Rakenneultra

Ultrilla on nykyään paljon isompi merkitys kuin oli Soinnun kanssa. Sinne menee pakostikin sellaisella asennoitumisella, että kohta saattaa kuulla jotain kamalaa. Tai sellaisella, että nyt näen Säteen liikkuvan viimeistä kertaa. Joka kerta kun kätilö sanoo "kaikki on hienosti", sen jotenkin koittaa imeä itseensä. Että voisi hetken hengittää sitä varmuutta, voisi täyttää itsensä ja oman tajuntansa sillä pienellä onnella ja lämmöllä muutamaksi päiväksi. Kaikki on hyvin. Kaikki on hienosti. 

"Sinä päivänä kun luoja teki sinut

Hän ei muuta tehnytkään

Heräs aikaisin, otti kynän käteen

Rupes siinä piirtämään

Päivä kului, mutt' hetkenkään lepoo

Piirtäjä ei kaivannut

Aivan niinkuin olis hurmoksessa ollut

Mestari valmisti sut

Ja se kuva oli kaunis

Oi ihme suorastaan"

Rakenneultrassa oli tosiaan kaikki hienosti. Säde vastaa hyvin viikkojansa ja on isompi kuin siskonsa tässä vaiheessa oli. Kovasti pieni huitoi ja heilutteli, aivan kuin kertoakseen että "äiti täältä sitä tullaan!". Säde voi siis hyvin. Potkii jo kovasti, niin että isikin voi tuntea liikkeet vatsan päältä ja ne pystyy erottamaan selkeästi silmin. Aina välillä saan kovat ylämummot tirriäiseltä, ja ne alkavat jo ihan oikeasti sattua! Itselläni alkaa pikkuhiljaa näkyä merkit siitä, että nyt on raskauksien välissä ollut todella pieni aika. Kroppa alkaa ns. sanoa sopimuksen irti, ja pari kertaa olen jo suutuspäissäni vannonut että jos tämä nyt päättyy hyvin niin en enää koskaan halua olla raskaana. Vaikka onhan tämä kaikki tietysti sen arvoista.

Sellaista meille :) Samalla kun kesä tulee niin tulee myös helpompi olo. Ja mitä pidemmälle viikot menevät, sitä turvallisempi olo on.

Välietappeja

Jokainenhan varmasti sitä tekee. Vertaa edellisiä raskauksia nykyiseen. Niin teen minäkin täällä. Jotenkin kummallinen olo. Siinä tekee samalla sellaisen jaon; oli minä, ihan toinen minä siellä jossain, silloin.. viime kesänä? Mitä ihmettä? Oma persoonallisuus, kaikki itsessään on heittänyt niin ison kärrynpyörän enkä tiedä aina että onko muutos tapahtunut hyvään suuntaan. On aika ennen ja jälkeen Soinnun. On olemassa aika ennen lapsikuolemaa, ja jotenkin koko se ajatus tuntuu ihan hirveän absurdilta. Että vielä vajaa vuosi sitten en tiennyt tästä mitään. Odotin vain onnellisena. Viime raskaudessa tähän aikaan oltiin espanjassa. Tunsin silloin Soinnun liikkeet ensimmäistä kertaa. Maha alkoi tulla esiin. Odotin innolla seuraavalla viikolla rakenneultraa. Nyt Säteen kanssa jokaikinen ultra pelottaa niin paljon, että kurkkua kuristaa eikä happea meinaa saada. Jokainen liike on samalla koko maailman pysäyttävin kokemus ja samalla ne yrittää vaimentaa, jotten onnistuisi kiintymään tähän vauvaan liikaa ennen aikojaan.

Vähän pelottaa. Pelottaa se että entä jos Säde jääkin henkiin. Mä tiedän että kuulostan nyt ehkä "taviksen" korvaan ihan hirveältä, mutta mua pelottaa hypätä tuntemattomaan. Mitä sitten kun en voi enää verrata raskauksia? Soinnun kuolemaan olisi viikoissa nyt viisi jäljellä. Entä jos Säde selviääkin sen yli? Pelkään vähän sitä omaa päätäni. Kuinka osaan uskotella silloin itselleni, että Säde on nyt meidän toinen lapsi, vaikka ensimmäistä kertaa kannan vauvaa kohdussani viimeisellä kolmanneksella? Että Säde on toinen lapsi, vaikkei ensimmäistä olekaan kotona? Pelottaa jo valmiiksi keskustelut kaupan kassoilla ja hiekkalaatikon reunoilla. Sukulaisten ja kavereiden huolettomasti tokaistut luvut meidän lapsista. Miten muistuttaa muita ja itseään siitä, että Sointu on olemassa, ilman että kaikille tulee paha mieli ja ilman että vaikutan itse vain tahallaan ilkeältä? Miten mä olen edes joutunut tähän tilanteeseen. Että joudun pohtimaan, onko yleisesti hyväksyttyä muistuttaa ja puhua omista lapsistaan.. Voi Sointu, jos olisit vaan jäänyt niin äiti antaisi siitä mitä tahansa.. Ei olisi taivas sinua tarvinnut sinne enkeliksi, äiti olisi tarvinnut nyt paljon enemmän enkeliä, elävää enkeliä, tänne.

Välietappien asettaminen on pitänyt mun pään kasassa. Ei tarvitse odottaa elokuuhun asti, vaan odotetaan aina seuraavaa välietappia. Että kun sinne asti selvitään, niin ollaan taas lähempänä. Ensi viikolla on rakenneultra. Jos siellä on kaikki hyvin niin saa taas muutaman päivän hengittää. Sitten on siitä parin viikon päästä neuvola ja pelkopoli. Ja siitä pari viikkoa, niin tulee 24+0. Soinnun kuolinviikko. Koitan hokea itselleni, että jos Säde sen viikon yli selviää, niin sitten se varmaan selviää loppuunkin asti. Sitten tuosta on enää 14 viikkoa, niin Säde pääsisi mun kohdusta turvaan tänne maailmaan. Vieläkään en oikein osaa ajatella, sisäistää sitä ajatusmaailmaa, että kohtu olisi jotenkin turvallinen. Kohdussa ei voi kontrolloida vauvaa. Ei voi rientää hätiin, tehdä jotain vielä silloin kun jotain olisi tehtävissä. Ja kun mun kohtu on jo yhden vauvan vienyt.. Sitten kohdun ulkopuolella on lääkärit ja kätilöt, hoitajat ja kätkythälyttimet. Tälläkin hetkellä Säde potkii kovasti, mutta kun sitä luottoa ei ole niin sitä ei vain ole.

Yhden pelottavan ja mieltäpainaneen etapin sain nyt viikonloppuna hoidettua. Kävin isin kanssa kirpputorilla ostamassa Säteelle omia vaatteita. Teki mieli monta kertaa käydä asettelemassa jo valitut vaatteet takaisin myyjien pöytiin. Että jos ei nyt kuitenkaan vieläkään. Pari rauhallista sisään ja ulooos -hengitysliikettä ja vaatteet lähti mukaan. Siinäkin sellainen ajatus taustalla, että jos Sädekin päätyy vielä Soinnun luokse, niin Säteelläkin on ollut jotain omaa. Jotain konkreettista jota pitää sitten täällä kotona muistona. Ja onhan nuo nyt ihan hemmetin söpöjä, eihän siitä pääse mihinkään! Soinnulle kun samalta kirpparilta ostin vaatteita, muistan huokailleeni niiden pienuutta. Jotenkin nyt 50 senttiset bodytkin näytti ihan jättimäisiltä, niin tarkkaan on omaan mieleen ja syliin piirtynyt Soinnun koko. Ihan uskomatonta ajatella että vauva voi kasvaa mun sisällä niin isoksi.

Lisäksi uskalsin sen verran luottaa, että kysyin jo nyt valmiiksi mun ihanalta tädiltä, joka on tosi taitava kuvaamaan luontoa ja ihmisiä, että ottaisiko hän musta odotuskuvat sitten kun sen aika on. Lupasi ottaa ja tiedän että niistä tulee tosi hienoja, on sen verran taitava nainen siellä kameran toisella puolella sitten. Pieni ääni koittaa jyskyttää ettei nytkään päästä kuvienottoon asti. Pitää vaan pyrkiä systemaattisesti kääntämään se "jos" -sana "kun" -sanaksi. Kolmella kirjaimella on ihan hirveän iso merkitys joskus.

Luotto pähkinäraskaudessa

Eilen jotenkin tuli niin konkreettisena se tunne, että en todellakaan usko Säteenkään kotiin koskaan tulevan. Aamusta asti olin kuulostellut pieniä liikkeitä, eikä niitä tuntunut. Liikkeet ovat noin muuten tuntuneet hyvin kaikkina päivinä, mutta eilen kohdun valtasi täydellinen hiljaisuus. Se kamalan tuttu hiljaisuus. Siinä päivän aikana tuli mietittyä monenlaista. Varsinaista pelkoa ei ollut missään vaiheessa. Pää pyöritteli käytännönasioita. Jos sydän on nyt pysähtynyt, minne soitan? Kyseessä olisi vielä kuitenkin vasta keskenmeno, eli ei varmaan synnärille. Minne keskenmennyt, mutta kuitenkin jo iso sikiö haudataan? Saadaanko Säde Soinnun viereen, vai menisikö se automaattisesti yhteistuhkaukseen? Haluanko edes Sädettä Soinnun viereen, nyt kun kyseessä ei kuitenkaan olisi vielä kohtukuolema, vaan "vain" keskenmeno.

Illalla kun liikkeitä ei vieläkään tuntunut, aloin olla itse jo varma tulevasta. Että tällä viikolla pitää taas synnyttää kuollut. Mietin että tällä kertaa se olisi kuitenkin helpompaa, ainakin fyysisesti, kun en enää ole jo ensisynnyttäjä ja Säde on vielä niin hirveän pieni. Mietin, että miltä vauva näyttäisi. 17+0 vauva kyllä jo varmasti näyttää ihmiseltä, mutta kuitenkin vielä sikiöltä. Saisiko sitä syliin, osaisiko sitä kohtaan tuntea samalla tavalla kuin Sointua? Sointu olisi kuitenkin ollut jo elinkelpoinen, tämä ei vielä lähelläkään. Ja päätin sitten kaivaa dopplerin esiin. Itselleni ehkä lähinnä vain varmistukseksi siitä, että vauva on tosiaan kuollut, ja että voisin sitten sanoa sen sinne sairaalan. Etteivät ajattelisi, että taas siellä soittelee joku järkensä menettänyt kohtukuolemaäiti, ja että varmasti pääsisin mahdollismman nopeasti sitten käynnistykseen, ettei vauva kerkeä liian kauan olla kuolleena kohdussa. Dopplerilla on yleensä löytynyt äänet aika rivakasti, mutta niinkuin osasin odottaa; nyt niitä ei löytynyt. Mietin, että voinkohan viivyttää soittamista vielä aamuun, illalla kun en millään jaksaisi enää lähteä. Ja että kannattaakohan isille vielä mainita mitään, on kuitenkin menossa vielä yöksi töihin ja jos en halua vielä lähteä, olisi töissä vaikeaa olla. Ei vieläkään pelkoa. Ei vieläkään menetyksen tuskaa. Ei vieläkään pakokauhua tai paniikkia. Täysin järkeviä ajatuksia täysin mahdollisesta tulevasta. Ja sitten doppleri löysi ne; 154 sykkeen, pumpumpumpumpumpumpum. Kuin laukkaava hevonen. Ja ainoa helpotus jonka tunsin, oli helpotus siitä, että vielä ei tarvitse järjestelyjä tehdä eikä sairaalaan lähteä. Ei helpotusta siitä, että vauva on hengissä.

Ihan tosissani olen tässä uskonut, että osaan olla todella luottavaisin mielin ja onnellinen Säteestä. Eilen se tosiaan iski kovaa sitten tajuntaan; että enemmän olen luottavainen siitä, että kestän kyllä, jos ja kun Sädekin kuolee. Että osaan hoitaa asiat nyt tällä kertaa. Lisääntymisvietin on pakko olla todella voimakas vietti. Ja tyhjä syli on älyttömän voimakas tunne, senhän jo tiedänkin. Pakko olla, jos se saa ihmisen tietoisesti ajautumaan tälläiseen tilanteeseen. Yhdeksäksi kuukaudeksi sellaiseen välitilaan, ettei ole varma että onko sitä nyt tullut hulluksi vai ei.

Kuitenkin mieli toimii niin, ettei halua asettaa minkäänlaisia absoluuttisia totuuksia enää tässä vaiheessa. Tällä hetkellä tuntuu, että on todennäköisempää että vauva kuolee, kuin tulee elokuussa elossa kotiin. Silti on myös mahdollista, että niin käy. Että kohta tulisi kiire laittaa pinnasänky kasaan ja hankkia vaipat, kun vauva siinä rinnalla yhtäkkiä synnärillä tillittää. Välitila, sitä tämä on. Te, jotka olette kuumeisesti kuukaudesta toiseen odottaneet plussaa tikkuun, sellainen pieni pelko takaraivossa siitä, että pystyykö edes raskautumaan ilman apuja; sellainen olo tämäkin on. Ei uskalla suunnitella mitään kovin pitkälle, kun ei ole varma, onko meillä vauva silloin ja silloin. Kun ei tiedä, olenko mä enää raskaana silloin ja silloin. Kun ei tiedä, olisiko jossain kuussa edessä oman lapsen hautajaiset ja taas uusi suruaika. Mä olen taas tosi kateellinen. Kateellinen niille, jotka saa huokaista helpotuksesta kun raskaus on edennyt toiseen kolmannekseen. Että jes, ei se enää kesken voi mennä! Nyt meille tulee vauva! Mä mietin täällä vaan, että olisi ollut parempi kun olisi mennyt kesken silloin. Koska jos nyt tapahtuu jotain, niin alkaa pikkuhiljaa tuntumaan, että sitä olisi ikuisessa oravanpyörässä.

Mua myös ehkä pelottaa tuleva. Entä jos tämä raskaus jatkuukin yli Soinnun viikkojen? Mitä tapahtuu viikolla 27, 31 tai 34? Minkälaisia tuntemuksia mulla silloin on? Silloin mä jään ihan tyhjän päälle, ja vielä enemmän korostuu se kamppailu mun päässä, että mulla on jo yksi lapsi, mutta silti tässä periaatteessa odotetaan esikoista. Mistä mä tiedän, kun mennään yli noiden viikkojen, että mikä on enää normaalia ja mistä pitää huolestua? Nyt on ollut helppo tukeutua edelliseen raskauteen. Olihan mulla viimekin vuonna tälläisiä oloja ja kipuja, ei tässä mitään hätää! Kohtukuolemaäideiltä ei viedä vain lasta, useimmilta viedään myös mahdollisuus onneen ja iloon seuraavina odotusaikoina.

Säde Isla Pauliina

"Mitä me tehdään jos me saadaan toinen tyttö?"

"Miten niin?"

"Mikä sen nimeksi tulee? Soinnun nimi oli niin täydellinen että ei oo reilua, jos seuraavalle ei tuu yhtä hienoa"

"No sitten me mietitään yhtä hieno. Mietitään ne musiikkiaiheiset. Miten olisi vaikka Säe?"

"Ei, se ei kuulosta ihan oikealta. Mutta tosi kaunis!"

"No entäs Säde?"

Haluan esitellä teille nyt Säteen kunnolla. Tänään kätilö sanoi ultrassa ettei uskalla vielä luvata kumpaakaan, mutta kolme viivaa jalkojen välissä kyllä nyt antaisi vahvan viitteen että tyttö olisi taas matkalla tähän maailmaan. 

Säde on rauhallisempi kuin siskonsa. Säde on hassuttelija; ultrassa tänään päätti koko puolituntisen olla pää alaspäin risti-istunnassa niskojensa päällä. Sanoin heti isille että ihan selkeästi on taas sen lapsi tulossa, kun tuollainen hassuttelija on. Säde on myös samanlainen kuin siskonsa. Ei liiku ja riehu yhtä paljon mutta tykkää pitää napanuoraa jalkojen ja sormiensa välissä. Sointu ja Säde; voi kuinka kauniilta se kuulostaisikin sukulaisilla vieraillessa tai kaupan kassoilla huudellessa. Me ollaan päätetty että Säde saa kuulla heti alusta asti isosiskostaan. Että Säteellä on ihana enkeli-isosisko, joka tähdellä vartioi pikkusiskon jokaista askelta ukin kanssa.

Säde

Nimeä ei mietitty yhtä pitkään kuin muita meidän lasten nimiä. Silti se tuntui heti niin tajuttoman oikealta. Sillä sitten kun tämä lapsi saisi alkunsa ja ehkä syntyykin elävänä tänne, on kyseessä toivonsäde. Säde on jotain positiivista, kaunista, jotain sellaista mitä me nyt itsekkäästi tarvitsemme meidän elämään. Säde kuulostaa ihan meidän tytöltä, ja on yhtä kaunis nimi kuin Sointu. Sitten jos Säteen jälkeen vielä tyttö saadaan niin nimen keksiminen rupeaa jo olemaan vaikeaa. Säde tuli isin mieleen niin hienosti, sillä hetkellä kun se tiesi, että äiti tarvitsee sen nimen jotta voisi taas päästä yhden askeleen eteenpäin. Sanoi sen juuri oikealla tavalla ja oikealla hetkellä.

Isla

Isla on aina ollut mun mielestä kaunis nimi. Jotenkin sopii siihen luonnonmukaiseen teemaan josta pidän. Islasta tuli erityisen tärkeä silloin, kun tukiryhmissä puhuin paljon naisen kanssa, joka oli menettänyt puolivuotiaan esikoisensa Islan. Isla oli niin hirveän kaunis vauva, ja nimi iski sitten vielä kovemmin; ja se sopi Säteen kanssa niin hyvin. Joten asiasta ei jouduttu edes keskustelemaan; Isla on pakko olla toinen nimi

Pauliina

Soinnun kolmas nimi on Tuulikki, sillä se on Soinnun mummin toinen nimi. Mä olen aina pitänyt Tuulikkia hauskana nimenä ja halunnut sen antaa lapselleni. Sen teinkin. Koska en halunnut käyttää Tuulikkia uudestaan, mutta silti jäi sellainen olo, että kolmannen nimen on pakko jollain tavalla liittyä mun äitiin, Soinnun ja Säteen mummoon, päätettiin että kolmas nimi on Pauliina. Se on minun toinen nimi ja kulkee suvussa, ja äitini on ajatellut sen olevan kaunis nimi kun on sen minulle antanut. Eli mikä olisikaan parempi kunnianosoitus kuin tuo nimi?

Säde on tällä hetkellä noin 18 senttiä pitkä ja painaa 149 grammaa. Säteellä on jo kulmakarvat ja silmäripset ja kovaa vauhtia pieni osaa jo potkia ja venytellä omassa pienessä yksiössään. Säde tunnistaa jo musiikkia ja erilaisia ääniä ja ilmoittaa selkeästi kun pitää tai ei pidä jostain. Säde alkaa pikkuhiljaa tuntua omalta.

Säde alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että on oma persoonansa. Ja se pelottaa. Nyt olen kiintynyt Säteeseen. Entä jos Sädekin viedään pois?

Näin toisen lapsen odotus eroaa ensimmäisestä!

Sitä yrittää vaan niin kovasti olla normaali odottaja. Ehkä osaksi jo ihan oman mielenterveyden vuoksi, osaksi muiden odotusten takia ja osaksi sen takia, että on pakko ajatella että raskaus ei aina päätykään hautajaisiin. Että tämä pieni ihminen joka nyt mun kohdussa kehittyy on oikeasti tarkoitettu elämään. Sitä ajattelee että ei ole reilua, jos tämä pieni ihme joutuisi syntymään tähän maailmaan korvaamaan jotain toista, syntymään rikkinäiseen kotiin paperiseinien ja pelon keskelle. Jokainen äiti, vanhempi, varmasti haluaa taa'ata lapsellensa sen parhaan mahdollisen alun elämään, eikä se kenellekään voi olla sitä että joutuu elämään sisaruksensa varjossa. Elävän tai kuolleen.

Koitin siis googlailla; kuinka toisen lapsen odotus eroaa ensimmäisestä? Mitä pitäisi ottaa huomioon, onko nyt jotain uutta, jotain mitä en vielä tiedä raskaudesta? Ilmeisesti toisen lapsen odotus eroaa ensimmäisestä niin, että esikoinen pyörii jaloissa ja sitä pientä siellä kohdussa ei kerkeä edes ajattelemaan. Että kaikki on jo niin tuttua ettei tarvitse. Entä minä? Entä me? Pieni viha alkoi taas kyteä sisällä. Miten juuri minun, enkelin äidin, odotus eroaa ensimmäisestä? Ei ole jaloissa pyörivää esikoista ja melkein puolet raskaudesta hämärän peitossa. Sain tutulta ohjeen, että josko ajattelisin vain niin että odotetaan taas esikoista. Mutta eihän me odoteta! Meillä on jo ihana esikoinen, minä olen synnyttänyt ja pitänyt lastani sylissä. Hoivannut sen verran mitä pystyin, pyyhkinyt nenän, silittänyt, pussannut, rakastanut itseni rikki ja puhki. Valunut maitoa ja tuntenut hoivavietin. Muuttunut itse ihmisenä, tullut äidiksi ja äidillisemmäksi.

Minä olen äiti joka ei tiedä vauvoista vieläkään mitään. Olen pistänyt nyt tarmoni siihen, että tutkin synnytystä, mietin itselleni sopivia tapoja, koska se on ainakin varmaa että se on nyt edessä. Toivonsäde tulee syntymään, ei vaan välttämättä edelleenkään elävänä. Olen myös koittanut hirveästi lukea lastenhoidosta ja kasvatuksesta. Siitä tulee usein ristiriitainen olo; minulla pitäisi olla tässä parikuinen, jota varten näitä luen. Selvitän faktat kiintymysvanhemmuudesta, vaipoista, kasvukäyristä ja imetyksestä. Tuntuu että tästäkin on monella nyt mielipide; ei pitäisi vielä selvitellä, vauvahan syntyy vasta elokuussa. Ei ole mitään järkeä miettiä vielä näitä asioita kun en tiedä minkälaista vauvan kanssa sitten tulee olemaan. Mutta mitä muutakaan tässä tekisi? Sitä elää niin rajoilla, toivoen vieläkin vaan että pääsee päivästä läpi niin että sydänäänet kuuluvat vielä illalla. En halua lukea raskausajasta, siitä tiedän jo kaiken. Ja nyt kun kaikki "normaalit" raskausaikaan kuuluvat valmistelut on pelistä pois. Lastenvaateosasto rupeaa itkettämään; ei ole kiva hajota kyyneliin keskellä cittaria. Olo on vaan niin ristiriitainen! Edessä olisi suloinen body jonka kovasti haluaisi ostaa, ja sitten tajuan että koko olisi juuri sopiva Soinnulle nyt, jos kaikki olisi mennyt niinkuin olisi pitänyt.

Ja sitten alkaa taas syyllisyys; raskaus ei tähän mennessä ole ollut fyysisestikään helppo. Alku meni voimakkaan pahoinvoinnin kourissa, ja kun edellisestä synnytyksestä oli vain pieni tovi, rupesi maito nousemaan jo valmiiksi. Ja sitten sitä miettii, että kehtaisiko tässä nyt vähän voivotella oloa, kun usein vastaanotto muilta kuin vertaisilta on se, että nyt pitäisi vain olla onnellinen kun sentään olen raskaana. Kerran jo vähän ikävästi kysyin ystävältä, että olisitko sinä onnellinen tässä tilanteessa? Ihan tosi? Ensin raskaana yli puoleenväliin, lopputulos on kuollut vauva. Siitä kolme kuukautta ja uusi raskaus, ja taas pitkä odotus erilaisten vaivojen kanssa eikä kukaan pysty lupaamaan, että lopputulos on tälläkään kertaa onnellinen. Ajatus elävästä vauvasta tekee minut onnelliseksi; ei varsinaisesti itse raskaus. Ja olenhan onnellinen tästä mahdollisuudesta. Miten fyysisistä vaivoista mainitseminen tai jopa valittaminen millään tavalla kielii siitä, etten olisi onnellinen vauvasta?

Suomalaisia tuntuu vaivaavan sellainen äitimyytti. Raskaana oleva ei saa mainita mitään negatiivista raskaudestaan, varsinkin jos taustalla on huonoja kokemuksia. Pitäisi syleillä ilolla jokaista oiretta ja jokaista pelkoa, koska kertoohan se, että olet raskaana! Mutta entä jos takaraivossa jyskyttää vaan, että tämäkin on voinut olla turhaa? Tai ei turhaa, saanhan mä lapsen. Ehkä toisen enkelin. Kaiken tämän pelon ja fyysisen kivun jälkeen saatan taas saattaa maailmaan kuolemaa. Hirveästi mietin, että miten ihmeessä siitä enää selviäisi. Synnyttää kuollut uudestaan. Silti se tyhjän sylin tunne on niin voimakas että riski on vaan pakko ottaa; on pakko saada edes toive, mahdollisuus siitä, että vieressä tuhisisi pieni, että vaunut saisivat vihdoin uuden käyttäjänsä ja nallepuku omistajansa.

Ja kyllä, kohtukuolemia on tapahtunut samalle perheelle kaksikin. Sanotaan ettei salama iske samaan puuhun toista kertaa, mutta tässä tapauksessa niin voi käydä. Melkein joka viikko joku voittaa lotossakin, ja joskus tämä "lottovoitto" vaan osuu kohdalle, joillekin. Tilastot eivät hirveästi enää helpota. Kun tilastot ja numerot eivät ole aiemminkaan olleet ystävällisiä, niin miksi ne olisivat nyt? Eräältä vakuuttelijalta ("kyllä kaikki menee nyt hyvin!") kysyin, että voitko luvata. Että uskallatko tosiaan luvata, että nyt saadaan elävä vauva.

Olen blogissa aiemminkin korostanut tätä, mutta korostan uudelleen; blogi on se kanava, jota kautta voin myös purkaa näitä huonoja ja ahdistavia asioita. Ihan kokoajan mulla ei näin hirveä olo ole, mutta tämä toimii mulle nyt hyvänä terapiana. Koitan jossain vaiheessa, varmaan sitten kun ollaan menty yli Soinnun viikkojen, ottaa asiakseni sen, että rupean aika ajoin myös laittamaan ihan tarkoituksella sellaisia positiivisia pläjäyksiä. Nyt kuitenkin tämä blogi auttaa mua vaan selvittämään päätä, seulomaan läpi kaikkea tätä mitä pimeinä hetkinä mielessä pyörii :)

Toivonsäde

Puoli vuotta.
Kirjoittamiseen on tullut täydellinen blokki. Oma elämä on tuntunut vieläkin niin hajanaiselta ja ehkä, turhalta, sisällöttömältä ja vaikealta ettei sitä ole edes saanut enää puettua sanoiksi. Suru muuttaa muotoaan, venyy ja palautuu takaisin. Antaa aluksi löysää ja kietoutuu taas niin tiukaksi ympärille, ihan kuin ilkkuen; vai yrität karkuun? Jo tässä vaiheessa?

Suru, ikävä ja pelko. Nuo kolme ystävystä jotka seuraavat aina muutaman askeleen mun takana. Joku niistä joskus lähempänä, joku taas joskus saattaa jäädä pitkällekin taakse. Eivät kuitenkaan koskaan niin kauas, että niiltä karkuun pääsisi. Enkä mä tiedä haluanko. Auttavat kuitenkin ehkä vielä. Suru ja ikävä ovat tunteita, ystäviä jotka liittyvät ja nivoutuvat Sointuun. Ne ottavat tiukan otteen sillon, kun katse kääntyy pienen, niin kauniin vauvan kuvaan kaapin päälle, ja silloin, kun koko maailma mustenee ja tekee mieli vain huutaa. Silloin, kun tyhjä syli valtaa taas mielen. Sillon, kun mietin että pitääköhän mun ajatella, että Sointu olisi nyt puolivuotias vai kohta kolme kuukautta. Miksi mä en tiedä minkä ikäinen mun lapsi on? Jos Sointu olisi syntynyt elävänä silloin elokuussa ja pysynyt elossa, niin nyt alkaisi olla ne päivät kun Sointu pääsisi kotiin sairaalasta. Jos Sointu olisi syntynyt joulukuussa, olisi elämä asettunut nut uomiinsa ja olisin niin onnellisen tietämätön tästä kaikesta mahdollisesta vitun paskasta, että sitä sattuu ajatella.

Pelko. Se on uusi, ja kaikista vahvin ystävä. Se viheliäisin. Pelko ei palvele mitään tarkoitusta. Se salpaa hengityksen, valmistaa sua johonkin, johon ei vaan pysty valmistautua. Koittaa uskotella, että kun sen antaa pysyä lähellä, on tulevaisuus ehkä helpompi. Pelko tulee kylään joka kerta, kun pienen pienet varpaat tönivät lisää tilaa itsellensä. Pelko viheltelee pilkkaavaa sävelmää taustalla, kun erehdyn puhumaan, tai edes ajattelemaan, tulevasta jotain varmaa. Pelko upottaa päähän ajatuksia kahdesta nimestä hautakivessä. Pelko muuttaa "kun" -sanan "jos" -sanaksi systemaattisesti ja vie kaiken luoton ja lopulta elämänilon. Sitä toivoo, että voisi saada nukutusaineen, ja herätä elokuussa uudestaan. Sillä heikkoina hetkinä sitä ei pysty ymmärtämään, että miten tälläisen olon kanssa pystyisi elämään elokuuhun asti. "Tai entä jos et pääsekään sinne asti, taaskaan? Mieti, sussa on oikeasti jotain vikana sitten. Muut synnyttää elämää, mutta sun lapset syntyy kuoleena. Varmasti". Kuiskii pelko.

Haluan siis esitellä teille Toivonsäteen, leikkisämmin Keijon. Keijon, jonka on määrä syntyä päivä isosiskonsa syntymäpäivän jälkeen. Keijon, joka jo kovaa tahtia joka päivä pienessä yksiössään venyttelee, koittaa aina kun äidin sydämensyke nousee sataan pelosta kovasti viestittää, että täällä ollaan ja vielä ainakin hengissä. En tiedä mitä Keijosta pitäisi kertoa. Tässä vaiheessa Soinnun kohdalla tuntui jo, että tunsin lapseni läpikotaisin. Että Sointu on minun, tärkeä pieni tyttö, isin ja äidin prinsessa jonka elämä tulee olemaan täynnä onnea ja yllätyksellisyyttä. Nyt kun kerran se ollaan näin julmalla tavalla riistetty, näyttää tämä pieni Toivonsäde ultrissa täysin vieraalta; joudun aina hetken miettimään, että onkohan tuo nyt kuvaa minun sisältä, vai vaan joku sairas salaliittoteoria ja tallennettu video. Sointu oli heti alussa jo pieni rumpalityttö. Ja niinkuin sisarukset ovat erilaisia, ovat Sointu ja Keijokin. Keijon liikkeet ovat pitkiä ja rauhallisia, kuin siveltimenvetoja kohdun seinään. Keijo ottaa asiat rennosti, tykkää pitkistä päiväunista ja unelmoinnista. Siksi tuntuu oudolta, että juuri tämä lapsi tuntuu vielä näin vieraalta mnulle. Sointu oli selkeästi isin tyttö. Nopea liikkeissään, aktiivinen ja pisti minutkin liikkeelle. Keijo laittoi minutkin pysähtymään alkuraskauden pahoinvoinnin takia ja selkeästi äidin poika. Tykkää rauhallisista koti-illoista ja hidastempoisista lenkeistä. Mun äiti, Keijon mummi sanoi aina että mä olen sellainen taivaanrannanmaalari, vähän "boheemi". Nyt kuvailisin Keijoa ihan samalla tavalla.

Pelko estää kiintymästä. Ja jos Keijokin nyt kuolee, en anna sitä ikinä anteeksi. Olen kantapään kautta oppinut, että jo raskausaika voi olla ihan älyttömän tärkeä, ja sen aikana luotu suhde pieneen voi olla korvaamaton. Enkä siltikään osaa nyt. 

Tälläistä meille nyt. Keijo ei muuten jää Keijoksi, nimi muuttuu joksikin muuksi. Ja Keijo saattaa olla myös Keijoliina, minä vaan kovin vahvasti uskon että pientä poikaa tässä odotetaan.

Ohjeita kuolleen lapsen vanhempien tukemiseen

Eilisessä Marja Hintikka Livessä oli aiheena muunmuossa kuolema ja kuolleen läheisen tukeminen. Esiin ohjelmassa nousi omasta mielestäni vahvaksi se, että ihmisten on vaikea kohdata kuolleen ihmisen läheistä, että ollaan vähän ehkä avuttomia sen toisen surun edessä. Ilmiöhän ei ole uusi ja siihen liittyviin keskusteluihin tasaisesti törmää vertaistukiryhmissä; miten kuolleiden läheisistä usein tuntuu että heidät jätetään yksin, tai että ihmiset tahtomattaan, ajattelemattomuuttaan ja yrityksissä auttaa onnistuvat vahingossa sitten satuttamaan. Varsinkin kuolleen lapsen vanhempien tukeminen surun keskellä voi tuntua vaikealta ja oma apu ja tuki turhalta; useimmat eivät tälläistä surua joudu lävitse käymään ja toisen kenkiin asettuminen voi tuntua liian tuskaliaalta edes yrittää.

Itsekin olen kaikkea yllämainittua kokenut joten päätin koettaa asialle tehdä jotain. Kyselin tänään Käpy ry:n facebookin keskusteluryhmässä neuvoja vanhemmilta, joiden lapset ovat tähdellä, enkelinä, poismenneitä. Sain monia vastauksia siitä, mikä tuntui pahalta ja mikä hyvältä surun keskellä ja haluan ne nyt teille jakaa. Vaikka toisen surua ei voikaan ottaa omaksi taakakseen, voi sitä koittaa helpottaa, voi yrittää auttaa. Pitää kuitenkin muistaa että läheisesi on yksilö, eikä kaikki allamainitut välttämättä sovi kaikille. Kysyvä ei tieltä eksy ja on parempi edes yrittää auttaa kuin jättää sureva kokonaan yksin, sillä se on viimeinen asia jota sureva vanhempi kaipaa vielä menetyksen päälle. Alla siis muutamia vinkkejä tukemiseen jotka ryhmässä ja omassa elämässäni ovat tulleet esiin!

(HUOM! Kirjoitan tekstin kuolleiden lasten vanhempien tukemisesta sillä aihe on nyt lähellä minua. Monet ohjeet kokisin kuitenkin toimivaksi myös muiden ihmisten menetyksiin)

Unohda väkisinväännetyt fraasit

Jotkut fraasit voivat olla hyviäkin, esimerkiksi surunvalittelukortissa. Netti on pullollaan runoja ja lohduttavia sanoja ja jos itse ei keksi mitään hienoa tai luovaa sanottavaa mutta haluaa kuitenkin jotain sellaista sanoa, voi sellaisen käydä kopioimassa netistä.
Kuitenkin käyttämällä lauseita kuten "Kyllä te saatte vielä joskus lapsen/lisää lapsia", "Tällä on jokin tarkoitus", "Tällä koitetaan opettaa teille jotain/Mitäköhän tällä koitetaan teille opettaa?", "<lapsen nimi> on nyt paremmassa paikassa>" tai "elämä jatkuu" saatat ennemmin loukata kuin lohduttaa.

