"One sangria and a.."
"Sangria for both?"
"No, no, just for him. Do you have fresh orange juice? I could take a glass of that."
"So one glass of sangria and one glass of orange juice, coming up!"
"Thank you!"
Barcelona heinäkuussa oli kaunis. Vielä kauniimmaksi sen teki raskausviikko 19, vaaleanpunaiset lasit ja onni tulevasta. Tiedettiin, että kohta mikään ei olisi enää samalla tavalla. Tulevat ulkomaanmatkat olisivat joko odotettuja hengähdystaukoja pienen paniikinomaisten soittojen kera Suomeen ainakin kymmenen kertaa päivässä (Onko Sointu syönyt? Miten on mennyt? Muista että se paprika saattoi aiheuttaa niitä allergiaoireita!) tai sitten ihan erilaisia pakettimatkoja matkarattaiden ja uima-altaiden kanssa. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulostanut pahalta ja muutosta odotettiin innoissaan. Harmitti ehkä vähän että ensi kesänä ei luultavasti ulkomaille mentäisi, puolivuotias vauva lentokoneessa ei välttämättä ollut sitä mitä kumpikaan olisi halukas kokeilemaan.
Matka oli muutenkin erilainen kuin se, mihin ollaan yleensä totuttu. Yökerhot jätettiin nyt välistä sillä päivän porottava kuumuus teki tehtävänsä, eikä mikään ilta ollut niin hyvä että olisin halunnut turvonneilla nilkoilla lähteä vesiselvänä tanssahtelemaan. Naureskelin että tässähän sitä tulevaisuutta nyt harjoitellaan -- me ollaan jo ihan vanhempia nyt, lomaillaan samalla tavalla kuin keski-ikäiset. Mies pienessä hiprakassa iltaisin ja naisen on pakko keksiä välillä mäkätettävää, ihan siitä mäkättämisen ilosta.
"And here you go!"
"Thank you!"
Katselen isiä. Se hymyilee ja otsalla helmeilee hikipisaroita. Iho on jo parin päivän jälkeen älyttömän ruskea ja se vähän ärsyttää -- minä en rusketu, en sitten millään.
- "Tää on kyllä sellainen paikka mihin on kiva tulla sitten myöhemmin perheen kesken"
"Kaikkiallehan on kiva mennä sun porukoiden kanssa, tehän olitte täällä jo?"
"Eii, vaan lasten!"
"Mitä Sointu haluaa?"
"Appelsiinimehua"
"Muistatko kun opeteltiin lentokoneessa? Miten se sanottiin, kun ei setä ymmärrä suomea. Rohkeasti vaan, kyllä sä osaat!"
Mietittiin matkarattaita ja sopivampia hotelleja. Ei varjon häivääkään mietteissä -- ei minkäänlaista häivähdystä siitä, kuinka suuresti meidän elämä tulisikaan muuttumaan. Oli vain vaaleanpunaiset lasit ja ihan oikea usko ja luotto siihen, että Sointu syntyy, elävänä ja muuttaa meidän elämän suunnan täydellisesti. Niinhän siinä kävikin, ei kuitenkaan sillä tavalla jolla sen kuuluisi.
Luulisi, että olisi helppoa vain jatkaa siitä mihin elämä jäi keväällä. Eihän siinä tarvitse muuta tehdä kuin elää täysin samalla tavalla kuin ennen. Unohtaa se pieni puolen vuoden jakso. Elää samalla tavalla kuin on elänyt viimeiset 252 kuukautta, pyyhkiä pois se 6 kuukauden aika. Vauvakupla on kuitenkin voimakas, sitä on vaikea karistaa. Vauvakupla kun kehittyy, on sen tarkoitus jäädä koko loppuelämäksi. Kehittyä siitä lapsikuplaksi, kehittyä vanhemmuuskuplaksi. Niinhän sen kuuluisi mennä -- kun saat lapsen, olet ikuisesti vanhempi. Ja niinhän me ollaankin, ainakin niin itse ajattelen. Mikä kupla tulee vauvakuplan jälkeen, kun vauvaa ei ole? Lapsikuolemakupla? Kohtukuolemakupla? Luultavasti. Ja sen kanssa sitten pitäisi elää koko se loppuelämä, sen vanhemmuuskuplan sijaan. Vaikka saataisiinkin elävä lapsi, ei Soinnun kuolema koskaan katoa. Ajatus on pelottava -- jos Toivonsäde koskaan tulee, elää se pieni aina isosiskonsa varjossa (toisaalta, niin taitaa olla kaikissa normaaleissa perheissä). Jos Toivonsäde saadaan ja se on tyttö, tulen aina miettimään että minkälainen ja minkäikäinen isosisko tällä pienellä olisi. Olisivatko siskokset samanlaisia, erilaisia? Tulisivatko hyvin toimeen vai olisiko koko lapsuus täynnä myrskyisiä leluriitoja? Entä jos Toivonsäde onkin poika? Oltiin aina puhuttu että meille tulee kaksi lasta, tyttö ja poika. Siinähän ne nyt olisivat sitten, paitsi toinen on hengettömänä hautausmaalla eikä kasva koskaan.
Sitten se kolmas vaihtoehto, se pelottavin vaihtoehto. Entä jos Toivonsädettä ei koskaan tule. Tai tulee, mutta elämä jäisi samanmittaiseksi kuin Soinnulla? Että jouduttaisiin kaivertamaan Soinnun nimen viereen vielä toinen nimi. Uskaltaako tulevaa vauvaa edes miettiä, kun riski kohtukuolemaan on olemassa. Tilastot eivät juurikaan tuo apua -- meille tapahtui se jo kerran, eli se voi tapahtua uudestaan. Missään ei lue ettei sitä tapahdu koskaan kenellekään kahta kertaa.
Barcelonanmatkan jälkeen meni kuukausi. Kuukauden kuluttua yhdestä elämän onnellisimmasta viikosta alkoi meidän painajainen. Jotenkin sekin todistaa minulle sen, että mihinkään tässä elämässä ei voi luottaa, tukeutua.
Mun on vaikea uskoa kohtaloon tai siihen että Soinnun kuolemalla olisi jokin syy tai tarkoitus. Mikä tarkoitus voi olla sillä, että pieni vauva päättää päivänsä jo äidinsä kohdussa? Mikä tarkoitus voi olla sillä, etten enää osaa hymyillä, että nyt pelkään, että jokaiselle läheiselleni sattuu jotain? Mikä tarkoitus on sillä, että ensimmäinen kokemukseni niin merkityksellisestä asiasta kuin synnytys oli, kun sain puskea maailmaan lapsen, joka lähtee suoraan kylmään kaappiin? Ainoa selitys jonka keksin on se, että olen itse tehnyt jotain ihan kamalaa jollekin elämässä, ja nyt karma kostaa sen näin. Tekisi mieli huutaa että kyllä, mä olen oppinut jo, olen oppinut jo aiemmin. Olisi vienyt mitä tahansa muuta, mutta ei lasta.
Barcelona ja koko Espanja on nykyään sellainen paikka, johon en varmaan enää koskaan voi mennä. En halua puhua siitä, miettiä sitä. Siellä kaikki oli vielä mahdollista ja olisi vaikea palata sinne nyt, kun kaikki muistuttaisi siitä unelmasta, siitä pienestä, joka ei sittenkään koskaan tänne asti päässytkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti