tiistai 4. lokakuuta 2016

Tomaattipuu


Oli alkava kesä, oli uusi koti, oli odotus tulevasta ja onni. Huristeltiin läheiseen lidliin isin kanssa ensimmäiselle kauppareissulle uudella alueella. Muistan vaan kuinka hirveän hyvä mieli meillä oli. Jotenkin tuntui että asiat olivat loksahtaneet paikoilleen. Heitettiin hölmöjä vitsejä ja naureskeltiin, nautittiin auringosta ja odotettiin vuoden pimeintä aikaa tulevaksi, sillä tämä talvi ei olisikaan ihan niin pimeä ja ankea tissillä toivottavasti viihtyvän pienen takia.

Heti siinä kaupan oviaukossa oli paljon erilaisia taimia. Vasta etusormen korkuisia. Ikinä ei olla mitään viherpeukaloita oltu, mutta nyt tuli ihan pakottava tarve saada sellainen mukaan heräteostoksena. Isi siinä naureskeli että ihan turhaan menee nyt rahat hukkaan, kissat syö kasvit heti ensimmäisenä kun ne tuodaan kotiin. Ei kiinnostanut isin mielipiteet siinä vaan ostoskoriin meni yksi paprika ja yksi tomaatti. Ja niinhän siinä kävi -- meni päivä tai kaksi niin paprika oltiin syöty varresta poikki. Vaan kirsikkatomaattiin ei kissat koskeneet, välillä kävivät haistamassa ja taisivat myöhemmin yhtä lehteä maistaa.

Ja tomaatti kasvoi. Piti vaihtaa multakin välissä, niin innoissani sitä kastelin että multa homehtui ruukkuun. Kuukauden kuluttua piti lainata keittiöstä kulho jota käytin aina sämpylätaikinantekoon, ei riittänyt enää kaupasta saatu pieni ruukku. Siinä oli jotain symbolista -- samalla kun Sointu kasvaa mahassa, minä kasvatan tätä kasvia ja syksyllä sitten syödään oman parvekkeen tomaatteja salaatissa! Mummi naureskeli aina kun puhuin tomaattipuusta. Eihän niistä puita pitäisi kasvaa, on vähän hassunnäköinen kun korkeutta vaan tulee mutta tuuheutta ei sitten millään. Minä kuitenkin olin ylpeä. Ensimmäinen kasvi joka tänne hankittiin eikä se kuollut viikossa, pärjäsi jopa viikon ulkomaanmatkan ajan ilman vettä ja kasvoi sinä aikana korkeutta varmaan 20 senttiä.


Sinä hirveänä keskiviikkona, kun tultiin keskellä yötä kotiin silmät turvonneina ja pää tyhjänä, tuijotin pitkään tomaattipuuta. Meinasin heittää roskiin. Miksi tuo saa tuossa nyt enää möllöttää, kun vauvan takia se siinä kasvoi ja nyt vauva on kuollut. En kuitenkaan heittänyt, en hennonnut. Niin pitkään olin jo sitä hoitanut että päätin antaa sille armonaikaa. Halusin odottaa että yksi ainut tomaatti joka oli lähtenyt kasvamaan, saisi aikaa kypsyä. Päätin kuitenkin että en sitä varmaan enää kastelisi. Saisi kuolla, kuihtua pois samaan tahtiin mitä minä varmaan kuihtuisin. Voisin sitä sitten seurata samalla, kun muut seuraavat minua.

Pari päivää venyi moneksi viikoksi, ei pystytty tulemaan kotiin muistojen keskelle. Kun viimein tultiin, oli tomaattipuun alimmaiset lehdet jo ruskeana ja yksi ainut tomaatti vieläkin hailakanvihreä. Mummi hössötti ja antoi ison annoksen vettä, siitä se sitten alkoi elpymään, jaksoi kasvaa vieläkin lisää pituutta ja tehdä uusia lehtiä.


Nyt tuo pieni vihreä tomaatti tuo aina mieleen Soinnun. Ihan täydellinen, tomaatinnäköinen. Silti se ei ole kasvanut yli kuukauteen eikä tule tuosta enää kypsymään. Kastelen vieläkin säännöllisesti. Kun on kaiken tämän läpi selvinnyt, tuo pieni puu, niin pitäähän tämä taistelu nähdä loppuun. Puu on vähänniinkuin saattohoidossa meillä. Siirrän sen varmaan tänään sisälle, vaikka ei se sisälläkään pärjää. Kun en Sointua pystynyt auttamaan tai pelastamaan, niin josko kuitenkin voisin yrittää tämän puun kanssa. Soinnun takia se hankittiin ja hoivavieteissäni sitä hoidin. Olen vähän vihainen puulle; sen piti olla vauvan sijainen, joku asia mistä huolehtia ja mitä hoitaa ennenkuin se varsinainen hoidettava tulee. Ja täällä minä nyt mietin että miten saisin säilytettyä tuon ainoan, edes jollain tavalla elävän muiston Soinnusta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti