Ohjeita kuolleen lapsen vanhempien tukemiseen

Eilisessä Marja Hintikka Livessä oli aiheena muunmuossa kuolema ja kuolleen läheisen tukeminen. Esiin ohjelmassa nousi omasta mielestäni vahvaksi se, että ihmisten on vaikea kohdata kuolleen ihmisen läheistä, että ollaan vähän ehkä avuttomia sen toisen surun edessä. Ilmiöhän ei ole uusi ja siihen liittyviin keskusteluihin tasaisesti törmää vertaistukiryhmissä; miten kuolleiden läheisistä usein tuntuu että heidät jätetään yksin, tai että ihmiset tahtomattaan, ajattelemattomuuttaan ja yrityksissä auttaa onnistuvat vahingossa sitten satuttamaan. Varsinkin kuolleen lapsen vanhempien tukeminen surun keskellä voi tuntua vaikealta ja oma apu ja tuki turhalta; useimmat eivät tälläistä surua joudu lävitse käymään ja toisen kenkiin asettuminen voi tuntua liian tuskaliaalta edes yrittää.

Itsekin olen kaikkea yllämainittua kokenut joten päätin koettaa asialle tehdä jotain. Kyselin tänään Käpy ry:n facebookin keskusteluryhmässä neuvoja vanhemmilta, joiden lapset ovat tähdellä, enkelinä, poismenneitä. Sain monia vastauksia siitä, mikä tuntui pahalta ja mikä hyvältä surun keskellä ja haluan ne nyt teille jakaa. Vaikka toisen surua ei voikaan ottaa omaksi taakakseen, voi sitä koittaa helpottaa, voi yrittää auttaa. Pitää kuitenkin muistaa että läheisesi on yksilö, eikä kaikki allamainitut välttämättä sovi kaikille. Kysyvä ei tieltä eksy ja on parempi edes yrittää auttaa kuin jättää sureva kokonaan yksin, sillä se on viimeinen asia jota sureva vanhempi kaipaa vielä menetyksen päälle. Alla siis muutamia vinkkejä tukemiseen jotka ryhmässä ja omassa elämässäni ovat tulleet esiin!

(HUOM! Kirjoitan tekstin kuolleiden lasten vanhempien tukemisesta sillä aihe on nyt lähellä minua. Monet ohjeet kokisin kuitenkin toimivaksi myös muiden ihmisten menetyksiin)

Unohda väkisinväännetyt fraasit

Jotkut fraasit voivat olla hyviäkin, esimerkiksi surunvalittelukortissa. Netti on pullollaan runoja ja lohduttavia sanoja ja jos itse ei keksi mitään hienoa tai luovaa sanottavaa mutta haluaa kuitenkin jotain sellaista sanoa, voi sellaisen käydä kopioimassa netistä.
Kuitenkin käyttämällä lauseita kuten "Kyllä te saatte vielä joskus lapsen/lisää lapsia", "Tällä on jokin tarkoitus", "Tällä koitetaan opettaa teille jotain/Mitäköhän tällä koitetaan teille opettaa?", "<lapsen nimi> on nyt paremmassa paikassa>" tai "elämä jatkuu" saatat ennemmin loukata kuin lohduttaa.

Avaan hieman; menetettyä lasta ei korvaa koskaan uusi lapsi, sillä juuri tämä lapsi oli oma yksilönsä. Ihan samalla tavalla kuin et löydä koskaan uutta samanlaista puolisoa tai ystävää vaikka voitkin rakastaa uutta yhtä paljon. Tarkoituksenhakeminenkin lapsen kuolemasta voi tuntua todella väärältä; vanhempi voi itse pohtia kuoleman tarkoitusta tai merkitystä, mutta se jätettäköön vanhemmalle itselleen pohdittavaksi. Muiden ei tarvitse tarkoituksesta vihjailla. Usein tästä aiheutuu vahva kieltoreaktio; miksi juuri minun lapsen täytyi kuolla? mitä tarkoitusta voi lapsen kuolemalla olla? Niin, osaatko itse keksiä tarkoitusta kenenkään läheisen kuolemalle? Opetusta pohdittaessa taas vihjataan siihen, että vanhemmat olisivat elämässään tehneet jotain niin pahaa ja väärin, että heiltä pitää viedä lapsi vääryyden korjaamiseksi. Tähän sisältyy vahva syytös ja syyttelyä ei sureva kaipaa eikä siihen ole aihettakaan. "Parempi paikka" kuulostaa hyvältä kun puhutaan vanhemmasta ihmisestä. Joskus tämä voi kuitenkin sopia, jos puhutaan pitkään sairastaneesta lapsesta. Jos vanhempi menettää lapsensa nopeasti ja ilman syytä, kuulostaa parempi paikka ehkä vähän hölmöltä -- miksei tämä koti ja meidän perhe ollut lapselle se paras paikka?

Unohda myös päivittelyt esimerkiksi siitä, että miten olisi voinut käydä; "voi kun olisit saanut käynnistyksen aiemmin", "voi kun olisit tehnyt näin etkä näin". Lauseet sisältävät sisäänrakennetun syytöksen vanhempaa kohtaan. Että jos vanhempi olisi toiminut toisin tai niinkuin sinä, olisi lapsi vielä elossa. Sureva vanhempi saattaa takertua näihin lauseisiin vahvasti ja ne jäävät päähän pyörimään. Unohda myös vertaaminen esimerkiksi lasten ikien kanssa; "Mun tuttavan lapsi kuoli kun se oli kymmenen, oo siis onnellinen että sun kuoli jo kohtuun" Tätä ei varmasti tarvitse edes avata? Vanhempi rakastaa lastaan, oli hän sitten minkäikäinen tahansa.

"Ihanaa että olette päässeet jo eteenpäin!"

Vanhemmat voivat toki näyttää että ovat päässeet "eteenpäin" ja kyllähän se suru muuttaakin muotoaan ajan saatossa. Kuitenkin tämä lause sanotaan hirveän usein jo todella nopeasti kuolemantapauksen jälkeen, juuri silloin kun vanhempi on ehkä juuri uskaltanut poistua kotoolta haistelemaan elämää ja tunnustelemaan oloa. Itsestäni ainakin tiedän että tähän lauseeseen tekisi mieli kivahtaa aina että "joo, mä oon nyt päässyt ihan yli mun lapsen kuolemasta kolmen kuukauden jälkeen". Saat tottakai olla onnellinen siitä että vanhempi on pikkuhiljaa taas pääsemässä jaloilleen, mutta mieti miten asian esität. Itse koen parempana esimerkiksi että "näytätpä sä hyvältä tänään" tai "kiva nähdä sua taas". Ylläoleva lause saattaa myös aiheuttaa vanhemmassa syyllisyyttä; tämän verran aikaa ja nytkö mä olen jo päässyt eteenpäin?

Utelu

Uteleminen ei kuulu surevan vanhemman tukemiseen. Lapsen kuolema on tabu ja se ymmärrettävästi kiinnostaa, mutta utelemalla asioista joista vanhempi ei halua puhua et saavuta mitään hyvää, eikä niistä aiheista joista vanhempi on tarkoituksellisesti vaiennut, kysely vie surua millään tavalla eteenpäin. Lapsen kuolemaan saattaa liittyä monia asioita joista ei haluta puhua ja jokaisella on niihin eri syyt. Jotkut puhuvat kaiken erittäin avoimesti (niinkuin minä) ja jotkut jättävät paljon itsellensä ja perheen sisälle, eikä kumpikaan tapa ole huono. Vertaisryhmässä joku käytti lausetta että kaikista parasta on jos "pitää korvat auki ja suun kiinni", jotta vanhempi saa jakaa aiheesta sen minkä haluaa. Jos kuolinsyytä ei esimerkiksi haluta kertoa, ei taustalla automaattisesti ole aina suurta salaisuutta -- siitä ei vaan yksinkertaisesti haluta puhua. 

Älä unohda lasta

Anna vanhempien puhua kuolleesta lapsestaan jos heistä siltä tuntuu. Monet vanhemmat ovat kertoneet että jonkin ajan päästä tuntuu, ettei kukaan enää muista heidän lastaan ja jotkut saattavat jopa ihmetellä jos vanhemmat lapsesta vielä ajan kuluttua puhuvat. Kuollut lapsi tulee aina olemaan vanhempiensa lapsi, samalla tavalla kuin kenen tahansa kuollut äiti tulee aina olemaan hänen äitinsä. Jos vanhempi puhuu lapsesta, anna hänen puhua ja jos mahdollista, keskustele mukana. Älä vaivaannu -- jos ei ole mitään sanottavaa, taas, jaksa kuitenkin yrittää kuunnella :) Näin annat vanhemmille oikeuden surra. Itseäni ainakin ilahduttaa kun näen että joku on käynyt Soinnun haudalla, nekin, jotka eivät Sointua nähneet. Voit siis kysyä vanhemmalta että saako lapsen haudalla käydä ja viedä sinne satunnaisesti kynttilän -- näin viestität vanhemmille että lapsi muistetaan, että lapsi ei unohdu vaikka aikaa kuluukin. Jotkut vanhemmat kuitenkin haluavat pitää hautapaikan omana tietonaan ja paikkanaan, sekin on ihan okei ja sitäkin kuuluu arvostaa!

Suru ei lopu hautajaisiin

Moni lastaan sureva vanhempi on saanut kokea, miten muut ympärillä olevat ihmiset uskovat surun ja suruprosessin loppuvan hautajaisiin. Monet sanovat että hautajaisista suru vasta alkaa, kun akuutti tila on mennyt ohi ja kaikki käytännön asiat ovat pois päiväjärjestyksestä ja surulle on tilaa tulla. Usein tässä vaiheessa vanhemmat unohdetaan, kun ei voi enää auttaa missään käytännön asiassa, vaikka juuri tässä vaiheessa vanhemmat kaipaisivat tukea. Kyselyitä kyläilystä, käytännön avusta, voinnista, ehkä jostain kivasta tekemisestä vanhemman jaksamisen mukaan. Painostaa ei saa, jotkut haluavat vetäytyä ja surra yksin. Vanhemmille on kuitenkin tärkeää että kuunteleva korva ja mahdollinen käytännön apu on saatavilla jos sitä tarvitaan. Jo pelkkä tieto siitä auttaa. Suruprosessi on voimakkaimmillaan ensimmäisen vuoden menetyksestä, ja koska hautajaiset järjestetään yleensä parin viikon päästä kuolemasta Suomessa, on vuotta vielä todella pitkä aika kuljettavana hautajaisten jälkeen. On myös tärkeää muistaa että tässä vaiheessa vanhemmilla ei välttämättä ole voimia ottaa yhteyttä kehenkään -- siitä on turha loukkaantua, vaan tarjoa rohkeasti omaa apuasi säännöllisesti, ellei vanhempi nimenomaan pyydä toisin. Minä pyysin että saan itse rauhassa ottaa ihmisiin yhteyttä ja se toimi hienosti meillä. Monet kuitenkin kaipaavat tässä tilanteessa muiden aktiivisuutta.

Mitään ei tarvitse osata sanoa

Usein tukijalla tulee voimaton olo tukiessaan näin suuren menetyksen edessä olevaa ihmistä; "enhän mä osaa mitään sanoa". Tässä tilanteessa vanhempi jää usein yksin. Vanhempi ei kuitenkaan odotakaan että kukaan osaisi sanoa mitään, joka veisi kivun tai surun pois, edes mitään lohduttavaa ei tarvitse osata sanoa; jos kohtaaminen tuntuu vaikealta niin senkin voi sanoa, ja sitten vaikka vaan olla hiljaa. Antaa halaus, näyttää sillä tavalla että myötäelää. Erään tukiryhmän jäsenen serkku oli sanonut omasta mielestäni todella kauniisti; "Mitään en osaa sanoa, mitenkään en osaa lohduttaa, mutta osaan itkeä, voimme itkeä yhdessä". Tärkeintä on auttaa vanhempaa sillä tavalla kuin hän sillä hetkellä tarvitsee; joskus on kiva pöpistä ihan jostain muusta, joskus on hyvä käydä tapahtumaa kokoajan vain uudestaan ja uudestaan läpi ja joskus tarvitsee olkapäätä.

Jos vanhempi ei ole kaikista läheisin sinulle tai hän ei halua sinua kasvokkain auttamaan, voit lähettää kortin tai kukkalähetyksen; nuokin tuntuvat vanhemmista hyvältä ja siltä, että muut muistavat ja osallistuvat suremiseen sillä tavalla kuin pystyvät. Muista että kömpely pahoittelu on parempi kuin pahoittelu ollenkaan, kukaan ei odota että sinusta tulisi tämän valtakunnan seuraava runoilijalupaus kun tuttujen lapsi kuolee! Erään ryhmäläisen läheinen oli myös laittanut ihanan viestin surun aikana; "En tiiä onko tyhmää sanoa näin, mutta meille saa sitten tulla kylään ja puhua vauvasta tai olla puhumatta, ihan miltä sinusta itsestä tuntuu. Tai voi tuoda vain <esikoisen> leikkimään." Pieni tarjous ja ele, mutta tuntunut todella hyvältä vanhemmasta. Minunkin tätini sanoi näin ja kynnys mennä kyläilemään pieneni ihan huimasti. Jos luet tätä, kiitos vielä siitä ihanasta illasta <3

Vältä turhia neuvoja

Empaattiseen kuunteluun ja tukemiseen ei kuulu turha neuvominen; surevaa ei auta ohjeet töihinpaluun ajankohdasta, synnytyksen kivunlievityksestä, siitä mitä Jutta on sanonut superdieeteissä liikunnasta ja onnellisuudesta. Jokaisen suru on yksilöllistä ja jokainen suree tavallaan, liika neuvominen saattaa vain ahdistaa vanhempaa ja aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Paras, ja ehkä ainoa neuvo jonka akuuttia surua kokevalle vanhemmalle voi sanoa on että "keskity siihen, mikä tuntuu hyvältä ja vältä kaikkea sitä, joka vie turhaan energiaa". Voit kanssa miettiä tapoja auttaa vanhempaa hoitamaan asioita, jotka tätä energiaa vievät turhaan.

Konkreettinen apu

Akuutissa surussa tämä on ehkä se yksi tärkein ja isoin apu; kun koko maailma on kaatunut ja murskana, ei voisi vähempää kiinnostaa syöminen, pyykinpesu, ruuanlaitto, mikään. Ajatukset pyörivät vain ja ainoastaan lapsen ympärillä ja kaikki tuntuu turhalta. Me ei oltaisi pärjätty jos muutamaa ensimmäistä viikkoa ei oltaisi oltu vanhemmillamme ja annettu vastuuta kaikesta heille. Monet ovat sanoneet että tärkein apu keskusteluavun jälkeen ensimmäisiin viikkoihin oli juuri se, että joku toi makaronilaatikon, toinen auttoi pyykinpesussa, kolmas tuli viemään muut lapset puistoon ja neljäs ihan vaan siivoamaan. Vanhempi ei kuitenkaan välttämättä osaa pyytää näihin apua itse -- välttämättä paras tapa ei siis ole kysyä että "mitä tarvitsette, voinko auttaa jotenkin", vaan tarjota apua johonkin tiettyyn asiaan. "Voisinko tulla huomenna käymään, voisin auttaa siivoamisessa jos teille vain sopii", "Onko teillä siellä ruokaa, tekisin mielelläni!" On ensimmäisten viikkojen aikoina pelastava lause. Jos haluat tehdä ruokaa niin muista kysyä ensin mahdollisista perheen ruoka-aineallergioista.

Kun arki pysyy edes jollain tavalla kasassa, perheellä on ruokaa ja muuta mitä tarvitsevat, voi suruun keskittyä ja suruprosessi kulkea eteenpäin. Muista kuitenkin, että jos apua tarjoat niin ole myös valmis sitä antamaan. Varsinkaan näin konkreettista apua ei kannata lupailla jos aikoo tehdä sen vain muodollisuudesta. Vanhempi saattaa ihan oikeasti kaivata sitä makaronilaatikkoa ja tuo pieni tarjous tekee hyvän olon -- jos sitä ei sitten teekään ja jättää vanhemman roikkumaan, saattaa vanhemmasta tuntua että ei uskalla enää pyytää apua keneltäkään.

---

Siinäpä nyt on. Painotan vielä lopuksi että nämä on tosiaan tuolta tukiryhmästä kerättyjä, yksittäisten ihmisten tuntemuksia. Suru on aina subjektiivista ja joku saattaa surra hyvinkin eri tavalla. Nämä nyt olivat asioita jotka tulivat monesti monesta eri suusta esiin. Tärkeintä on että kohtaat surevan ihmisenä, ystävänäsi, vailla ennakkoluuloja ja vailla jonkin ohjekirjan orjallista noudattamista. Kohtaa sureva, älä jätä yksin. En ole uskossa mutta jos olisin, niin tähän sopii ihan hirveän hyvin kristinuskon "rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi". Koita surun hetkellä asettua vanhempien asemaan (vaikka se voikin tuntua mahdottomalta) ja kysy itseltäsi, miten haluaisit että sinut kohdataan.

Puuttuuko jotain? Haluaisitko muuttaa ehdottomasti jotain? Kommentoi, kerro!

Selviytymisvietti

Viime viikolla muhun iski jokin -- kutsun sitä selviytymisvietiksi. Olen aiemminkin kirjoittanut täällä kuinka suru voi olla ihan hirveän hukuttava kokemus. Suru voi kietoutua mustiksi kiehkuroiksi ympärillä, tukehduttaa, viedä pois oman minuuden ja tappaa kaiken onnen ympärillä. Kolme kuukautta siinä syvässä kuplassa tekee jotain pääkopalle enkä usko että enää ikinä palaan ennalleni. Silti on pakko yrittää -- selviytymisvietti on iskenyt kehiin.

Joten sinä aamuna vedin hymyn korviin asti, taisin ihan oikeasti ollakin onnellinen. Täynnä tarmoa, hei mä elän taas, katsokaa kaikki! Hyppäsin bussiin, kävin leikkaamassa tukan lyhyeksi kuin siirtymäriittinä. Että nyt vanha jää taakse, että nyt äitiminä on se pitkähiuksinen kaunis tyttö ja selviytyjäminä on räväkkä lyhyttukkainen taiteilija, joka ammentaa koetusta tuskasta, muttei anna sen hajottaa. Samassa tarmonpuuskassa siivosin Soinnun huoneen, piilotin jokaisen raskaana olevan tai juuri synnyttäneen kaverin facebookpäivitykset omalta sivultani. En vaan enää pysty niitä katsomaan. Joka kerta kun ne näen, kurkkua kuristaa katkeruus ja viha, enkä halua vihata ystäviäni. Näin on helpompi. Siivosin facebookseinältä myös jokaisen vauvaryhmän ja katsoin toisenlaiset äidit vain toisella silmällä. Ilmoitin että lähden erään facebookryhmän mukana tekemään jotain kivaa joulukuussa.

Tämä aamu oli kuitenkin taas huonompi. Tuntuu että raskausasioita tulee kuitenkin joka tuutista -- clearbluen mainokset youtubevideoissa, lisää kavereita raskaana joiden päivitykset on pakko piilottaa, vauvamahoja toisissa facebookryhmissä. Ja selviytymisvietin takia sisällä läikähtää suuri viha sitä kaikkea kohtaan, koko raskautta ja vauvoja ja äitejä ja perheitä. Ennen selviytymisviettiä ei tunne ollut näin vahva -- miksi kaikki eivät vaan voi jättää mua rauhaan? Mä olen jo monta vuotta ennen raskautumista ollut hirveän kiinnostunut raskaudesta, kasvatuksesta, vauvoista. Siitä mitä naisen kehossa tapahtuu silloin. Joten kaiken sen siivoaminen yhdellä kertaa pois elämästä ei vaan onnistu ja nyt tuntuu että vaara vaanii joka kulmalla. Kaupassa tulee vastaan lapsiperheitä ja maha pystyssä olevia naisia. Eilen S-Marketissa teki mieli tehdä sama jonka tein Soinnun ruumista hakiessa. Romahtaa polvilleen ja huutaa vaan niin helvetin kovaa että myyjät juoksisivat luokse ja ambulanssi kiikuttaisi mut pehmustettuun huoneeseen. Sattuu vaan niin helvetisti koko ajatus siitä että tämä on tosiaan nyt minun elämääni, että tää ei tule koskaan helpottamaan.

Suru aaltoilee taas. Tuntuu taas siltä että oon tulossa hulluksi. Joka toinen hetki selviytymisvietti kantaa, jaksan ajatella että tästä selvitään, jaksan tehdä suunnitelmia ja pitää jopa niistä kiinni. Jaksan pärjätä. Kunnes taas vajoan pohjalle, mielen täyttää synkät ajatukset ja lasken päiviä mielessäni; kahden päivän päästä tulee kolme kuukautta siitä kun Sointu kuoli. Kolmen viikon päästä olisi laskettu aika. Vähän yli kuukausi niin olisi joulu, olisi pieni potkupukuinen tissitakiainen. Mutta kun ei ole -- tuo pieni on peiteltynä vaunupeittoon maan alla. Ja siitä sitten jatkaen eteenpäin, junnaten ajatuksissa ja mahdollisissa kauhuskenaarioissa; jos tämäkin meni nyt vituiksi niin miksei joku muukin? Entä jos koira jää auton alle? Mies joutuu auto-onnettomuuteen kun on niin liukasta? Entä jos mun äitikin kuolisi yhtäkkiä? Mitä jos en koskaan tule enää raskaaksi? Tai jos tulen ja seuraavakin vauva kuolee? Tuntuu että taiteilen tällä hetkellä ihan hirveän ohuella nuoralla. Että oma henkinen tasapaino on sillä tasolla, millä mun fyysinenkin; opin kävelemään tosi myöhään ja pienenä mua sanottiin villi-varsaksi, kun en pysynyt pystyssä edes tasaisella maalla. Miten mä selviän enää jos jotain muuta tapahtuu, ja miten mä voisin hoitaa asiat niin, että mitään pahaa ei enää tapahdu?

Ja nyt on aika taas vetää keuhkot täyteen ilmaa, hengittää sisään ja ulos, sisään ja ulos, koittaa antaa paniikin valua pois. Annan parhaan ystävän auttaa. Keksittiin yhdessä viikonloppuna yhteinen uusi harrastus ja tänään lähdetään sitten sitä tekemään. Selviytymisvietti jyskyttää -- "tarraa siihen, tee siitä seuraava projekti niin ei tarvitse ajatella että sun lapsi kuoli sun sisään kolme kuukautta sitten. Kolme kertaa viikossa voit leikkiä että elämä olisi normaalia." Pakko yrittää.

Lastenhuone

Hei rakas..

Tänään on ollut vaikein päivä sitten sinun hautajaistesi. Äitiä itkettää ihan hirveästi. Tänään oli se päivä kun äiti kuvitteli että on valmis pyyhkimään sinut kokonaan pois täältä kodista. Äiti tyhjensi sinun huoneen. Mummi silloin heti sinun synnytyksesi jälkeen tarjosi sitä mahdollisuutta että kävisi pappasi kanssa sen hoitamassa mutta äiti ei antanut lupaa. Äiti ajatteli että hoitaisi sen nopeasti sitten itse. Päivistä tuli kuitenkin viikkoja ja viikoista kuukausia, ja nyt sinun kuolemastasi on jo melkein kolme ihan hirveän pitkää ja kamalaa kuukautta. Ja nyt äiti sen teki. Äiti päätti aamulla että tänään, nyt on se päivä, nyt äiti voi tarpeeksi hyvin. Kun äiti pystyy jo tekemään asioita niin paljon itse. Tähän tunteeseen äiti ei kuitenkaan ollut vielä ihan valmis.

Äiti muistaa kun tultiin katsomaan tätä kotia silloin keväällä. Äiti sisusti sinun huoneesi jo valmiiksi mielessään. Äiti päätti että täällä ollaan yhdessä onnellisia. Sointu äiti odotti sinua niin hirveästi.. Kesällä sitten laitettiin mummin kanssa huone kuntoon vaikka tiedettiin ettet vielä pitkään aikaan tarvitsisikaan omaa huonetta. Mummi oli saanut naapureilta ja tutuilta leluja jotka sitten aseteltiin hyllyn päälle riskiviikkojen jälkeen, kuin lupauksena sinusta. Kuin muistutuksena siitä että kun nyt lelut on paikoillaan niin meille tulee vauva, että nyt tuosta huoneesta oikeasti tulee lastenhuone.

Sointu muistatko kun äiti oli ihan hirveän onnellinen sinä viimeisenä viikonloppuna kun täällä meidän kanssa olit? Silloin äiti laittoi vaatteitasi kaappiin. Viikkasi, lajitteli, otti liian poikamaiset vähän syrjempään, laittoi pienemmät koot päällimäiseksi ja isommat toiseen kasaan. Äiti halaili silloin nallepukua, kertoi sinulle että olet äidin oma pieni rakas nallukka.. Äiti ei vieläkään oikein käsitä tätä. Että miten niin iso onni ja ilo voidaan vaan pyyhkäistä yhdellä rykäisyllä helvettiin, miten tälläistä voi tapahtua -- äidin mielestä tämä on vain yksi iso naurettava vitsi. Että aluksi laitetaan sinut kasvamaan äidin sisään, laitetaan äiti odottamaan, toivomaan ja suunnittelemaan, kerrotaan äidille että kohta sinä tulet ja sitten sammutetaan sinun sydän, ihan tuosta noin vaan. Ja sitten laitetaan äiti keräämään kaikki ne onnella asetellut tavarat, kaikki ne joiden koskettaminenkin vain sai äidin itkemään onnesta; vauva! Nytkin äiti itkee kun koskee, ihan eri syystä vain. Sointu kultapieni äidillä on niin kova ikävä vieläkin että tuntuu että äidin sydän ei enää jaksa. Että kohta se käpristyy kasaan ja lopettaa lyömisen, ihan niinkuin sinunkin.

Äiti ei jaksanut tehdä huonetta valmiiksi, äidistä rupesi tuntumaan että se oli vähän liikaa yhdelle päivälle. Äiti jatkaa sitten taas kun pystyy -- huomenna, viikon päästä, kuukauden tai kolmen. "Ei mikään kiire, hengitä" hokee äiti itsellensä. Enää ei ole mikään kiire. Vieläkin äidillä on hirveän keskeneräinen olo. Ei ole kiire enää saattaa sinua maailmaan, ei ole kiire enää saada kaikkea koottua ja kasaan. Äiti ei olisi koskaan uskonut silloin kesällä huonetta sisustaessa että lasketun ajan tienoilla ei tuotaisikaan sinua kotiin vaan äiti keräilisi leluja jätesäkkiin.

Mutta niin se vaan Sointu on.. Elämä menee eteenpäin, sen on pakko mennä, haluttiin me sitä isin kanssa tai ei. Äiti olisi vieläkin ihan valmis jäämään tähän oloon kellumaan, käyttää kaikki päivät vain ajatellen sinua ja itkien. Äiti ei kuitenkaan halua hukkua enää. Äiti koittaa monta kertaa päivässä kertoa itsellensä että sinua ei haittaa vaikka äiti ei kokoajan ajattelisikaan sinua. Että sinä olet jossain muualla, että et sinä enää näe. Silti äiti ei vaan voi karistaa sitä oloa että äiti tekee väärin kun ei kaikkea teekään sinun takia, sinun vuoksesi. Kun äiti haluaakin käydä leikkaamassa tukan itsensä takia tai lähteä katsomaan bändiä tai mennä mökille, ihan vaan sen takia että voisi tuntea olonsa normaaliksi. Äiti on aika varma että vielä ei saisi tuntea oloa normaaliksi. Että on jonkinlainen aikaraja, että vielä pitäisi odottaa ja itkeä ja rypeä koska sinä olet kuollut, äidin oma rakas pieni vauva.

Sinun huoneestasi tulee nyt työhuone; isi saa tehdä musiikkia siellä ja äiti kirjoittaa. Kumpikin luo, omalla tavallansa. Kumpikin tarvitsee sinun huonetta siihen, että voi kertoa sinusta. Äiti on ihan varma että sinusta olisi tullut taitava piirtäjä, maalari. Siinä olisi hyvä yhdistelmä. Vaikka ei äitiä olisi haitannut vaikket olisikaan sellaisesta kiinnostunut. Äidin pieni rakas tähtityttö, olet täydellinen <3

Barcelonan vauvakupla

"One sangria and a.."

"Sangria for both?"

"No, no, just for him. Do you have fresh orange juice? I could take a glass of that."

"So one glass of sangria and one glass of orange juice, coming up!"

"Thank you!"

Barcelona heinäkuussa oli kaunis. Vielä kauniimmaksi sen teki raskausviikko 19, vaaleanpunaiset lasit ja onni tulevasta. Tiedettiin, että kohta mikään ei olisi enää samalla tavalla. Tulevat ulkomaanmatkat olisivat joko odotettuja hengähdystaukoja pienen paniikinomaisten soittojen kera Suomeen ainakin kymmenen kertaa päivässä (Onko Sointu syönyt? Miten on mennyt? Muista että se paprika saattoi aiheuttaa niitä allergiaoireita!) tai sitten ihan erilaisia pakettimatkoja matkarattaiden ja uima-altaiden kanssa. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulostanut pahalta ja muutosta odotettiin innoissaan. Harmitti ehkä vähän että ensi kesänä ei luultavasti ulkomaille mentäisi, puolivuotias vauva lentokoneessa ei välttämättä ollut sitä mitä kumpikaan olisi halukas kokeilemaan.

Matka oli muutenkin erilainen kuin se, mihin ollaan yleensä totuttu. Yökerhot jätettiin nyt välistä sillä päivän porottava kuumuus teki tehtävänsä, eikä mikään ilta ollut niin hyvä että olisin halunnut turvonneilla nilkoilla lähteä vesiselvänä tanssahtelemaan. Naureskelin että tässähän sitä tulevaisuutta nyt harjoitellaan -- me ollaan jo ihan vanhempia nyt, lomaillaan samalla tavalla kuin keski-ikäiset. Mies pienessä hiprakassa iltaisin ja naisen on pakko keksiä välillä mäkätettävää, ihan siitä mäkättämisen ilosta.

"And here you go!"

"Thank you!"

Katselen isiä. Se hymyilee ja otsalla helmeilee hikipisaroita. Iho on jo parin päivän jälkeen älyttömän ruskea ja se vähän ärsyttää -- minä en rusketu, en sitten millään.

- "Tää on kyllä sellainen paikka mihin on kiva tulla sitten myöhemmin perheen kesken"

"Kaikkiallehan on kiva mennä sun porukoiden kanssa, tehän olitte täällä jo?"

"Eii, vaan lasten!"

Se naurahtaa ja sen katse eksyy mahalle. Kumpikin hymyillään. Kummallekin pulpahtaa kuvia päähän; päivän reissut pienen kanssa, Sointu uimassa meressä, Sointu tilaamassa kivalta espanjalaiselta ravintolanpitäjältä appelsiinimehua.

"Mitä Sointu haluaa?"

"Appelsiinimehua"

"Muistatko kun opeteltiin lentokoneessa? Miten se sanottiin, kun ei setä ymmärrä suomea. Rohkeasti vaan, kyllä sä osaat!"

Mietittiin matkarattaita ja sopivampia hotelleja. Ei varjon häivääkään mietteissä -- ei minkäänlaista häivähdystä siitä, kuinka suuresti meidän elämä tulisikaan muuttumaan. Oli vain vaaleanpunaiset lasit ja ihan oikea usko ja luotto siihen, että Sointu syntyy, elävänä ja muuttaa meidän elämän suunnan täydellisesti. Niinhän siinä kävikin, ei kuitenkaan sillä tavalla jolla sen kuuluisi.

Luulisi, että olisi helppoa vain jatkaa siitä mihin elämä jäi keväällä. Eihän siinä tarvitse muuta tehdä kuin elää täysin samalla tavalla kuin ennen. Unohtaa se pieni puolen vuoden jakso. Elää samalla tavalla kuin on elänyt viimeiset 252 kuukautta, pyyhkiä pois se 6 kuukauden aika. Vauvakupla on kuitenkin voimakas, sitä on vaikea karistaa. Vauvakupla kun kehittyy, on sen tarkoitus jäädä koko loppuelämäksi. Kehittyä siitä lapsikuplaksi, kehittyä vanhemmuuskuplaksi. Niinhän sen kuuluisi mennä -- kun saat lapsen, olet ikuisesti vanhempi. Ja niinhän me ollaankin, ainakin niin itse ajattelen. Mikä kupla tulee vauvakuplan jälkeen, kun vauvaa ei ole? Lapsikuolemakupla? Kohtukuolemakupla? Luultavasti. Ja sen kanssa sitten pitäisi elää koko se loppuelämä, sen vanhemmuuskuplan sijaan. Vaikka saataisiinkin elävä lapsi, ei Soinnun kuolema koskaan katoa. Ajatus on pelottava -- jos Toivonsäde koskaan tulee, elää se pieni aina isosiskonsa varjossa (toisaalta, niin taitaa olla kaikissa normaaleissa perheissä). Jos Toivonsäde saadaan ja se on tyttö, tulen aina miettimään että minkälainen ja minkäikäinen isosisko tällä pienellä olisi. Olisivatko siskokset samanlaisia, erilaisia? Tulisivatko hyvin toimeen vai olisiko koko lapsuus täynnä myrskyisiä leluriitoja? Entä jos Toivonsäde onkin poika? Oltiin aina puhuttu että meille tulee kaksi lasta, tyttö ja poika. Siinähän ne nyt olisivat sitten, paitsi toinen on hengettömänä hautausmaalla eikä kasva koskaan.

Sitten se kolmas vaihtoehto, se pelottavin vaihtoehto. Entä jos Toivonsädettä ei koskaan tule. Tai tulee, mutta elämä jäisi samanmittaiseksi kuin Soinnulla? Että jouduttaisiin kaivertamaan Soinnun nimen viereen vielä toinen nimi. Uskaltaako tulevaa vauvaa edes miettiä, kun riski kohtukuolemaan on olemassa. Tilastot eivät juurikaan tuo apua -- meille tapahtui se jo kerran, eli se voi tapahtua uudestaan. Missään ei lue ettei sitä tapahdu koskaan kenellekään kahta kertaa.

Barcelonanmatkan jälkeen meni kuukausi. Kuukauden kuluttua yhdestä elämän onnellisimmasta viikosta alkoi meidän painajainen. Jotenkin sekin todistaa minulle sen, että mihinkään tässä elämässä ei voi luottaa, tukeutua.

Mun on vaikea uskoa kohtaloon tai siihen että Soinnun kuolemalla olisi jokin syy tai tarkoitus. Mikä tarkoitus voi olla sillä, että pieni vauva päättää päivänsä jo äidinsä kohdussa? Mikä tarkoitus voi olla sillä, etten enää osaa hymyillä, että nyt pelkään, että jokaiselle läheiselleni sattuu jotain? Mikä tarkoitus on sillä, että ensimmäinen kokemukseni niin merkityksellisestä asiasta kuin synnytys oli, kun sain puskea maailmaan lapsen, joka lähtee suoraan kylmään kaappiin? Ainoa selitys jonka keksin on se, että olen itse tehnyt jotain ihan kamalaa jollekin elämässä, ja nyt karma kostaa sen näin. Tekisi mieli huutaa että kyllä, mä olen oppinut jo, olen oppinut jo aiemmin. Olisi vienyt mitä tahansa muuta, mutta ei lasta.

Barcelona ja koko Espanja on nykyään sellainen paikka, johon en varmaan enää koskaan voi mennä. En halua puhua siitä, miettiä sitä. Siellä kaikki oli vielä mahdollista ja olisi vaikea palata sinne nyt, kun kaikki muistuttaisi siitä unelmasta, siitä pienestä, joka ei sittenkään koskaan tänne asti päässytkään.

Inhimilliset tunteet

Olen tuijottanut ruutua jo tovin. Teksti ei meinaa tulla ulos päästä ja muotoilen sanoja etukäteen enemmän mitä on tarvis. Kipeä aihe. Kuinka kerron siitä, että en enää kaipaakaan lastani niin paljon, että tukehdun? Vaikka vielä vähän aikaa sitten tuntui siltä, että se oli ainoa tunne jonka tunnen. Näinkö nopeasti tämä tapahtuu? Että nyt jo pystyn näyttämään normaalilta, sipaista meikkiä naamaan, käydä ulkona ja vastata puhelimeen. Käydä kaupassa, olla vaimo, lenkittää koiraa. Tottakai se tuntuu hyvältä, ei kukaan halua velloa ikuisuutta. Mieleen kuitenkin pulpahtaa taas kysymyksiä äitiydestä. Nyt jos koskaan tunnen vahvemmin sen epätietoisuuden, sen ohjekirjan kaipuun; "kuinka olla hyvä äiti kuolleelle?".

Puhuttiin Soinnun kummitädin kanssa pitkään Surusta. Että mitä se oikeastaan on, mitä on aito Suru ja mitä siihen kuuluu. Kummitäti sanoi hienosti asian, jota olin itsekin miettinyt. Kertoi, että ajattelee Surun sellaisena pienenä tyttönä. Lohduttomana, pienenä lapsena joka kulkee mukana, ottaa kädestä kiinni. Suru on mun elämässä tällä hetkellä samalla se kantava voima, siitä on tullut ystävä jonka pitää aina välillä päästää kylään, ottaa lenkille mukaan tai sohvalle kainaloon istumaan. Tämän takia haluankin kirjoittaa Surun vastaisuudessa isolla -- se on minulle jotain konkreettista, jotain mihin tarttua kun tuntuu että muu elämä pyörii ympyrää ympärillä enkä saa siitä kiinni. Se on kai minulle samanlainen kokemus kun jonkinlainen jumalhahmo toisille. Jotain johon uskoa ja jotain johon tukeutua. Surua vastaan ei voi taistella, se on pakko hyväksyä osaksi omaa elämää, sen on pakko antaa joskus tulla mukaan. Jos sen ei anna, tulee sen tilalle joku muu, omasta mielestä pahempi -- en mielelläni ota mukaani ilkeää vanhaa miestä, Katkeruutta, enkä talonkokoista tummaa hahmoa, Vihaa. Suru, se aito Suru, kuulostaa kaikista mukavimmalta elämänkumppanilta näistä. Ja sitten on tottakai Ilo -- Ilo asuu minussa aina, syntymästä asti. Sitä en koe edes tärkeäksi avata, Ilo on osa luonnettani ja osa sitä kuka olen. Kun Suru on se ujo pieni tyttö joka asuu meidän asunnon ylimääräisessä makuuhuoneessa, joka pitää omasta rauhasta ja sipsuttaa välillä sohvansarjalle istumaan, on Ilo se supermukava pölpöttäjä, aina itseni ikäinen, ja aina mukana.

Psykiatri selitti minulle paljon tunteiden blokkaamisesta ja niiden käsittelystä. Kuinka meillä jokaisella on oikeus omiin tunteisiimme ja ajatuksiimme, olivat ne kuinka kamalia, vääränoloisia tai vääristyneitä tahansa. Kaikki meistä saa tuntea ja on vähän hölmöä tehdä sääntöjä itsellensä siihen tuntemiseen. Sitä me kaikki teemme. Minä olin Soinnun kuoleman jälkeen päättänyt että en valita enää mistään, en yhtikäs mistään. Ja aluksi tuntui pahalta kun se sama vanha minä rupesi nostamaan sieltä päätänsä, sopivan ajan kuluttua, kun synnytyskivut olivat jo vähän unohtuneet; "voi vitsi mulla on kipeä pää", "mikset sä ikinä voi siivota sun jälkiä".. Huomaan, että minua auttaa kun konkretisoin tunteet jonkun näköisiksi, asioiksi, jotka ovat minusta ulkopuolisia asioita, asioita joihin minulla ei ole täydellistä valtaa. Jokainen heistä on joskus tervetullut vieras, ovat kuin sukulaisia. Jotkut haluaisin aina tänne ja heitä ikävöi kun he lähtevät, toisille taas tekisi mieli huikkasta ovelta että "kiva kun kävit mut parempi kun lähet!". Omien sukulaistensakaan olemassaoloa ei voi kieltää, ei siis myöskään tunteiden.

Surua pohdin siis nykyään paljon. Nyt Surulla on sellainen vaihe, että alahuuli ei ole aina ihan väkkärällään. Suru on ehkä vähän leikkisällä tuulella. Tulee tökkäämään välillä rintakehästä. "Hippa, sun vuoro!". Tökkääminen tuntuu vihlaisulta, pieneltä puukoniskulta, ja Surun kosketus vie lävitseni energia-aallon ja Sointu tulee hetkeksi mieleen. Jos olen ulkona, mieleeni tulee sellainen klassinen jenkkileffan puoliväli, kun kaikki on päin helvettiä ja sieltä pitäisi jotenkin nousta; taustalla rupeaa soimaan "All by myself, don't wanna be, all by myself..", kuva muuttuu mustavalkoiseksi, alkaa satamaan ja viereisen leikkipuiston keinu alkaa keinua itsekseen (tämä muuten oikeasti tapahtui, siitä kerron myöhemmin lisää). Mieleen pulpahtaa kuvia ja Sointu on hetken kaikkialla. Sellaista Suru siis nyt on, hetkittäistä, ohimenevää. Se ei enää niin usein tule halaamaan, ei pistä itkemään. Ollaan jo liian hyviä tuttuja, nyt se haluaa keskittyä johonkin muuhun.

--

Olette varmaan huomanneet että tässä kuussa ei kovinkaan paljon tekstiä ole tänne tullut. Yksi syy on se että olen tosiaan koettanut keskittyä hetken muuhun. Tähän ympäröivään maailmaan, siihen ihmeelliseen todellisuuteen jossa ei ole kuolleita vauvoja joka paikassa. Siihen todellisuuteen, että jos kerron jossain että meidän esikoinen syntyi raskausviikolla 24+3, painoi 565 grammaa ja oli 29 senttiä pitkä enkä tajua lisätä että pieni syntyi kuolleena, on seuraava kysymys että miten ollaan noin pienen kanssa pärjätty. Voi luoja kun sattui kertoa että ei pärjätty, vauva syntyi kuolleena. Sattui varmaan kysyjääkin. Mutta sellainen se todellinen maailma vaan on..
Toinen syy on se että olen työstänyt Soinnusta kertovaa satukirjaa, joten iso osa vuodatuksista on nyt mennyt siihen. Tekeillä on siis tähtitytöstä kertova aikuisten satukirja, jossa koitan käsitellä kuolemaa jollain tavalla "lapsentahtisesti". Kun oma pää oli niin kauan vauvamoodissa, tuntui tosi kalsealta lukea raa'asta surusta kertovia kirjoja, aikuisten kirjoja aikuisille. Tästäkin sellainen tulee, mutta pyrin tuomaan siihen jonkinlaista lohtua, ehkä toivoa?
Eli sellaista nyt täällä tekeillä. En tiedä onko tuo kirja koskaan mihinkään menossa, tällä hetkellä ehkä lähinnä itselleni ja läheisilleni sitä kirjoitan. Jos siitä kuitenkin tulee sellainen että itse pidän tyylistä tarpeeksi (niin ja onhan siitä siinä vaiheessa jonkun muunkin sitten pakko pitää..) niin ei kuulosta mahdottomalta että sen saisi ihan yksiin kansiin!

Raskausviikko 34

Siellä jossain toisessa universumissa, entisessä elämässä, siellä missä vauvat ei kuole ja murheet ovat sitä kun mies ei taaskaan tajunnut tuoda suklaata kaupasta oma-aloitteisesti, olisi nyt keskiviikkona pyörähtänyt käyntiin raskausviikko 34.

Äiti ei ole halunnut laskea raskausviikkoja enää sinun kuolemasi jälkeen. Äiti ei ole halunnut muistaa niin kipeällä tavalla mitä menetti, sillä sitähän äiti suurimmilta osin suree; sattuu myöntää, mutta äiti suree ehkä enemmän sitä menetettyä äitiyttä, sitä menetettyä vauva-arkea ja sitä mielikuvaa sinusta, en oikeasti juuri sinua ihmisenä. Koska miten surra ja muistella jotakuta josta tietää vain miltä potkut tuntuivat ja miltä kasvot näyttivät? Äidinrakkaus on siitä jännä asia että äiti osaa kuitenkin taitavasti luoda ne palaset paikoilleen jotka puuttuvat. Koota sinusta palapelin ja surra sitä omaa mielikuvaa sinusta, ja surra itseään. Sitä miten äidistä ei tullutkaan äiti, vaikka äiti tuntee itsensä äidiksi.

Jos sinä et olisi kuollut, jos elettäisiin siellä hassussa nurinkurisessa maailmassa jossa kaikki oli vielä hyvin eikä lääkäri olisikaan sanonut sitä kamalaa asiaa, olisi vaan tokaissut että isi ja äiti voi huokaista helpoituksesta, olisi nyt sairaalakassi odottamassa eteisen hyllyllä. Koti kuurattu sinua varten, pinnasänky kasassa, vaippapaketti, talkit ja rasvat kauniissa rivissä vessassa. Olisi vauvantuoksuinen koti ja äiti jolla on tosi iso maha. Olisi odotus ja onni. Isi olisi laittanut teräviin kulmiin jo valmiiksi pehmustetta ja äiti olisi siirtänyt sängyn seinää vasten niin, että sinä voisit nukkua viekussa. Olisi enää yksi viikonloppu äitiyslomaan, jota ollaankin yhtäkkiä vietetty jo kaksi kuukautta, ja kohta pitäisi muka olla valmis takaisin tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi.

Arvaa mitä, rakas? Äiti ei ole. Varmaan vielä kahdenkaan kuukauden päästä.
Siis sellainen samanlainen yhteiskunnan jäsen joka äiti oli ennen.
Äiti toivoo että äidistä tulisi joku toinen, uusi ja parempi versio itsestään nyt sinun takia. Jotta sinun kuolemallasi olisi joku tarkoitus. Merkitys. Tuntuu liian pahalta ajatella että äidin pieni tyttö kuoli, vain koska pieniä tyttöjä nyt vaan välillä kuolee kohtuun. Toisaalta sitten taas tuntuu pahalta ajatella, että äidin pienen tytön piti kuolla jotta äiti keksisi elämälleen merkityksen.

Äiti on vieläkin vähän hukassa.
Sointu, jos on olemassa joku paikka, se tähti, niin anna äidille merkki.
Siitä että joku päivä äiti vielä pystyy ja jaksaa eikä enää ole hukassa.

Äiti ei vieläkään oikein käsitä. Äiti ei käsitä että mitä tässä oikein tapahtui. Sinä päätit tulla, teit äidistä ja isistä maailman onnellisimmat hetkeksi, teit Sointu rakas meistä vanhemmat. Vain sen takia että sen voisi sitten kumota, juuri kun ajatukseen tottui. Onko siinä mitään järkeä?
Toisaalta, jos olisit yhtään tullut isiin niin olisit ollut sellainen pieni kujeilija, aina pilke silmäkulmassa ja uusi hassutus ja hölmöily mielessä.

"Sointu rakas, tää vitsi meni nyt vähän liian pitkälle, ei tälläistä saa tehdä kun isi ja äiti tulee tosi surulliseksi.."

Voi kun niin voisi vielä sanoa. Tehdä jotain, vaikuttaa johonkin. Aivot koittaa vieläkin raksuttaa, etsiä ulospääsyä tilanteesta josta ei ikinä varmaan tule selviämään. Useimmat tragediat ovat sellaisia, että niitä ei halua kuvitella itsellensä, niitä ei jollain tavalla tunne kun niistä lukee lehdistä tai blogeista. Lapsen kuolema on kuitenkin asia, jonka jokainen tuntee. Ei tietenkään samalla tavalla kuin menetyksen kokenut, mutta jokainen kavahtaa kun aiheeseen törmää. Jokainen yrittää kuvitella sen kivun, jopa lapsettomat sen useimmiten ymmärtävät. Että tuo kipu on jotain niin isoa, tuo tuska on jotain niin kamalaa että en tiedä selviäisinkö siitä. Haluatteko tietää salaisuuden? Ei tästä selviäkään, koskaan. Se kipu, suru, jää ainiaaksi poukkoilemaan sun sisälle, se korventaa, se jättää palasen. "Aina joku puuttuu", sanoi yksi. "On vaan vieläkin niin keskeneräinen olo", huokaa toinen. Ja nuo olot, nuo lausahdukset ja tunnelmat jää ihan koko loppuelämäksi lapsensa menettäneen sisälle. Sen takia tuntuu välillä pahalta kun joku iloitsee siitä että pystyn taas toimimaan melkein niinkuin normaalit ihmiset. Tai kun joku sanoo että olen vahva, että ei olisi itse tähän pystynyt. Tekisi mieli sanoa silloin jotain ilkeää. Että mä varmasti päätinkin että mä jaksan tämän, että miten sä haluat että mä olen ja toimin? Pakko se on jaksaa, enkä mä edes jaksa.

Tomaattipuu

Oli alkava kesä, oli uusi koti, oli odotus tulevasta ja onni. Huristeltiin läheiseen lidliin isin kanssa ensimmäiselle kauppareissulle uudella alueella. Muistan vaan kuinka hirveän hyvä mieli meillä oli. Jotenkin tuntui että asiat olivat loksahtaneet paikoilleen. Heitettiin hölmöjä vitsejä ja naureskeltiin, nautittiin auringosta ja odotettiin vuoden pimeintä aikaa tulevaksi, sillä tämä talvi ei olisikaan ihan niin pimeä ja ankea tissillä toivottavasti viihtyvän pienen takia.

Heti siinä kaupan oviaukossa oli paljon erilaisia taimia. Vasta etusormen korkuisia. Ikinä ei olla mitään viherpeukaloita oltu, mutta nyt tuli ihan pakottava tarve saada sellainen mukaan heräteostoksena. Isi siinä naureskeli että ihan turhaan menee nyt rahat hukkaan, kissat syö kasvit heti ensimmäisenä kun ne tuodaan kotiin. Ei kiinnostanut isin mielipiteet siinä vaan ostoskoriin meni yksi paprika ja yksi tomaatti. Ja niinhän siinä kävi -- meni päivä tai kaksi niin paprika oltiin syöty varresta poikki. Vaan kirsikkatomaattiin ei kissat koskeneet, välillä kävivät haistamassa ja taisivat myöhemmin yhtä lehteä maistaa.

Ja tomaatti kasvoi. Piti vaihtaa multakin välissä, niin innoissani sitä kastelin että multa homehtui ruukkuun. Kuukauden kuluttua piti lainata keittiöstä kulho jota käytin aina sämpylätaikinantekoon, ei riittänyt enää kaupasta saatu pieni ruukku. Siinä oli jotain symbolista -- samalla kun Sointu kasvaa mahassa, minä kasvatan tätä kasvia ja syksyllä sitten syödään oman parvekkeen tomaatteja salaatissa! Mummi naureskeli aina kun puhuin tomaattipuusta. Eihän niistä puita pitäisi kasvaa, on vähän hassunnäköinen kun korkeutta vaan tulee mutta tuuheutta ei sitten millään. Minä kuitenkin olin ylpeä. Ensimmäinen kasvi joka tänne hankittiin eikä se kuollut viikossa, pärjäsi jopa viikon ulkomaanmatkan ajan ilman vettä ja kasvoi sinä aikana korkeutta varmaan 20 senttiä.

Sinä hirveänä keskiviikkona, kun tultiin keskellä yötä kotiin silmät turvonneina ja pää tyhjänä, tuijotin pitkään tomaattipuuta. Meinasin heittää roskiin. Miksi tuo saa tuossa nyt enää möllöttää, kun vauvan takia se siinä kasvoi ja nyt vauva on kuollut. En kuitenkaan heittänyt, en hennonnut. Niin pitkään olin jo sitä hoitanut että päätin antaa sille armonaikaa. Halusin odottaa että yksi ainut tomaatti joka oli lähtenyt kasvamaan, saisi aikaa kypsyä. Päätin kuitenkin että en sitä varmaan enää kastelisi. Saisi kuolla, kuihtua pois samaan tahtiin mitä minä varmaan kuihtuisin. Voisin sitä sitten seurata samalla, kun muut seuraavat minua.

Pari päivää venyi moneksi viikoksi, ei pystytty tulemaan kotiin muistojen keskelle. Kun viimein tultiin, oli tomaattipuun alimmaiset lehdet jo ruskeana ja yksi ainut tomaatti vieläkin hailakanvihreä. Mummi hössötti ja antoi ison annoksen vettä, siitä se sitten alkoi elpymään, jaksoi kasvaa vieläkin lisää pituutta ja tehdä uusia lehtiä.

Nyt tuo pieni vihreä tomaatti tuo aina mieleen Soinnun. Ihan täydellinen, tomaatinnäköinen. Silti se ei ole kasvanut yli kuukauteen eikä tule tuosta enää kypsymään. Kastelen vieläkin säännöllisesti. Kun on kaiken tämän läpi selvinnyt, tuo pieni puu, niin pitäähän tämä taistelu nähdä loppuun. Puu on vähänniinkuin saattohoidossa meillä. Siirrän sen varmaan tänään sisälle, vaikka ei se sisälläkään pärjää. Kun en Sointua pystynyt auttamaan tai pelastamaan, niin josko kuitenkin voisin yrittää tämän puun kanssa. Soinnun takia se hankittiin ja hoivavieteissäni sitä hoidin. Olen vähän vihainen puulle; sen piti olla vauvan sijainen, joku asia mistä huolehtia ja mitä hoitaa ennenkuin se varsinainen hoidettava tulee. Ja täällä minä nyt mietin että miten saisin säilytettyä tuon ainoan, edes jollain tavalla elävän muiston Soinnusta.

Maailman turvallisin paikka

Maha näyttää nykyään niin hirveän tyhjältä, en vieläkään voi koskea sitä itse. Tämän kuvan löysin facebookista, on otettu 9 päivää ennen Soinnun kuolemaa. Tää on vaan niin helvetin väärin ettei tätä vaan voi ymmärtää. Vielä vähän aikaa sitten mun sisällä kasvoi uusi elämä, ja vähän aikaa sitten se uusi elämä kuoli sinne. Sointu oli ihan täydellinen pieni ihminen, mun oma rakas vauva. Miten vauva voi kuolla kohtuun, olevinaan maailman turvallisimpaan paikkaan? Ja miksei mun kohtu ollut se maailman turvallisin?

Ärsyttää. Tiedän jo nyt että sitten kun joskus toivonsädettä tänne maailmaan odotetaan, en pysty enää nauttimaan, olla onnellinen raskausajasta. Mä olen joutunut oppimaan sen että mun kohtuun voi kuolla, että mä voin myös synnyttää kuolemaa. Miten mä voisin hymyillä ja nauttia ja olla turvallisin mielin kun samalla mun vatsassa vauva saattaa yhtäkkiä unohtaa hengittää? Eikä mulla ole mitään mahdollisuutta auttaa? Raskausaika tulee olemaan ihan kamalaa mulle, koska mun mielessä ei ole enää olemassa sitä 12 viikon turvarajaa. Mun mielessä vauvoja vaan kuolee ennenkuin ne edes syntyvät ja raskaus ei todellakaan automaattisesti tarkoita elävän vauvan synnytystä yhdeksän kuukauden päästä. Mä hukkasin mun vaaleanpunaiset lasit enkä varmaan enää ikinä niitä löydä.

Muutoksia

Ilmassa tuoksui kevät ja aamuaurinko paistoi iloisena. Äiti oli juuri oppinut uuden rytmin -- ei enää puoleenpäivään asti kestäviä yönunia, nyt herättiin ennen kuutta ja vietiin koira lenkille. Katseltiin kun Helsinki herää eloon, ihmiset kiirehtivät ratikoilla töihin ja puistonpenkiltä ponnistaa viimeinenkin pultsari ylös. Melkein kaikki lumet ovat sulaneet ja päällä on uusi, kaverilta saatu nahkatakki ja isin ostamat housut. Se elämäntilanne oli juuri se missä halusin sillä hetkellä olla -- uusi työ, uusi koulu, uusi koti ja kevät jo pitkällä pienessä kaksiossa Helsingin keskustan kupeessa. Onnellisina elukoiden kanssa, välillä iltaisin lasillisella istuen ja joskus yhdessä ruokaa tehden.

Kiirehdin bussiin ja ilmassa haisee sen puistosta nousseen pultsarin pissa. Rupeaa yököttämään ja mietin että taas ei nyt tullut kuitenkaan nukuttua tarpeeksi. Kaikki oireet ja merkit oli helppo pistää uuden koulun ja stressin piikkiin, mutta päätinpä silti aikaisin loppuneen koulupäivän jälkeen kipaista apteekin poikki. Tuntui että sen jälkeen aurinko paistoi vielä kirkkaammin vaikka oikeasti taisi sataa vettä. Jo sinä iltana äidin unelmat vaihtui toisiin, pieneen rakkaaseen vaippapöksyyn ja onnelliseen perhe-elämään. Ei enää pitkiä iltoja naapurin kuppilassa eikä enää sittenkään opiskelua ammattiin jota en itseasiassa edes halua tehdä. Meni kuukausi ja ratikanmelu vaihtui junaradan kolinaksi, puistonpenkeillä ei maannut enää pultsarit eikä lähikauppa ollutkaan enää se pieni jossa myytiin naurettavan paljon luomua ja vegetuotteita niin pieneksi kaupaksi. Pieni kaksio vaihtui isoon kolmioon kivalla parvekkeella ja hienolla hellalla.

Kaikki oli valmiina sinua varten ja mitä pidemmälle kesä meni, sitä valmiimpia mekin oltiin. Paljon sinusta puhuttiin ja sinua odotettiin, maalailtiin sinua joka puolelle tätä täydellistä vauvaperheunelmaa. Tiedostettiin ettei se tule olemaan aina niin helppoa, sen takia ympärillä on laaja tukiverkosto ja neuvola ihan vieressä. Tiedettiin että silti oltaisiin ihan hyviä siinä hommassa, vanhempina olemisessa. Onhan meillä arvot kohdallaan, osataan rakastaa ja asettaa rajoja.

Ja sitten tuli syksy ja kesän viimeiset päivät. Ja sitten sinä kuolit. Jossain joku kutsui leikkimään ja jätit meidän tänne, tyhjien toiveiden ja odotuksen kanssa. Toisaalta, oli ehkä ihan hyvä että koko elämä muuttui. Jos asuttaisiin vielä siellä pienessä kaksiossa olisi helpompi vaan jatkaa siitä mihin jäi. Tai muiden olisi helppo olettaa että niin pitäisi tehdä. Ei äiti halua jatkaa siitä. Äiti vaan haluaa muistella ja muistaa, käydä huoneen ovella miettimässä sitä omaa pientä prinsessaa joka niin hirveän vinhasti masussa potki. Haluaa muistaa että isi ja äiti ja Sointu on ja oli ihan oikea perhe, vaikkei meistä koskaan kerennyt sellaista tulemaan. On mennyt kuukausi ja tyhjä syli tuntuu, jos mahdollista, vieläkin tyhjemmältä. Aika ryskyttää sinun laskettua aikaa kohti, kohta olisit jo täällä. Mutta et ole, olet mullan alla hautausmaalla, ja äiti täällä, tuijottamassa lastenhuonetta jossa ei ole leikkijää ja miettimässä omaa syliä joka tarvitsisi jo täyttäjää.

Kuinka tulla äidiksi, kun ei ole lasta? Tai kuinka siitä selviää? Miten tätä roolia pitäisi vetää? Miten tappaa tunteet ja toisaalta tuntea niin paljon että oksentaa? Nyt pitäisi osata jo diskreettiä käytöstä. Ihmiset olettavat että en töksäytä mitä tahansa, en jää paikoilleni miettimään tai näyttäydy ulkona housuissa jotka ovat olleet päällä liian monta päivää putkeen. Silti noita kaikkia teen. Aika tuntuu matelevan eteenpäin ja kyllä mäkin haluaisin jo olla onnellinen, aidosti onnellinen mutta siihen en vielä pysty. Välillä tulee ihan invalidi, viallinen olo. Joinakin päivinä en saa mitään tehtyä ja pienimmistäkin asiosta joudun pyytämään apua isiltä. Tänään sain tehtyä, tänään oli taas hyvä päivä. Kurja juttu vaan on se että suru on julma ystävä ja heittää hyvän päivän jälkeen aina kaksi ihan kamalaa. Sen takia nytkin valvon -- heräsin juuri Soinnun itkuun, ehkä miljoonatta kertaa ja tiedän että huomenna taas sattuu. Unenpuute ja ikävä, tyhjä olo.

Joka kerta kun herään itkuun niin pieni toivonpilkahdus herää ihan pariksi sekunniksi; "kamala painajainen, onneksi se on ohi". Kestää sen pari sekuntia tajuta että uni on ollut hyvä ja mun elämä on painajainen.

Villasukat naistenklinikan kätilöille

Mä olen aiemminkin kertonut kuinka hirveän positiivinen synnytyskokemus mulle jäi vaikka tiesinkin koko ajan että Sointu on kuollut kun synnytin. Suuri kiitos tästä kuuluu mun ihan loistaville tukijoukoille ja hienotunteisille, tsemppaaville hoitajille, lääkäreille ja kätilöille. Mitään en missään vaiheessa ollut vailla ja kaikesta pidettiin huolta niin hyvin että en tosiaan itse edes kerennyt stressaamaan mistään. Tämän takia ajatus mahdollisesta seuraavasta raskaudesta ja synntyksestä ei pelota ja tiedän todellakin että synnytyssairaalaksi haluaisin naistenklinikan.

En ole yksin tuntojeni kanssa -- mun äiti oli mukana synnytyksessä ja koki kaiken samalla tavalla kuin minä. Kun itse en ole jaksanut tehdä yhtään mitään niin äiti otti itselleen surutyön. 15 paria villasukkia, vähän eri kokoisia ja eri värisiä, kätilöiden jalkoja lämmittämään, kiitokseksi kaikesta.


Äidin facebook-kirjoitus aiheesta;
"19-20.8. 2016 oli surullisten tapahtumien päivät😢. Rakas ja erittäin odotettu lapsenlapseni Sointu Auroran pieni sydän ❤ ei jaksanut enää sykkiä ja pienen pieni kiirehti enkeliksi. Surutyötä tehdessäni päätin kutoa naistenklinikan synnytysosaston ihanille ja ammattitaitosille kätilöille villasukat. He oikeasti siellä tekevät työtään kiireen keskellä mielettömällä ammattitaidolla ja suurella sydämellä ❤ minkä sain itse omin silmin kokea noiden kahden vuorokauden aikana. Tänään sain kunnian viedä nämä heille sinne ja kiittää tyttäreni, vävyni ja itseni puolesta."

Se mitä yritän tässä sanoa on se, että kätilöt tekevät oikeasti ihan hirveän tärkeää työtä ja parhaimmillaan voivat tälläisenkin tapahtuman jälkeen saada synnytyksen tuntumaan hyvältä ja mukavalta kokemukselta. En sano että jokaisen pitää kiikuttaa nyt villasukat synnytyssairaalaan, vaan koitetaan muistaa kiittää niitä kätilöitä ja ketä tahansa tässä elämässä joka on sinulle ollut mukava ja hyvä. Ei keksitä turhia valittamisenaiheita ja keksitä nokankoputtamista asiasta jota sitä ei tarvitsisi tehdä ja jolle löytyy inhimilliset syyt.

Naistenklinikan kätilöt olivat tänään iloisen hämmentyineitä kun äiti korin sairaalalle vei. Kysyivät että "meille vai". Teille teille, kiitos että olitte niin ihania meille <3

Muistakaa kaikki että hyvällä saa hyvää :) Haastaisin nyt jokaisen blogin lukijan tekemään jotain mukavaa läheisilleen, kollegoilleen, naapurilleen. Jollekin! Oli se sitten yllätyspäivällinen miehelle, pehmeät villasukat ystävälle tai lenkkiseura yksinäiselle. Tehkää jotain hyvää aina välillä, jotain sellaista mistä ette itse hyödy. Uskon että jonkinlainen karma on olemassa. Ja vaikka ei olisikaan niin harvoin hyvästä kuitenkaan mitään pahaa seuraa :)

Kuolleiden lasten muistopäivä

23.9. Se ainoa päivä vuodessa jolloin tulee hirveän todelliseksi se, että lapsia tosiaan kuolee. Että jotain niin hirveää voi tapahtua. Mun facebookin feedi täyttyy tällä hetkellä kuvista, runoista, viattomista kasvoista ja ikävästä. On jotenkin helpottavaa nähdä että muutkin suree, että en tosiaan ole yksin täällä.

Nyt pystyn jo katsomaan Soinnun kuvia hymyillen. Löydän vieläkin uusia piirteitä, pohdin, että minkälainen pieni prinsessa tuosta suloisesta pienestä nyytistä olisikaan kasvanut. Näen isin nenän ja äidin huulet, näen maailman kauneimman vauvan. Näen pienen ihmisen, jota rakastan kaikista eniten tässä maailmassa, ja joka rakasti minua kaikista eniten. Näen pienen ihmeen joka toi meille niin älyttömän paljon onnea vain siksi, että se voitaisiin viedä pois yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Näen oman lapseni, niin älyttömän rakkaan ja kauniin tyttöni <3 Sointu äiti rakastaa sinua, aina <3

Päivän ohjelmaan kuuluu hautausmaalla käynti ja kuvienselailu kotona. Kynttilöiden polttaminen ja muisteleminen. Nyt en ole kovin juttutuulella, tuntuu että sydän takoo rinnasta kohta irti kun sattuu niin paljon että minäkin joudun tämän päivän elämään näin, että en voi enää koskaan vaan surra muiden puolesta vaan nyt joka vuosi suren omaa suruani.

Voimia kaikille jotka tänään surette ja muistelette, täällä palaa kynttilät teidänkin enkeleille <3

Lastenhuoneen ikkuna

"Ukki, miksi äiti taas itkee?"
"Äiti itkee, koska kävi taas moikkaamassa sinua. Äiti itkee, koska näki ystävän jonka oletti näkevän kadulla kun sinä olet vaunuissa. Äiti itkee, koska olet taas kuukauden vanhempi, mutta et kuitenkaan ole"
"Mutta Ukki, miksei äiti tajua että minulla on kaikki hyvin täällä? Että minä olen maailman onnellisin tyttö täällä sinun kanssa?"
"Äiti ei tajua sitä varmaan ikinä. Äiti olisi halunnut kokea kaiken sinun kanssasi, äiti odotti sinua niin kovin. Ihminen on sillä tavalla itsekäs -- vaikka äiti tietää että sinä et ikinä tunne surua tai pahaa täällä, äiti olisi silti halunnut sinut tuonne alas, itsensä takia"

Pieni tähtityttö astelee tähdenreunalta pois. Istuu ukin syliin, tarraa iättömillä sormillaan toisen iättömän käteen ja katsoo viisaisiin, mutta ei tosiaan vielä niin vanhoihin silmiin.

"Minkä takia minä en saanut tuonne jäädä, ja miksi et ukki sinäkään?"
"Kaikella on tarkoitus. Ainakin äiti haluaa niin uskoa. Sinusta tulee vielä maailman paras isosisko, teit isistä ja äitistä maailman parhaimman perheen ja maailman parhaimman vanhemman toivonsäteelle. Sinä olet nyt isin ja äidin tähti, suojelemassa jokaista henkäystä ja askelmaa".

Ja niin tähtityttö teki. Suojeli isiä ja äitiä. Tähtityttö oli etuoikeutettu; lapset eivät saa yleensä sitä tehdä. Sointu kuitenkin syntyi suurimman viisauden ja hirveimmän lahjan kanssa -- kuoleman kanssa. Tähtitytön kuolema opetti äidille ja isille jotain. Opetti välittämään, opetti kuinka tärkeää se on, sillä sormennapsautuksella kaikki saattaa olla poissa. Ja niin tähtityttö suojeli. Varjeli jokaista askelmaa, varjeli jokaista henkäystä. Tähtityttö halusi että isillä ja äidillä olisi kaikki hyvin, vaikkei konkreettisesti voinutkaan sitä hyvyyttä isille ja äidille tuoda. Ei voinut antaa ensimmäistä parkaisua, hymyä, askelta, koulupäivää. Mutta tähtityttö pystyi piilottamaan keijupölyä puskiin ja pensaisiin, saapuvaan junaan, kuvaan ikkunalaudalla. Muistuttaa isiä ja äitiä kuinka tärkeää on elää nyt tähtitytönkin puolesta. Muistuttaa isiä ja äitiä että täällä minä olen, huomatkaa, vaikkei pystykään olemaan konkreettisesti täällä.

--

Syksy on tullut ja hengitys huuruaa. Kävelen taas koiran kanssa. Pitkästä aikaa. Sen saman koiran, joka ei enää halunnut kävellä minun kanssa kun sinä ilmoitit tulostasi. Sen saman koiran, jonka takia äiti itki tienpientareella kun tuntui että koko maailma romahtaa. Ei romahtanut. Koko maailma romahti vasta kun sinä kuolit. Kun sinä lakkasit olemasta, kun sinun pieni sydän vaan päätti jättää lyömättä. Itsekkäästi, ajattelematta mitä aiheutat. Ei sen näin pitänyt mennä, ei näin pitänyt tapahtua. Kotipihalla katson ylöspäin. Siihen samaan ikkunaan johon niin monesti katsoin. Pysähdyn paikoilleni ja koira katsoo hölmistyneenä. Ikkunaan pitää maalata uusi mielikuva -- ikkuna on vieläkin pimeänä ja usein sen ohi mennessäni mietin että kohta sieltä paistaa valo.

Se ikkuna on rakas sinun huoneesi ikkuna, ja äiti kuolee joka kerta vähän kun äiti kävelee sen ikkunan ohi. Ikkuna on aina ollut pimeänä koska on turhaa polttaa valoa huoneessa jossa ei ketään asu. Ennen tuohon pimeään ikkunaan sisältyi niin paljon toivoa ja rakkautta -- kohta minä kurkkaan tuosta ikkunasta ja näen kun isi lukee sinulle iltasatua. Heijaa sylissä ja pussaa. Kohta sydän pakahtuu joka kerta kun kuljen ikkunan ohi. Nykyään sydän kyllä pakahtuu mutta eri tavalla. Sydän käpertyy sisäänpäin, sydän huutaa surusta ja tuskasta. Siellä sinun lelut odottavat kipeästi leikkijää ja kaikki kerätyt vaatteet huutavat jotakuta jonka päällä saisivat olla. Vaunut odottavat pientä ulkoilijaa ja liikennematto rakasta kompuroijaa. Tuo ikkuna on kuvajainen minun surusta, meidän surusta, siitä pienestä ja voi luoja, niin rakkaasta ihmisestä joka oli tulossa, mutta joka ei koskaan tullutkaan.

Ikkunaa katsoessa pelottaa. Entä jos sieltä ei koskaan paista valo? Entä jos sinä olit se ainoa lapsi joka on meille suotu, se ainoa lohtu pimeään? Ja nyt kun sinun sydän on sammunut, ei toista pientä sykkivää enää tulekaan? Ei joululahjapapereita pitkin asuntoa, ei rakkaudentäyteisiä puheluita mummille siitä kuinka joku sanoo "äiti" ensimmäistä kertaa? Ei pelkoa siitä että onko meistä tähän, ei mitään. Entä jos se on tarkoitettu että me vaan, aina vaan, yhdessä ja yksin tallataan tätä elämää eteenpäin, ilman toivoakaan toivonsäteestä, ikinä?

Opas suruun

Äiti on viimeisen viikon aikana koittanut hirveästi miettiä että kuka äiti nykyään on. Jokainen saman kokenut ymmärtää että takaisin vanhaan ei voi palata, ei pysty vaikka kuinka paljon haluaisi. Ei pysty olla enää se sama tyyppi joka on kiinnostunut samoista asioista kuin silloin ja nauttii samoista jutuista kuin ennen. Toisaalta, ei sitten haluaisi olla pelkästään vaan äiti jonka vauva kuoli, haluaisi olla jotain muuta ja lisää. Mutta kun ei tiedä että mitä. Mitä kuuluu tehdä sen jälkeen kun lapsi kuolee?

Äiti rakastaa ohjeita ja listoja. Äiti tekee jokaisesta asiasta elämässään projektin. Sinäkin olit äidin projekti -- jo raskausviikolla viisi äiti marssi suomalaiseen kirjakauppaan ja osti ihan älyttömänkokoisen kirjan raskaudesta ja vauvoista. Äiti luki sen melkein yhdellä rykäisyllä. Äiti sukelsi facebookin vauvaryhmiin, raskausajan laskureihin, vauvasivuille ja -blogeihin. Nosti päänsä aina välillä puhelimesta illalla ja kertoili isille kaikkea mitä sillä hetkellä on oppinut. Selitti sormiruokailusta, harjoittelusupistuksista ja synnytyksistä. Siitä kuinka vauvaa ei saa pussailla suulle ettei saa reikiä. Äiti eli ja hengitti vauvaa, sinua. Ja nyt se kaikki ollaan vaan pyyhkäisty pois eikä uutta projektia, uutta tekemistä ja uutta minää vain löydy.

Surulle on varmaan miljoona eri opasta. Niitäkin äiti on tutkinut. Äiti tietää surun vaiheet, äiti tuntee surun läpikotaisin. Suru on tällä hetkellä se ainoa asia josta äiti saa otteen. Toivonsädettä ei uskalla vielä päästää ikkunasta sisään koska äiti pelkää että jos sekin romuttuu. Äiti pelkää, että jos äiti antaa itsensä toivoa liikaa, sulkeutuu ikkuna koko loppuelämäksi. On helpompi antaa surun tulla, antaa surun ottaa valta ja velloa sen mukana. Lähteä siihen mukaan kun se tarraa jalasta, vetää pinnan alle eikä päästä pois. Äiti on jo oppinut että miten haukotaan syvään happea ja hoetaan itsellensä julkisella paikalla että vielä ei saa romahtaa, vielä ei saa. Miten suljetaan suru sisään ja näytetään muille että kyllä tässä pärjätään, sanotaan ihmisille kepeästi kun kysellään vointia että "ei tässä kurjuutta kummempaa". Näytetään muille että ehkä tässä pärjätään jotta muille ei tulisi paha mieli ja jotta sitä ei sitten muille joutuisi selittämään. Tämä suru on jotain sellaista mitä kukaan muu ei voi ymmärtää, mitä ei haluta muille jakaa. Suru menetetyistä lapsista, kohtuun kuolleista täydellisistä vauvoista on sellaista että siitä ei saa kertoa eikä sitä saa jakaa. Sen äiti on huomannut ja joutunut opettelemaan. Ei haluta vetää muita mukaan siihen syvään, mustaan kuplaan, edes sadasosana siitä mitä itse tuntee sillä se on vaan väärin muita kohtaan. Koska kenenkään ei pitäisi ikinä tuntea sitä mitä minä tunnen nyt.

Äiti antoi eilen itsellensä lepotauon. Ei ehkä tietoisesti, aivot nyt vain toimivat niin kun joku asia tuntuu liian musertavalta, liian vaikealta käsitellä niin monta päivää putkeen. Äiti päästi eilen itsensä takaisin siihen maailmaan, jota äiti eli pitkään. Äiti oli iloinen, nauroi, kävi kaupassa ja yllätti isin illalla. Äiti teki ensimmäistä kertaa sinun kuoleman jälkeen itse ruokaa eikä antanut pahan olon tulla. Äiti antoi hetken itsensä leikkiä ajatuksella että sinä olisit sittenkin tulossa joulukuussa. Katsoi telkkarista erilaiset äidit, katsoi niin erilaisen synnytyksen kuin itselläni oli ja katsoi sieltä putkahtanutta vauvaa. Mietin siinä että vauva näyttää erilaiselta. Näyttää hassulta kun vauva liikkuu, heiluttelee pieniä varpaitaan ja availee silmiään. Sitten piti taas mennä nukkumaan ja heräillä yöllä siihen että sinä itket ja tajuta että ethän sinä itkekään. Joka yö äiti heräilee siihen samaan, kuvitelluun sydäntäsärkevään ja samalla niin rakkaaseen ja lohdulliseen itkuun. Aluksi äiti itki itsekin. Nyt äiti tietää että unta se vaan on, että sinä tulit unessa tervehtimään ja pystyn jatkamaan nukkumista ilman omia kyyneleitä.

Perjantaina äiti sai isin sukunimen, perjantaina luvattiin että ollaan toistemme tukena myötä -ja vastoinkäymisissä. Äiti toivoi siinä että ikinä enää ei tarvitsisi olla tukena tälläisessä, että nyt voitaisiin tukea toisiamme ihan niissä normaaleissa asioissa. Sen jälkeen kun oltiin tahdottu mentiin koko pienen vierasporukan kanssa kertomaan sinulle että nyt oltaisiin sitten oikeasti perhe. Jokainen jätti oman kynttilänsä haudalle ja tilaisuus oli kaunis. Meidän perhe on vähän erilainen mutta perhe me ollaan silti ja sinä siihen oleellisesti kuulut. Oli tarkoitus että sinä olisit morsiusneitona saanut olla ensi kesänä -- siihen sinä et pysty mutta tämä me voitiin tehdä sinulle. Näyttää jokaiselle katsomaan tulleelle että sinua ei koskaan unohdeta.

Lempihousut

Isi toi äidille viime tammikuussa ulkomaanmatkan tuliaisiksi housut. Niistä tuli automaattisesti äidin lempihousut -- sellaiset kivat, pirteän väriset printtihousut jotka ylttävät napaan asti. Vähän ovat aina olleet kireät vyötäröltä mutta äiti aina mahdutti itsensä niihin. Tiedättekö, sellaiset housut että vedät navan selkärankaan kiinni ja puhkut ja puhiset että saat napit suljettua ja sen jälkeen et uskalla syödä mitään että nappi ei ponnahda pois? Sellaiset housut että ne piti aina pyykkituvalta käydä hakemassa ja laittaa jalkaan vaikka ovatkin vielä vähän nihkeät koska ne on vaan niin älyttömän kivannäköiset. Samalla kun isi antoi housut, antoi isi rasian suklaata, lentokoneessa kirjoitetun runon ja sormuksen. Laittoi beatlesia soimaan keskellä lentokenttää ja siihen se eteen vaan polvistui, ja niin niistä housuista tuli automaattisesti lempihousut vaikka olivatkin liian pienet.

Aika nopeasti housuista tuli kuitenkin liian pienet. Äiti sitä vähän voivotteli -- mahtuukohan ne ikinä enää jalkaan? Monilla kuitenkin raskauskilot tulevat jäädäkseen. Äiti kaivoi usein housut kaapista, mallaili päälle ja välillä naureskeli että on edes niihin mahtunut, maha rupesi olemaan niin iso. Mietti että laittaa ne päälle sitten kihlauksen vuosipäivänä, että silloin viimeistään on pakko niihin mahtua, onhan housuilla tosi iso tunnearvo juuri tuohon päivään liittyen. Äiti ajatteli että äiti olisi ihan älyttömän onnellinen kun housut viimein taas mahtuvat, jos mahtuvat. Jos eivät mahdu niin kangas pitää sitten käyttää johonkin muuhun, niin tärkeät ne housut ovat.

Tuntuu niin väärältä. Kaivoin äsken housut kaapista ja vedin ne jalkaan. Ei iloa, ei riemua. On vähän tullut laihduttua ylimääräistäkin, ei tarvinnut edes yrittää. Siinä ne nyt on, jalassa, muistuttamassa siitä mitä ei tullutkaan. Kaikki muistuttaa Soinnusta, kaiken olin niin tarkasti jo ajatellut, kuvitellut ja unelmoinut että ihan jokaisesta asiasta tulee mieleen lapsi jonka elämä päättyi ennenkuin kerkesi edes alkaa. Housuista tulee vähän syyllinenkin olo -- tässähän mä just muutama kuukausi sitten istuin noi samat housut sylissä ja ulisin puhelimessa Soinnun kummitädille että vituttaa koko raskaus, että menisi vaan nopeasti ohi. Että olisi kiva välillä päästä taas tekemään ja ajattelemaan ja puhumaan muusta kuin raskaudesta ja vauvoista, että olisi kiva saada se vanha oma kroppa takaisin ja että ahdistaa. Jos olisin silloin tiennyt, osannut ajatella, osannut pelätä niin en olisi koskaan niin sanonut. Olisin nauttinut jokaisesta muutoksesta, huonosta olosta, selkäkivusta ja potkusta.

Nyt pelottaa että oma kroppa ei enää ikinä tunnukaan omalta. Se rupesi jo tuntumaan omalta raskausaikana, oli kiva käydä ostamassa uudet housut, äitiyshousut. Silloinkin puhuin kummitädin kanssa puhelimessa, olin innoissani. Jee, nyt vihdoin maha on niin iso että mitkään housut eivät mene enää jalkaan, että nyt on pakko käydä ostamassa ne hassunnäköiset äityshousut. Kerkesin niitä vajaan kuukauden käyttää. Nyt ne ovat lempihousujen asemassa kaapissa -- nyt kaivan ne esiin aika ajoin ja pidän niitä sylissä, ulisen kun vituttaa että elämässä ei ole enää vauvaa, odotusta eikä sitä vituttavaa raskautta. Että kaikki ne romahdukset, pahoinvoinnit sun muut meni hukkaan. Että kärsin ja koin kaiken sen saman minkä muutkin äidit kokee mutta minä en ikinä saanut omaa lastani tavata, että ainoa muisto siitä omasta pienestä prinsessasta on ne rumpusoolot kohdussa. Ja nyt en mitään muuta toivoisi enemmän kuin että nuo kaupan halvimmat äitiyshousut istuisivat taas, ettei tarvitsisi käyttää näitä vanhoja lempihousuja. Nyt en mitään muuta toivo enemmän kuin että saisin joskus sinua vielä pitää sylissä, että saisin pussata ja halia niinkuin unissa. Harmittaa että nyt joudun etsimään kaikki muistot sinusta sieltä raskausajasta josta en edes nauttinut, tai en tajunnut nauttia.

Tänään on mun synttärit. Piti lähteä viettämään kivaa päivää isin kanssa, isi oli suunnitellut että lähdetään tekemään vaikka mitä kivaa keskustaan. Nyt mennäänkin käymään haudalla. Koitan tsempata, miettiä että kyllähän mä saan olla iloinen ja viettää syntymäpäivää ihan niinkuin ennenkin. Nauttia housuista jotka menee taas päälle. Silti iloa seuraa aina syyllinen olo, aina ahdistus. Sinä olet poissa, saanko tuntea näin? Haluanko tuntea näin?

Vääristynyt kuva

Ihminen on sellainen että kun jotain tälläistä tapahtuu niin sitä pyrkii vaan tarttumaan kaikkeen ympärillään, saada taas jostain kiinni että jaksaa jatkaa eteenpäin. Kun tippuu tyhjän päälle niin siihen oloon ei pitkäksi aikaa voi jäädä kellumaan, se olo hukuttaa jos mitään ei tee. Toiset aloittaa uuden harrastuksen, toiset muuttavat, toiset tarraavat tulevaisuuteen, johonkin unelmaan. Äitikin unelmoi tulevaisuudesta mutta ei uskalla siihen tarrata ainakaan vielä kovinkaan lujaa - äidin tulevaisuudensuunnitelmiin kuuluu se pieni ja tällä hetkellä tuntuu vieläkin siltä että jos sinäkin kuolit niin miksei seuraavakin lapsi kuolisi.

Äiti ottaa pieniä etappeja; tänään äiti päätti että äiti siivoaa, niinkuin on tehnyt joka sunnuntai. Tuntuu hyvältä pystyä tehdä edes jotain päätöksiä kun hetken aikaa tuntui siltä että en osaa päättää mitään itse, että mielipidettä ei löydy mihinkään koska mitä väliä? Vaikka pakkohan se on välittää, jossain vaiheessa ja jostain, muutenhan on ihan sama että elääkö täällä enää ollenkaan. Ja kyllä äiti haluaa vielä elää ja täällä olla, pitää vaan löytää se väylä jota pitkin pääsee eteenpäin. Kaikki hokevat että suru helpottaa päivä kerrallaan ja niin se tekeekin - se tulee aalloittain mutta joka päivä on aina vähän helpompi hengittää. Toisina päivinä pääsee helpommin liikkumaan ja pystyy käyttäytymään luonnollisesti, toisina päivinä tekee mieli vaan jäädä sikiöasentoon makaamaan ja huutamaan sitä kun on niin paha olla. Silti joka päivä jaksaa ja pystyy enemmän, jokainen eteenpäin mennyt päivä tuo uusia ilontunteita elämään ja onnen siitä että hei, taas on ilta, taas mä selvisin tänään ilman mitään isompaa paskaa.

 Lukijoilta on tullut jonkin verran kommenttia siitä miten vedän suremisen överiksi tai vellon siinä surussa. Haluan sitä nyt teille ehkä vähän selventää -- tämä blogi on osa mun surutyötä. Blogia lukemalla saattaa helposti saada hyvinkin vääristyneen kuvan mun jokapäiväisestä elämästä. Silloin kun istahdan tietokoneelle ja rupean kirjoittamaan niin mulla on yleensä silloin tosi tosi paha olla. Kirjoittaminen helpottaa -- mua ihan tosi auttaa kun saan ajatuksia ylös, voin vähän väännellä ja käännellä niitä, pohtia "ääneen". Haluan jakaa blogin julkisesti koska kun itse sain kuulla että Sointu on kuollut aloin heti etsimään tekstiä ja tietoa asiasta. Mitä on tulossa? Miksi mä tunnen näin? Helpottaako tää ikinä? Tietoa kuitenkin aika vähän löytyy sillä suru on yleensä sellainen henkilökohtainen helvetti eikä sitä haluta ulkopuolisille jakaa (joka on ihan ymmärrettävää ja oikeinkin). Mä kuitenkin haluan näin tehdä.

Blogin tarkoitus ei koskaan tule mulla olemaan se että kerron täällä mitä söin tänään. Ja koska blogi käsittelee mun surua en varmaan kovin usein tänne myöskään tajua kirjoittaa siitä kuinka isin kanssa nauretaan sohvalla räkä poskella. Ne asiat ei vaan ainakaan tällä hetkellä tänne kuulu koska blogi käsittelee mun tunteita siitä kuinka mun esikoinen kuoli. Joskus saatankin niistä kirjoittaa ja pyrin nyt keskittymään täällä myös niihin ilon ja onnen hetkiin, ihan sen takia että voin myös itse niihin myöhemmin täällä palata. Muistaa että kaikki ei ole ihan paskaa vaikka täällä nettimaailmassa helposti sellaisen kuvan saakin. Tällä hetkellä myös ehkä oma maailmankuva on vähän vääristynyt -- on facebookin tukiryhmät ja muut joissa puhutaan vain kuolleista lapsista, niissäkin harvoin hehkutetaan kuinka kivaa elämä on. Pitää välillä vetää itsensä takaisin siihen normaaliin maailmaan ja elämään, siksi käytän nettiä vain tietokoneella -- pitää välillä muistuttaa itseään että tuolla ulkona on ihan oikeasti maailma joka ei ole täynnä kuolleita vauvoja ja lapsia ja ihan tosissaan ihmiset saa myös niitä eläviä lapsia. Tukiryhmät on ihan helvetin hyvä asia ja olen niistä paljon tukea saanut, en tiedä miten olisin ilman niitä selvinnyt. Nyt on kuitenkin aika myös vähän haistella muuta maailmaa ja elämää.

Mun koti ei oo täällä(missään ilman sinua)

Olin jotenkin hemmetin naiivisti ajatellut, että ei vielä mennä kotiin. Että suretaan se pahin suru pois mummin luona niin kotiin voi sitten mennä ja kotona voi helpottaa. Koti on aina ollut sellainen paikka -- ei ulkopuolisia, voi tehdä mitä vain. Saa olla rauhassa, on helpompi olla. Pieni ahdistus hiipii rintaan kun sitten yhtäkkiä tajuankin, että ei koti sitä ahdistusta vie. Että ei mun oo yhtään helpompi olla. Että mun ei oo helppo olla enää missään, ehkä ikinä?

Jokainen nurkka huokailee sinua. Tuossa parvekkeella on kohta johon sinut piti vaunuissa laittamaan nukkumaan. Nuo parvekelasit ovat tuossa sinun uniasi varten. Tuo keittiönpöytä olisi pitänyt vaihtaa kun sinä kasvat ja rupeat sormiruokaa syömään - mammaryhmissä varoiteltiin että puupintaan jää ihan kaikki. Tällä sohvalla minun piti sinua imettää ja tällä sohvalla äidillä alkoi ensimmäiset supistukset kun sinä olit jo kuollut. Rappukäytävän rappusiin kuuluu monta kirosanaa vaunuista ja tuossa on se pikkutie leikkikentälle jonne sinä olisit aina lähtenyt kun pitäisi kääntyä toiseen suuntaan kauppaan. Tämä koti oli toiveiden koti. Vähän sisustuslehtimäinen, aikuisempi kuin edelliset. Tästä kodista piti tulla meidän koti ja nyt täällä ollaan vieläkin, vain minä ja sinä. Ei vauvaa täyttämässä onnea. Laitan huoneesi oven kiinni ettei tarvitsisi nähdä.

Postissa oli tullut ilmoitus äitiyspakkauksesta, että se pitäisi hakea. Oli tullut kelan vanhat päätökset vanhempainvapaasta. Oli tullut hyväksynnät sun muut. Kohta tulee uudet joissa kerrotaan että sen ja sen etuuden saaminen meiltä on evätty. Että meiltä on evätty vauva. Oli tullut vauvalehti ja niiden välistä löytyi pari sinne sujahtanutta surunvalittelua. Laitan vauvalehden kaappiin, piiloon, vaikka tekisi mieli alkaa lukemaan. Kiduttaa itseään taas.

Äiti päätti eilen mennä kauppaan. Yksin. Siihen samaan kauppaan jossa äiti on lähes joka päivä käynyt. Joka päivä aina raskauden ajan. Kävellyt sinne, ylpeänä mahan kanssa. "Huomatkaa nyt kaikki, meille on tulossa vauva!". Se sama kauppa jossa äiti on salaa, kuin varkain hiippaillut vauvaosastolle. Katsonut erilaisia vaippapaketteja ja koittanut ymmärtää niistä jotain, hypistellyt paketteja ja laittanut ostoskoriin sitten pienesti myhäillen pari liian isoa tuttia ja nokkamukin. Ihan vaan tulevaisuutta ajatellen, ihan vaan sen takia että on kiva kassalla laittaa ne kassahihnalle ja tuoda kotiin. Eilen äidistä tuntui kuin olisi saapunut hautausmaalle kun tuli kauppaan. Hirväesti muistoja - äiti on aiemminkin sanonut että äiti tykkää maalata maailmaa, mielikuvia eri paikkoihin. Ja siellä kaupassa oli niin helvetisti sinua. Puolijuoksua viiletin ohi vauvakäytävän. Puolijuoksua viiletin itseasiassa läpi koko kaupan. Ihmiset tuijottivat (vai tuijottavatko?). Naapurin mies tulee vastaan, katsoo kummastellen. Huomaako se että mulla ei oo enää mahaa? Ainakin se huomaa kuinka hirveältä näytän. Kassajonossa tuttu kassatäti. Huomaako se? Se on nähnyt kaikki mun vauvaostokset. Varmasti oon joskus smalltalkannut raskaudesta. "Hei, mä oon yli puolenvälin jo!" "No etkä voi olla, vitsi mä olen kateellinen tosta mahasta! Kyllä se sieltä vielä esiin tulee, usko vaan!" "Joo no saisi rupee tulemaan!". Ei smalltalkia tällä kertaa. Tuntuu että saan kohta aivohalvauksen. Toisaalta haluaisin että toinen kysyy ja toisaalta pelkään niin vitusti sitä jos se kysyy. Ei sano mitään, katsoo vaan kulmat kurtussa. Jonkinlaisella ilmeellä. Onko se lukenut mun blogia? Tietääkö se?

Tavarat äkkiä kassiin ja puolijuoksua kotia. Kotitiellä helpottaa. Mietin, että kohta voin sulkea välioven ja nojata sitä vasten hetken. Hengittää kodin tuttua tuoksua ja katsoa hämärää valaistusta. Mennä keittiöön ja alkaa tekemään ruokaa. Ja siinä mä sen tajuan -- ei meillä ole enää sellaista kotia. Sieltäkin puuttuu Sointu. Joka paikasta puuttuu Sointu. Nojasin siinä sitten väliovea vasten hetken, ihan kuin olisin juossut maratonin. Mutta totta tosiaan, sisäänhengityksellä ei helpota, ihan samalla tavalla vedän nytkin tummaa, tukehduttavaa "ei ikinä enää.." savua sisään.

Ei ole paikkaa jossa tulisi parempi olo. Poks. Kupla puhkaistiin ja nyt, jos aiemmin en ollut niin nyt mä olen tyhjän päällä. Nyt se matto vedettiin jalkojen alta. Milloin tää olo helpottaa? Milloin ei tarvitse pelätä että huutoitkukohtaus kohta taas alkaa?

Entä jos?

Suru on selkeästi muuttanut muotoaan. Kun synnytyksen jälkeen en uskaltanut facebookissa skrollata alaspäin etten vaan näe kenenkään päivityksiä normaalista elämästä, kun suuri saavutus oli käydä mummin etupihalla ja nähdä naapuri, niin nyt työnnän itseäni eteenpäin noihin tilanteisiin. Kidutan itseäni, aiheutan itselleni niin pahan olon että välillä tuntuu että voisin rokkistaran tavoin nostaa telkkarin paikoiltaan ja heittää sen seinään. Toisaalta tekisi vaan mieli jäädä paikoilleen makaamaan, unohtaa että koko muuta maailmaa on edes olemassa. Toisaalta haluaisin unohtaa koko tämän synkän kuplan, koitan niin kovasti kerätä itseäni ja näyttää että vielä täältä noustaan että koko homma rupeaa menemään pakkomielteiseksi tunteiden kieltämiseksi.

En poistanut itseäni Soinnun lasketun ajan odotusryhmästä. Kuvauksessa lukee että ryhmä on tarkoitettu sen ja sen lasketun ajan äideille. Sellainenhan minäkin olen, vaikka Sointu syntyikin jo viime kuussa ja kuoli silloin. Ryhmästä saa outoa lohtua -- olin siellä alusta asti, jo silloin kun vain isi ja kummitäti tiesivät että odotan. Ryhmän naisille Sointu oli ja on todellinen vauva, siellä myös minun suru on todellista. Olen viime päivinä selannut ryhmän muita päivityksiä, mahakuvia, kyselyitä että onko se ja se tunne normaali. Harmittaa. Harmittaa se etten kerennyt vielä tuntemaan niitä vahvimpia potkuja kylkiluihin ja harmittaa ettei maha päässyt missään vaiheessa niin isoksi. Harmittaa että minä en voi siellä loppuvuodesta kirjoittaa että "nyt se syntyi, toivottakaa tervetulleeksi Sointu Aurora! Maailman kaunein vauva <3". Silti ryhmästä saa outoa lohtua. Siellä eräs äiti on jo synnyttänyt pienen keskosen, vähän ennen minua. Lapsi jäi henkiin. Äiti saa siitä lohtua -- että sinäkin olisit saattanut jäädä henkiin, että sinäkin olisit jo pystynyt hengittämään täällä. Että äiti ei vaan sure täällä nyt ajatusta sinusta vaan ihan oikeasti sinua.

Viime päivinä on tullut pohdittua paljon myös seuraavaa raskautta. Että silloin jos ja kun sellainen saa alkunsa niin mitä kaikkea teen toisin. Mitä pitää tehdä eri tavalla jotta toivonsäde sitten jäisi henkiin. Entä jos se ei koskaan saa alkuansa, niinkuin joillekin käy, ja olen kohtukuoleman lisäksi tuomittu lapsettomuuteen koko loppuelämäkseni? Entä jos Soinnusta jääkin meidän ainokainen ja tulen koko loppuelämäni selittämään liian pienen vauvan synnytyksestä ja vaivaannuttamaan ihmiset kun kukaan ei kehtaa sanoa että mun synnytystä ei heidän synnytyksiin voi vertailla? Tai entä jos toivonsäde saakin alkunsa ja sekin sitten kuolee? Entä jos meillä onkin kohta kaksi kuollutta lasta? Niinkin on käynyt. Se on toki harvinaista mutta niin on käynyt. Tuntuu että mulle ollaan muutenkin valittu elämässä niin paskat kortit että juuri noin mulle voisikin sattua. Silti on pakko yrittää. Halu siihen että vielä joskus saisin pitää elävää vauvaa sylissä, sellaista vauvaa joka itkee ja avaa silmät on niin kova että olen valmis ottamaan sen riskin. Mietin että tämäkö on sitä itsetuhoista käytöstä, että nytkö mä ylitän sen rajan haaveilemalla näin pian jo uudesta vauvasta ja luultavasti ihan helvetillisestä raskausajasta järjettömän pelon ja surun ympäröimänä. Mietin että teenkö väärin Sointuakin kohtaan. Pitääkö aluksi surra joku tietty aika? Samalla tavalla kun laastarisuhteita ei katsota hyvällä. Voiko vauva olla laastarivauva ja onko se yhtä paha asia kuin laastarimies? Jos haaveilen uudesta vauvasta niin tarkoittaako se että Sointu ei merkannut minulle mitään ja haluan vaan sen vauvan?

Ei se tarkoita, kyllä mä sen tiedän. Pelottaa vaan niin hirveästi mitä muut ajattelevat jos nämä asiat ääneen sanon (no nythän sanon, teitä on sen verran monta siellä ruudun takana että eipä tarvitse sitä enää miettiä). Koitan etsiä Soinnun kuolemasta jotain symboliikkaa, lohtua, syytä. Että olisi pitänyt tietää, olisi pitänyt nähdä tämä. Soinnun laskettu aika oli 7.12, samana päivänä mun isä ja äiti meni naimisiin vuosia sitten. Itkettiin ilosta ultrassa; voi kuinka kaunis hääpäivälahja mun äidille, mun äidille joka menetti tuon miehen kuusi vuotta sitten. Itkettiin sitä perhetutun ylppäreissäkin oikein porukalla. Olisi pitänyt nähdä että tuo päivä oli joku enne, olisi pitänyt tietää ja rampata useammin neuvolassa ja olla enemmän huolissaan. Sointu syntyi 29 senttiä pitkänä. Isä kuoli 29.12. Koko joulukuu on täynnä vaarallisia päiviä, ei olisi saanut iloita siitä että lapsen laskettu syntymäaika on juuri tuossa kuussa jolloin kaikki paskat asiat on meille tapahtunut.

Olisi pitänyt kanssa kysellä omalta äidiltä lisää äidin omasta enkelivauvasta, mun isoveljestä. Olisi pitänyt olla huolissaan kun samat viikot pyörähtivät käyntiin. Mutta en ollut, en edes muistanut koko asiaa ja niinhän siinä sitten kävi että Sointu kuoli tismalleen samana päivänä viikoissa katsottuna kuin oma enkeli-isoveljeni syntyi kuolleena. 23+6. Voiko tää kaikki muka olla sattumaa? Jos olisin vaan marssinut sairaalaan ennen tuota päivää ja vaatinut tekemään jotain niin olisiko Sointu vielä hengissä? Ei olisi, kyllä mä senkin tiedän. Mun isoveljeltä ei löydetty mitään syytä, mitään selittävää tekijää. Sydän oli vaan pysähtynyt. Nyt on kummallakin vain enää neuvolakortit jäljellä. Neuvolakortit todistamassa että kummallakin on ollut yksi vauva enemmän mitä päällepäin näkyy, että kumpikin on synnyttänyt useammin kuin mitä lapsiluvusta voi arvata. Suru sekoittuu oman äitini suruun lapsesta jota äiti ei ikinä saanut ja äiti tekee oman surutyönsä uudelleen ja voimakkaampana minun kanssa. Ajattelee samoja asioita kuin minä, tuntee kaiken uudestaan nyt tyttärensä puolesta.

Mä olen varma että meille ei enää tyttöä tule. Periaatteessa toivonkin niin. Jos tää onkin joku sairas sukuvika, joku kirous joka meille langetettiin, meidän suvun naisille. Lapinnoita pienessä hiprakassa vaan päätti että nuo saa kärsiä, eikä oikein itsekään tiennyt että miksi. Parempi jos minä saan pelkkiä poikia. Koska jos minä en tätä olisi kokenut ja Sointu olisi jäänyt eloon niin Sointu olisi kokenut tämän, siitä olen varma. Tai entä jos, entä jos olisinkin ollut huolesta soikeana noilla viikoilla, jos olin kuulostellut enemmän ja tiedostanut. Jos maailmankaikkeus olisi sitten ajatellut että kärsin jo valmiiksi, ei tarvitse tuota palauttaa maanpinnalle. Entä jos, entä jos?

Isi on äidin ilmatasku

Ilman isiä äiti ei varmaan kestäisi. Ilman isiä äiti tukehtuisi tänne, ei löytäisi tietä pois. Aina kun äidistä tuntuu siltä niin isi ojentaa käden ja ohjaa takaisin elämään. Maailmaan, siihen pieneen ilmataskuun joka tuo toivon siitä että vielä joskus päästään rannalle. Ei sille samalle rannalle jossa ollaan aiemmin oltu. Uudelle rannalle, vähän pienemmälle ja karummalle mutta rannalle silti. Isi luo toivoa siitä että äiti ei välttämättä sekoa ihan kokonaan, tule hulluksi surusta. Että vielä joskus äiti pystyy ajattelemaan sinua ja sinun kaunista, lyhyttä elämää ja kasvoille saattaa eksyä hymyntapainen. Ei vielä, ei tosiaan vielä mutta äiti tietää että vielä joskus.

Niinkuin esimerkiksi toissapäivänä. Siellä me istuttiin isin kanssa leikkipuistossa, äiti oli juuri lopettanut puhelun lääkärin kanssa ja taas äidistä tuntui siltä että äiti hukkuu. Äiti katsoi siinä ympärilleen ja se jumalaton aalto löi äitin ohi. Että ei täällä ollakaan ensi kesänä sinun kanssa, että mitä helvettiä voi vittu saatana. Että miten sinut saa takaisin. Että miten me pärjätään enää ikinä. Isi hymyili äidille ja veti ylöspäin. Sanoin isille että kahden vuoden päästä, samana päivänä, meidän kuukausipäivänä ja muutama viikko vajaa ennenkuin täytän 23, me tullaan tähän päivällä istumaan. Ja silloin meillä on vauva, lapsi, elävä lapsi mukana. Että on pakko, että siihen on pakko tarttua. Että puetaan se hyvin moneen kerrokseen niinkuin lapset täytyy pukea kalseana päivänä ja oli sää mikä tahansa niin tullaan tähän. Ja mietitään että kuinka paska olo oli silloin kun edellisen kerran siinä istuttiin. Ja mietitään että voi vitsi onneksi ei ole enää.

Isi olisi voinut vaan hymyillä siinä. Sanoa jotain samaa paskaa mitä kaikki muutkin sanoo. Sanoa asioita joilla ei ole merkitystä. Mutta isi sanoikin sitten että se lapsi on puettu niin hyvin ja turvallisesti että se täällä vaan juoksee tolppia päin ja huutaa että "mulle ei voi sattua mitääääään!".

Ja minä nauroin. Ja nauroin, nauroin. Ja se tuntui niin hyvältä. Ja niin isi veti mut taas kokonaan sinne ilmataskuun, sain hetken hengittää ennenkuin suru vetää takaisin pohjalle. Niin kauan kun on isi niin on ilmataskukin, äiti ei itse löytäisi sinne. Onneksi isi osaa ja löytää ja jaksaa kannatella. Sointu sinulla on maailman paras isi..