Hautajaiset

Maailman raskain päivä, takana viimein.
Mä en ole koskaan huutanut niin kovaa. Tai varmasti olen, nyt se kuitenkin oli erilaista huutoa. Ympärillä haisi kuolema ja patologianlaitoksen hissi oli vähän liian tekninen meille. Kaikki oli sillä hetkellä vähän liikaa ja niin äidiltä sitten oikein teatraalisesti lähti polvet alta ja suusta purkautui vain pelkkää huutoa. Äiti ei tiennyt mitä sillä hetkellä olisi voinut muuta tehdä. Sattui vaan niin jumalattomasti ja pelotti ja oli pakko tehdä jotain. Äiti vähän itsekin säikähti -- nyt äidistä sitten oikeasti tuli hullu, ennen kuin edes päästiin näkemään sinua.

Arkku oli niin pieni, ja sinä vielä pienempi sen sisällä. Äitiä taas vähän pelotti aluksi. Äidille kerrottiin ennenkuin sinut tuotiin että sinusta huomaa että olet vähän aikaa ollut kylmässä. Kyllähän sen huomasikin mutta olit silti maailman kaunein lapsi siinä maatessa. Äiti olisi halunnut ottaa sinut syliin ja juosta karkuun, koittaa vielä viimeisen kerran herätellä sinua, varmistaa että varmasti olet poissa. Yrittää vielä jotain, muuttaa vielä jotain. Saada vielä kuulla että oho, me tehtiinkin virhe, että ei Sointu olekaan kuollut. Äiti ei ikinä unohda miltä kuulostaa kun niin pieni arkku ruuvataan kiinni. Ääni särähtelee koko ajan pään sisällä, uudestaan ja uudestaan. Äiti ei olisi halunnut että kantta laitetaan kiinni. Meinasi sanoa muille että painukaa helvettiin, että mä jään tänne Soinnun kanssa. Että millään ei ole mitään väliä enää, miksi mun pitäisi antaa laittaa kansi kiinni?

Ja silti äiti vaan nostettiin siitä lattialta sinun vierestä ylös. Niin nostettiin sinutkin, isi nosti arkun. Piti vielä mennä takaisin siihen kamalaan hissiin joka haisi ruumiille. Siihen hissiin joka haisee ruumiille sen takia että sillä kuljetetaan ruumiita. Samalta näytti kun sarjoissa -- äiti mietti siinä että äiti ei olisi halunnut tietää että Helsingin keskustassa on oikeasti tuollainen paikka, että sellaisia on olemassa.

Viimeinen matka sinun kanssa. Äiti ei pystynyt autossa istumaan arkkusi vieressä, äitiä pelotti liikaa että äiti avaisi arkun ja oikeasti nappaisi siitä sinut mukaan. Ei antaisi laskea arkkua. Äiti ei istunut sinun vieressä ja antoi sitten laskea sinun arkun. Tai ei sinua voinut edes laskea. Isin piti kiivetä alas hirveän isoon ja syvään kuoppaan. Sellaiseen kuoppaan joka oltiin tarkoitettu aikuiselle ihmiselle. Ei lasten kuulu kuolla, äiti mietti kun katsoi siinä. Katsoi siinä kun omaa lasta viedään pois, oma lapsi laitettiin maan alle kuoppaan. Siihen hirveän isoon kuoppaan.. Päällesi heitettiin hiekkaa, saatiin peittää sinut itse. Äiti ei pystynyt lapioimaan sitä, ääni kuulosti niin kamalalta ja hiekka tömähti arkkusi päälle niin kovaa että kukat rikkoutuivat heti ja koko arkku tärisi. Äiti halusi rynnätä sinne kuoppaan mukaasi, suojella sinua. Ettei sinua pelottaisi yksin siellä pimeässä.

Miten tästä jatkaa? Äiti katsoi pitkään hautapaikkaa. Täälläkö äiti tulee nyt viettämään sitten kaikki syntymäpäiväsi, vaput, joulut, uudetvuodet, kaikki? Tekisi vaan mieli huutaa. Ei, ei, ei, ei, ei tää voi mennä näin. Ei lasten kuulu kuolla, ei lapsille kuulu hankkia hautapaikkaa.