Inhimilliset tunteet

Olen tuijottanut ruutua jo tovin. Teksti ei meinaa tulla ulos päästä ja muotoilen sanoja etukäteen enemmän mitä on tarvis. Kipeä aihe. Kuinka kerron siitä, että en enää kaipaakaan lastani niin paljon, että tukehdun? Vaikka vielä vähän aikaa sitten tuntui siltä, että se oli ainoa tunne jonka tunnen. Näinkö nopeasti tämä tapahtuu? Että nyt jo pystyn näyttämään normaalilta, sipaista meikkiä naamaan, käydä ulkona ja vastata puhelimeen. Käydä kaupassa, olla vaimo, lenkittää koiraa. Tottakai se tuntuu hyvältä, ei kukaan halua velloa ikuisuutta. Mieleen kuitenkin pulpahtaa taas kysymyksiä äitiydestä. Nyt jos koskaan tunnen vahvemmin sen epätietoisuuden, sen ohjekirjan kaipuun; "kuinka olla hyvä äiti kuolleelle?".

Puhuttiin Soinnun kummitädin kanssa pitkään Surusta. Että mitä se oikeastaan on, mitä on aito Suru ja mitä siihen kuuluu. Kummitäti sanoi hienosti asian, jota olin itsekin miettinyt. Kertoi, että ajattelee Surun sellaisena pienenä tyttönä. Lohduttomana, pienenä lapsena joka kulkee mukana, ottaa kädestä kiinni. Suru on mun elämässä tällä hetkellä samalla se kantava voima, siitä on tullut ystävä jonka pitää aina välillä päästää kylään, ottaa lenkille mukaan tai sohvalle kainaloon istumaan. Tämän takia haluankin kirjoittaa Surun vastaisuudessa isolla -- se on minulle jotain konkreettista, jotain mihin tarttua kun tuntuu että muu elämä pyörii ympyrää ympärillä enkä saa siitä kiinni. Se on kai minulle samanlainen kokemus kun jonkinlainen jumalhahmo toisille. Jotain johon uskoa ja jotain johon tukeutua. Surua vastaan ei voi taistella, se on pakko hyväksyä osaksi omaa elämää, sen on pakko antaa joskus tulla mukaan. Jos sen ei anna, tulee sen tilalle joku muu, omasta mielestä pahempi -- en mielelläni ota mukaani ilkeää vanhaa miestä, Katkeruutta, enkä talonkokoista tummaa hahmoa, Vihaa. Suru, se aito Suru, kuulostaa kaikista mukavimmalta elämänkumppanilta näistä. Ja sitten on tottakai Ilo -- Ilo asuu minussa aina, syntymästä asti. Sitä en koe edes tärkeäksi avata, Ilo on osa luonnettani ja osa sitä kuka olen. Kun Suru on se ujo pieni tyttö joka asuu meidän asunnon ylimääräisessä makuuhuoneessa, joka pitää omasta rauhasta ja sipsuttaa välillä sohvansarjalle istumaan, on Ilo se supermukava pölpöttäjä, aina itseni ikäinen, ja aina mukana.

Psykiatri selitti minulle paljon tunteiden blokkaamisesta ja niiden käsittelystä. Kuinka meillä jokaisella on oikeus omiin tunteisiimme ja ajatuksiimme, olivat ne kuinka kamalia, vääränoloisia tai vääristyneitä tahansa. Kaikki meistä saa tuntea ja on vähän hölmöä tehdä sääntöjä itsellensä siihen tuntemiseen. Sitä me kaikki teemme. Minä olin Soinnun kuoleman jälkeen päättänyt että en valita enää mistään, en yhtikäs mistään. Ja aluksi tuntui pahalta kun se sama vanha minä rupesi nostamaan sieltä päätänsä, sopivan ajan kuluttua, kun synnytyskivut olivat jo vähän unohtuneet; "voi vitsi mulla on kipeä pää", "mikset sä ikinä voi siivota sun jälkiä".. Huomaan, että minua auttaa kun konkretisoin tunteet jonkun näköisiksi, asioiksi, jotka ovat minusta ulkopuolisia asioita, asioita joihin minulla ei ole täydellistä valtaa. Jokainen heistä on joskus tervetullut vieras, ovat kuin sukulaisia. Jotkut haluaisin aina tänne ja heitä ikävöi kun he lähtevät, toisille taas tekisi mieli huikkasta ovelta että "kiva kun kävit mut parempi kun lähet!". Omien sukulaistensakaan olemassaoloa ei voi kieltää, ei siis myöskään tunteiden.

Surua pohdin siis nykyään paljon. Nyt Surulla on sellainen vaihe, että alahuuli ei ole aina ihan väkkärällään. Suru on ehkä vähän leikkisällä tuulella. Tulee tökkäämään välillä rintakehästä. "Hippa, sun vuoro!". Tökkääminen tuntuu vihlaisulta, pieneltä puukoniskulta, ja Surun kosketus vie lävitseni energia-aallon ja Sointu tulee hetkeksi mieleen. Jos olen ulkona, mieleeni tulee sellainen klassinen jenkkileffan puoliväli, kun kaikki on päin helvettiä ja sieltä pitäisi jotenkin nousta; taustalla rupeaa soimaan "All by myself, don't wanna be, all by myself..", kuva muuttuu mustavalkoiseksi, alkaa satamaan ja viereisen leikkipuiston keinu alkaa keinua itsekseen (tämä muuten oikeasti tapahtui, siitä kerron myöhemmin lisää). Mieleen pulpahtaa kuvia ja Sointu on hetken kaikkialla. Sellaista Suru siis nyt on, hetkittäistä, ohimenevää. Se ei enää niin usein tule halaamaan, ei pistä itkemään. Ollaan jo liian hyviä tuttuja, nyt se haluaa keskittyä johonkin muuhun.

--

Olette varmaan huomanneet että tässä kuussa ei kovinkaan paljon tekstiä ole tänne tullut. Yksi syy on se että olen tosiaan koettanut keskittyä hetken muuhun. Tähän ympäröivään maailmaan, siihen ihmeelliseen todellisuuteen jossa ei ole kuolleita vauvoja joka paikassa. Siihen todellisuuteen, että jos kerron jossain että meidän esikoinen syntyi raskausviikolla 24+3, painoi 565 grammaa ja oli 29 senttiä pitkä enkä tajua lisätä että pieni syntyi kuolleena, on seuraava kysymys että miten ollaan noin pienen kanssa pärjätty. Voi luoja kun sattui kertoa että ei pärjätty, vauva syntyi kuolleena. Sattui varmaan kysyjääkin. Mutta sellainen se todellinen maailma vaan on..
Toinen syy on se että olen työstänyt Soinnusta kertovaa satukirjaa, joten iso osa vuodatuksista on nyt mennyt siihen. Tekeillä on siis tähtitytöstä kertova aikuisten satukirja, jossa koitan käsitellä kuolemaa jollain tavalla "lapsentahtisesti". Kun oma pää oli niin kauan vauvamoodissa, tuntui tosi kalsealta lukea raa'asta surusta kertovia kirjoja, aikuisten kirjoja aikuisille. Tästäkin sellainen tulee, mutta pyrin tuomaan siihen jonkinlaista lohtua, ehkä toivoa?
Eli sellaista nyt täällä tekeillä. En tiedä onko tuo kirja koskaan mihinkään menossa, tällä hetkellä ehkä lähinnä itselleni ja läheisilleni sitä kirjoitan. Jos siitä kuitenkin tulee sellainen että itse pidän tyylistä tarpeeksi (niin ja onhan siitä siinä vaiheessa jonkun muunkin sitten pakko pitää..) niin ei kuulosta mahdottomalta että sen saisi ihan yksiin kansiin!