Siellä jossain toisessa universumissa, entisessä elämässä, siellä missä vauvat ei kuole ja murheet ovat sitä kun mies ei taaskaan tajunnut tuoda suklaata kaupasta oma-aloitteisesti, olisi nyt keskiviikkona pyörähtänyt käyntiin raskausviikko 34.
Äiti ei ole halunnut laskea raskausviikkoja enää sinun kuolemasi jälkeen. Äiti ei ole halunnut muistaa niin kipeällä tavalla mitä menetti, sillä sitähän äiti suurimmilta osin suree; sattuu myöntää, mutta äiti suree ehkä enemmän sitä menetettyä äitiyttä, sitä menetettyä vauva-arkea ja sitä mielikuvaa sinusta, en oikeasti juuri sinua ihmisenä. Koska miten surra ja muistella jotakuta josta tietää vain miltä potkut tuntuivat ja miltä kasvot näyttivät? Äidinrakkaus on siitä jännä asia että äiti osaa kuitenkin taitavasti luoda ne palaset paikoilleen jotka puuttuvat. Koota sinusta palapelin ja surra sitä omaa mielikuvaa sinusta, ja surra itseään. Sitä miten äidistä ei tullutkaan äiti, vaikka äiti tuntee itsensä äidiksi.
Jos sinä et olisi kuollut, jos elettäisiin siellä hassussa nurinkurisessa maailmassa jossa kaikki oli vielä hyvin eikä lääkäri olisikaan sanonut sitä kamalaa asiaa, olisi vaan tokaissut että isi ja äiti voi huokaista helpoituksesta, olisi nyt sairaalakassi odottamassa eteisen hyllyllä. Koti kuurattu sinua varten, pinnasänky kasassa, vaippapaketti, talkit ja rasvat kauniissa rivissä vessassa. Olisi vauvantuoksuinen koti ja äiti jolla on tosi iso maha. Olisi odotus ja onni. Isi olisi laittanut teräviin kulmiin jo valmiiksi pehmustetta ja äiti olisi siirtänyt sängyn seinää vasten niin, että sinä voisit nukkua viekussa. Olisi enää yksi viikonloppu äitiyslomaan, jota ollaankin yhtäkkiä vietetty jo kaksi kuukautta, ja kohta pitäisi muka olla valmis takaisin tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi.
Arvaa mitä, rakas? Äiti ei ole. Varmaan vielä kahdenkaan kuukauden päästä.
Siis sellainen samanlainen yhteiskunnan jäsen joka äiti oli ennen.
Äiti toivoo että äidistä tulisi joku toinen, uusi ja parempi versio itsestään nyt sinun takia. Jotta sinun kuolemallasi olisi joku tarkoitus. Merkitys. Tuntuu liian pahalta ajatella että äidin pieni tyttö kuoli, vain koska pieniä tyttöjä nyt vaan välillä kuolee kohtuun. Toisaalta sitten taas tuntuu pahalta ajatella, että äidin pienen tytön piti kuolla jotta äiti keksisi elämälleen merkityksen.
Äiti on vieläkin vähän hukassa.
Sointu, jos on olemassa joku paikka, se tähti, niin anna äidille merkki.
Siitä että joku päivä äiti vielä pystyy ja jaksaa eikä enää ole hukassa.
Äiti ei vieläkään oikein käsitä. Äiti ei käsitä että mitä tässä oikein tapahtui. Sinä päätit tulla, teit äidistä ja isistä maailman onnellisimmat hetkeksi, teit Sointu rakas meistä vanhemmat. Vain sen takia että sen voisi sitten kumota, juuri kun ajatukseen tottui. Onko siinä mitään järkeä?
Toisaalta, jos olisit yhtään tullut isiin niin olisit ollut sellainen pieni kujeilija, aina pilke silmäkulmassa ja uusi hassutus ja hölmöily mielessä.
"Sointu rakas, tää vitsi meni nyt vähän liian pitkälle, ei tälläistä saa tehdä kun isi ja äiti tulee tosi surulliseksi.."
Voi kun niin voisi vielä sanoa. Tehdä jotain, vaikuttaa johonkin. Aivot koittaa vieläkin raksuttaa, etsiä ulospääsyä tilanteesta josta ei ikinä varmaan tule selviämään. Useimmat tragediat ovat sellaisia, että niitä ei halua kuvitella itsellensä, niitä ei jollain tavalla tunne kun niistä lukee lehdistä tai blogeista. Lapsen kuolema on kuitenkin asia, jonka jokainen tuntee. Ei tietenkään samalla tavalla kuin menetyksen kokenut, mutta jokainen kavahtaa kun aiheeseen törmää. Jokainen yrittää kuvitella sen kivun, jopa lapsettomat sen useimmiten ymmärtävät. Että tuo kipu on jotain niin isoa, tuo tuska on jotain niin kamalaa että en tiedä selviäisinkö siitä. Haluatteko tietää salaisuuden? Ei tästä selviäkään, koskaan. Se kipu, suru, jää ainiaaksi poukkoilemaan sun sisälle, se korventaa, se jättää palasen. "Aina joku puuttuu", sanoi yksi. "On vaan vieläkin niin keskeneräinen olo", huokaa toinen. Ja nuo olot, nuo lausahdukset ja tunnelmat jää ihan koko loppuelämäksi lapsensa menettäneen sisälle. Sen takia tuntuu välillä pahalta kun joku iloitsee siitä että pystyn taas toimimaan melkein niinkuin normaalit ihmiset. Tai kun joku sanoo että olen vahva, että ei olisi itse tähän pystynyt. Tekisi mieli sanoa silloin jotain ilkeää. Että mä varmasti päätinkin että mä jaksan tämän, että miten sä haluat että mä olen ja toimin? Pakko se on jaksaa, enkä mä edes jaksa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti