Entä jos?

Suru on selkeästi muuttanut muotoaan. Kun synnytyksen jälkeen en uskaltanut facebookissa skrollata alaspäin etten vaan näe kenenkään päivityksiä normaalista elämästä, kun suuri saavutus oli käydä mummin etupihalla ja nähdä naapuri, niin nyt työnnän itseäni eteenpäin noihin tilanteisiin. Kidutan itseäni, aiheutan itselleni niin pahan olon että välillä tuntuu että voisin rokkistaran tavoin nostaa telkkarin paikoiltaan ja heittää sen seinään. Toisaalta tekisi vaan mieli jäädä paikoilleen makaamaan, unohtaa että koko muuta maailmaa on edes olemassa. Toisaalta haluaisin unohtaa koko tämän synkän kuplan, koitan niin kovasti kerätä itseäni ja näyttää että vielä täältä noustaan että koko homma rupeaa menemään pakkomielteiseksi tunteiden kieltämiseksi.

En poistanut itseäni Soinnun lasketun ajan odotusryhmästä. Kuvauksessa lukee että ryhmä on tarkoitettu sen ja sen lasketun ajan äideille. Sellainenhan minäkin olen, vaikka Sointu syntyikin jo viime kuussa ja kuoli silloin. Ryhmästä saa outoa lohtua -- olin siellä alusta asti, jo silloin kun vain isi ja kummitäti tiesivät että odotan. Ryhmän naisille Sointu oli ja on todellinen vauva, siellä myös minun suru on todellista. Olen viime päivinä selannut ryhmän muita päivityksiä, mahakuvia, kyselyitä että onko se ja se tunne normaali. Harmittaa. Harmittaa se etten kerennyt vielä tuntemaan niitä vahvimpia potkuja kylkiluihin ja harmittaa ettei maha päässyt missään vaiheessa niin isoksi. Harmittaa että minä en voi siellä loppuvuodesta kirjoittaa että "nyt se syntyi, toivottakaa tervetulleeksi Sointu Aurora! Maailman kaunein vauva <3". Silti ryhmästä saa outoa lohtua. Siellä eräs äiti on jo synnyttänyt pienen keskosen, vähän ennen minua. Lapsi jäi henkiin. Äiti saa siitä lohtua -- että sinäkin olisit saattanut jäädä henkiin, että sinäkin olisit jo pystynyt hengittämään täällä. Että äiti ei vaan sure täällä nyt ajatusta sinusta vaan ihan oikeasti sinua.

Viime päivinä on tullut pohdittua paljon myös seuraavaa raskautta. Että silloin jos ja kun sellainen saa alkunsa niin mitä kaikkea teen toisin. Mitä pitää tehdä eri tavalla jotta toivonsäde sitten jäisi henkiin. Entä jos se ei koskaan saa alkuansa, niinkuin joillekin käy, ja olen kohtukuoleman lisäksi tuomittu lapsettomuuteen koko loppuelämäkseni? Entä jos Soinnusta jääkin meidän ainokainen ja tulen koko loppuelämäni selittämään liian pienen vauvan synnytyksestä ja vaivaannuttamaan ihmiset kun kukaan ei kehtaa sanoa että mun synnytystä ei heidän synnytyksiin voi vertailla? Tai entä jos toivonsäde saakin alkunsa ja sekin sitten kuolee? Entä jos meillä onkin kohta kaksi kuollutta lasta? Niinkin on käynyt. Se on toki harvinaista mutta niin on käynyt. Tuntuu että mulle ollaan muutenkin valittu elämässä niin paskat kortit että juuri noin mulle voisikin sattua. Silti on pakko yrittää. Halu siihen että vielä joskus saisin pitää elävää vauvaa sylissä, sellaista vauvaa joka itkee ja avaa silmät on niin kova että olen valmis ottamaan sen riskin. Mietin että tämäkö on sitä itsetuhoista käytöstä, että nytkö mä ylitän sen rajan haaveilemalla näin pian jo uudesta vauvasta ja luultavasti ihan helvetillisestä raskausajasta järjettömän pelon ja surun ympäröimänä. Mietin että teenkö väärin Sointuakin kohtaan. Pitääkö aluksi surra joku tietty aika? Samalla tavalla kun laastarisuhteita ei katsota hyvällä. Voiko vauva olla laastarivauva ja onko se yhtä paha asia kuin laastarimies? Jos haaveilen uudesta vauvasta niin tarkoittaako se että Sointu ei merkannut minulle mitään ja haluan vaan sen vauvan?

Ei se tarkoita, kyllä mä sen tiedän. Pelottaa vaan niin hirveästi mitä muut ajattelevat jos nämä asiat ääneen sanon (no nythän sanon, teitä on sen verran monta siellä ruudun takana että eipä tarvitse sitä enää miettiä). Koitan etsiä Soinnun kuolemasta jotain symboliikkaa, lohtua, syytä. Että olisi pitänyt tietää, olisi pitänyt nähdä tämä. Soinnun laskettu aika oli 7.12, samana päivänä mun isä ja äiti meni naimisiin vuosia sitten. Itkettiin ilosta ultrassa; voi kuinka kaunis hääpäivälahja mun äidille, mun äidille joka menetti tuon miehen kuusi vuotta sitten. Itkettiin sitä perhetutun ylppäreissäkin oikein porukalla. Olisi pitänyt nähdä että tuo päivä oli joku enne, olisi pitänyt tietää ja rampata useammin neuvolassa ja olla enemmän huolissaan. Sointu syntyi 29 senttiä pitkänä. Isä kuoli 29.12. Koko joulukuu on täynnä vaarallisia päiviä, ei olisi saanut iloita siitä että lapsen laskettu syntymäaika on juuri tuossa kuussa jolloin kaikki paskat asiat on meille tapahtunut.

Olisi pitänyt kanssa kysellä omalta äidiltä lisää äidin omasta enkelivauvasta, mun isoveljestä. Olisi pitänyt olla huolissaan kun samat viikot pyörähtivät käyntiin. Mutta en ollut, en edes muistanut koko asiaa ja niinhän siinä sitten kävi että Sointu kuoli tismalleen samana päivänä viikoissa katsottuna kuin oma enkeli-isoveljeni syntyi kuolleena. 23+6. Voiko tää kaikki muka olla sattumaa? Jos olisin vaan marssinut sairaalaan ennen tuota päivää ja vaatinut tekemään jotain niin olisiko Sointu vielä hengissä? Ei olisi, kyllä mä senkin tiedän. Mun isoveljeltä ei löydetty mitään syytä, mitään selittävää tekijää. Sydän oli vaan pysähtynyt. Nyt on kummallakin vain enää neuvolakortit jäljellä. Neuvolakortit todistamassa että kummallakin on ollut yksi vauva enemmän mitä päällepäin näkyy, että kumpikin on synnyttänyt useammin kuin mitä lapsiluvusta voi arvata. Suru sekoittuu oman äitini suruun lapsesta jota äiti ei ikinä saanut ja äiti tekee oman surutyönsä uudelleen ja voimakkaampana minun kanssa. Ajattelee samoja asioita kuin minä, tuntee kaiken uudestaan nyt tyttärensä puolesta.

Mä olen varma että meille ei enää tyttöä tule. Periaatteessa toivonkin niin. Jos tää onkin joku sairas sukuvika, joku kirous joka meille langetettiin, meidän suvun naisille. Lapinnoita pienessä hiprakassa vaan päätti että nuo saa kärsiä, eikä oikein itsekään tiennyt että miksi. Parempi jos minä saan pelkkiä poikia. Koska jos minä en tätä olisi kokenut ja Sointu olisi jäänyt eloon niin Sointu olisi kokenut tämän, siitä olen varma. Tai entä jos, entä jos olisinkin ollut huolesta soikeana noilla viikoilla, jos olin kuulostellut enemmän ja tiedostanut. Jos maailmankaikkeus olisi sitten ajatellut että kärsin jo valmiiksi, ei tarvitse tuota palauttaa maanpinnalle. Entä jos, entä jos?