
Äiti ei ole varma pystyykö äiti enää ikinä itkemään minkään muun takia kuin sinun. Että nyt kun on kerran ollut näin paha olo niin tuleeko mistään muusta enää niin paha olla, saako tulla? Että vietiinkö äidiltä nyt mahdollisuus surra ihan elämää yleisesti, mahdollisuus olla surullinen normaaleista asioista? Vai tätäkö se tulee aina olemaan. Säpsähdys poispäin kun isi hipaisee mahaa, puristava tunne kurkussa kun äiti vahingossa ajattelee että sinä olet tulossa ja taas muistaa että et olekaan? Järjetön ahdistus ja paha mieli kun äiti näkee toisia äitejä lapsiensa kanssa, muistaa sen että itsestä ei tulekaan tuollaista. Että ensi kesänä ei huolehditakaan siitä että oletko sinä tarpeeksi varjossa rannalla, että ensi syksynä ei innoissaan hehkuteta facebookiin kun sinä nousit tukea vasten seisomaan. Äiti miettii kanssa että osaako äiti olla iloinen noista asioista jos äidille ja isille vielä joskus tulee toinen lapsi. Vai toivooko äiti silloinkin vaan koko ajan että lapsi ei kuolisi?
Eilen tuli niin katkera olo. Mentiin isin kanssa leikkipuistoon istumaan, siihen samaan jossa isi on pienenä leikkinyt. Suloinen puisto pienen metsän keskellä. Äiti oli pitkään miettinyt että siellä on sitten aina kiva sinun kanssa käydä kun ollaan mummolla ja papalla käymässä, kun on ihan siinä vieressä. Äiti oli jo maalaillut kuvat sinusta ja äidistä ja meidän perheestä sinne -- sinä olet jo vanhempi, pieni vilkas lapsi jonka kanssa äiti on aamupäivästä lähtenyt leikkipuistoon. Että saadaan sinulta vähän energiaa pois että suostut kylässä nukkumaan edes pienet päiväunet eikä tule sitten kiukkua iltapäivästä. Siellä äiti olisi sinun kanssa istunut hiekkalaatikolla. "Älä tule paha kakku tule hyvä kakku". Sinun onni ja ilo kun kakku pysyykin kasassa. Ja kun tultaisiin takaisin sisään niin innoissasi höpöttäisit siitä hyvästä kakusta ja hiekkalinnoista. Niin vitun katkera olo. Mitään tuota ei tule tapahtumaan sinun kanssasi. Sinä kuolit ja nyt äiti ja isi istuu pimeässä leikkipuistossa illalla ja tuijottaa tyhjää hiekkalaatikkoa, ihan kun sinä siihen maagisesti ilmestyisit. Ja jos toivonsäde koskaan äidille ja isille tulee niin hiekkalaatikolla äiti ja isi muistaa aina että yksi puuttuu.
Meidän perheestä tulee aina puuttumaan yksi. Sointu rakas, äiti tulee aina kuvittelemaan sinut jokaiseen kuvaan, juhlaan ja hiekkalaatikolle. Äiti muistaa aina että sinä puutut. Äiti täyttää jokaisen tilanteen sinulla. "Mitä sinä olisit nyt tehnyt?" "Missä sinä olisit nyt?" "Missä me oltaisiin nyt?" Muu suru lähtee sillä kun isi tulee hakemaan äidin tienlaidasta. Muun surun voi korjata. Sinua ei, kun sinua ei takaisin tähdistä saa. Äidillä on niin ikävä..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti