perjantai 2. syyskuuta 2016

Nyt on enää arkku

Pää on ihan pehmeä. Nukuin ehkä kaksi tuntia, sattuu pitää silmiä auki. Ei meinaa saada happea. Ilmaa kyllä menee keuhkoihin mutta tuntuu ettei se auta, ettei se riitä. Tekisi mieli huutaa. Ottaa puhelin käteen, soittaa että ei me tullakaan tänään, järjestetään ne hautajaiset joku toinen päivä. Voi vittu saatanaperkelehelvetti vittu! Äiti ei pysty, miten kukaan ikinä on voinut mennä oman lapsensa hautajaisiin? Tekisi mieli vaan mennä takaisin nukkumaan ja nukkua seuraavat pari kuukautta. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa..

Nyt olisi kai 26 raskausviikko. 27? Sinun ei pitänyt vielä edes syntyä pitkään aikaan. Masu olisi kyllä kasvanut jo. Pinnasänky olisi kasassa. Nyt on vaan enää valkoinen arkku ja vaaleanpunaiset ja valkoiset kukat. Kortit joissa lukee että on ikävä. Ja hauta.

Äiti varmaan tulee hulluksi tämän päivän jälkeen jos ei ole jo tullut. Tulee taas haamupotkuja, ihan kuin sinä venyttelisit. Tekisi mieli hakata pää paskaksi seinään. Että saisi muuta ajateltavaa.

Pelottaa.

2 kommenttia:

  1. Voi ei :( tiiän ettei nää sanat varmaa mitää meinaa, mut jos voisin antaisin mun elämäni jotta Sointu olisi selvinny ❤ Paljon paljon voimia ja jaksamisia ❤

    VastaaPoista
  2. Osanottoni teille. Voin sanoa, että tiedän mitä käytte läpi. Ona esikoisemme kuoli viikolla 26, eikä mikään voinut valmistaa siihen tilanteeseen ja tuskaan. Siihen ettei sydän enää ultrassa lyönytkään. Siihen että lääkärit ilmoittivat lapsemme menneeksi. Siihen kipuun ja kylmyyteen. Siihen harmaaseen usvaan josta ei jää kuin välähdyksiä muistiin. Pieniä hetkiä. Sirpaleita.

    Se pieni arkku särkee sydäntä. Ja se painaa. Se painaas niin ettei sitä meinaa isä yksin jaksaa kantaa. Se painaa kun vanhemmat laskevat sen yhdessä maahan. Mutta niitä tehtäviä ei suostu antas muiden hoidettavaksi.

    Tiedän, ettei tämä lohduta nyt, mutta aikanaan pystyt puhumaan lapsesta vieraille ihmisille itkemättä. Se ottaa kuitenkin oman aikansa. Minulla meni viisi vuotta.

    Toivon että teillä on joku ystäväpariskunta jonka kanssa voitte istua iltoja ja puhua ilman häpeää kyyneleistä. Että voitte purkaa oloanne ja puhua samasta asiasta niin usein kuin selviäminen vaatii. Puhuminen, muistaminen, kynttilät, kukat haudalla. Kaikki niin tärkeitä asioita.

    Olen pahoillani teidän puolestani. Niin pahoillani, ettei sitä voi sanoin kuvata. Sen vuoksi että tiedän tuon tuskan. Olemme sen kokeneet. Se lähensi meitä, mutta teki myös ylisuojeleviksi seuraavia kohtaan. Se muistuu mieleen vuosipäivinä, keskellä yötä, kuullessamme vastaavista koettelemuksista. Se repii edelleen, vaikka siitä on vasta seitsemän vuotta. Lukiessani tekstejäsi itkin, sillä olisin itse voinut kirjoittaa samoin. En kirjoittanut. En pystynyt. Kirjoitin runoja. Puhuin juuri sen luottopariskunnan kanssa. Itkin. Ja pelkäsin odottaessani seuraavaa. En uskalla odottaa ennenkuin poikamme viikot ovat täynnä. Ja sen jälkeen aikaa odottaa on hyvin vähän jäljellä.

    Anteeksi vuodatus. Toivon enkeleitä suojaksenne. Ja rakkautta kestää yhdessä myrskystä. Toivon, että voitte jonakin päivänä kertoa Soinnun sisarelle tai veljelle Soinnusta. Kertoa hänen katselevan teitä. Kuulevan, kuinka lapsenne "silloin taivaassa leikki siskon kanssa".

    Rakas Taivaan Isä.
    Miksi äiti itkee?
    Miksi isällä on niin raskaat askeleet?
    Minäkö heille olen surua tuottanut,
    kun vain katselen täältä kaukaa?
    Voitko, Taivaan Isä,
    äitiä lohduttaa,
    pyyhkiä kyynelet hiljaa pois?
    Voitko isän olkaa taputtaa,
    ettei hän niin kumarassa ois?
    Kerro heille, Taivaan Isä,
    että jotkut lapset taivaassa
    niin rakkaita luojalleen on,
    ettei heitä malttaisi millään antaa pois.
    Huomaisipa äiti,
    kun hänen luokseen lennän
    perhosena ikkunaan.
    Tietäisipä isä,
    miten tuulen mukana
    hänen poskeaan silittää saan.
    Ja kun vihdoin kohtaamme,
    löytää tarkoituksensa pettymys jokainen.

    Sisareni muokkasi tämän eräästä runosta lohduksi meille, ja toivon että se on lohduksi myös teille. <3

    VastaaPoista