Avaan hieman; menetettyä lasta ei korvaa koskaan uusi lapsi, sillä juuri tämä lapsi oli oma yksilönsä. Ihan samalla tavalla kuin et löydä koskaan uutta samanlaista puolisoa tai ystävää vaikka voitkin rakastaa uutta yhtä paljon. Tarkoituksenhakeminenkin lapsen kuolemasta voi tuntua todella väärältä; vanhempi voi itse pohtia kuoleman tarkoitusta tai merkitystä, mutta se jätettäköön vanhemmalle itselleen pohdittavaksi. Muiden ei tarvitse tarkoituksesta vihjailla. Usein tästä aiheutuu vahva kieltoreaktio; miksi juuri minun lapsen täytyi kuolla? mitä tarkoitusta voi lapsen kuolemalla olla? Niin, osaatko itse keksiä tarkoitusta kenenkään läheisen kuolemalle? Opetusta pohdittaessa taas vihjataan siihen, että vanhemmat olisivat elämässään tehneet jotain niin pahaa ja väärin, että heiltä pitää viedä lapsi vääryyden korjaamiseksi. Tähän sisältyy vahva syytös ja syyttelyä ei sureva kaipaa eikä siihen ole aihettakaan. "Parempi paikka" kuulostaa hyvältä kun puhutaan vanhemmasta ihmisestä. Joskus tämä voi kuitenkin sopia, jos puhutaan pitkään sairastaneesta lapsesta. Jos vanhempi menettää lapsensa nopeasti ja ilman syytä, kuulostaa parempi paikka ehkä vähän hölmöltä -- miksei tämä koti ja meidän perhe ollut lapselle se paras paikka?

Unohda myös päivittelyt esimerkiksi siitä, että miten olisi voinut käydä; "voi kun olisit saanut käynnistyksen aiemmin", "voi kun olisit tehnyt näin etkä näin". Lauseet sisältävät sisäänrakennetun syytöksen vanhempaa kohtaan. Että jos vanhempi olisi toiminut toisin tai niinkuin sinä, olisi lapsi vielä elossa. Sureva vanhempi saattaa takertua näihin lauseisiin vahvasti ja ne jäävät päähän pyörimään. Unohda myös vertaaminen esimerkiksi lasten ikien kanssa; "Mun tuttavan lapsi kuoli kun se oli kymmenen, oo siis onnellinen että sun kuoli jo kohtuun" Tätä ei varmasti tarvitse edes avata? Vanhempi rakastaa lastaan, oli hän sitten minkäikäinen tahansa.

"Ihanaa että olette päässeet jo eteenpäin!"

Vanhemmat voivat toki näyttää että ovat päässeet "eteenpäin" ja kyllähän se suru muuttaakin muotoaan ajan saatossa. Kuitenkin tämä lause sanotaan hirveän usein jo todella nopeasti kuolemantapauksen jälkeen, juuri silloin kun vanhempi on ehkä juuri uskaltanut poistua kotoolta haistelemaan elämää ja tunnustelemaan oloa. Itsestäni ainakin tiedän että tähän lauseeseen tekisi mieli kivahtaa aina että "joo, mä oon nyt päässyt ihan yli mun lapsen kuolemasta kolmen kuukauden jälkeen". Saat tottakai olla onnellinen siitä että vanhempi on pikkuhiljaa taas pääsemässä jaloilleen, mutta mieti miten asian esität. Itse koen parempana esimerkiksi että "näytätpä sä hyvältä tänään" tai "kiva nähdä sua taas". Ylläoleva lause saattaa myös aiheuttaa vanhemmassa syyllisyyttä; tämän verran aikaa ja nytkö mä olen jo päässyt eteenpäin?

Utelu

Uteleminen ei kuulu surevan vanhemman tukemiseen. Lapsen kuolema on tabu ja se ymmärrettävästi kiinnostaa, mutta utelemalla asioista joista vanhempi ei halua puhua et saavuta mitään hyvää, eikä niistä aiheista joista vanhempi on tarkoituksellisesti vaiennut, kysely vie surua millään tavalla eteenpäin. Lapsen kuolemaan saattaa liittyä monia asioita joista ei haluta puhua ja jokaisella on niihin eri syyt. Jotkut puhuvat kaiken erittäin avoimesti (niinkuin minä) ja jotkut jättävät paljon itsellensä ja perheen sisälle, eikä kumpikaan tapa ole huono. Vertaisryhmässä joku käytti lausetta että kaikista parasta on jos "pitää korvat auki ja suun kiinni", jotta vanhempi saa jakaa aiheesta sen minkä haluaa. Jos kuolinsyytä ei esimerkiksi haluta kertoa, ei taustalla automaattisesti ole aina suurta salaisuutta -- siitä ei vaan yksinkertaisesti haluta puhua. 

Älä unohda lasta

Anna vanhempien puhua kuolleesta lapsestaan jos heistä siltä tuntuu. Monet vanhemmat ovat kertoneet että jonkin ajan päästä tuntuu, ettei kukaan enää muista heidän lastaan ja jotkut saattavat jopa ihmetellä jos vanhemmat lapsesta vielä ajan kuluttua puhuvat. Kuollut lapsi tulee aina olemaan vanhempiensa lapsi, samalla tavalla kuin kenen tahansa kuollut äiti tulee aina olemaan hänen äitinsä. Jos vanhempi puhuu lapsesta, anna hänen puhua ja jos mahdollista, keskustele mukana. Älä vaivaannu -- jos ei ole mitään sanottavaa, taas, jaksa kuitenkin yrittää kuunnella :) Näin annat vanhemmille oikeuden surra. Itseäni ainakin ilahduttaa kun näen että joku on käynyt Soinnun haudalla, nekin, jotka eivät Sointua nähneet. Voit siis kysyä vanhemmalta että saako lapsen haudalla käydä ja viedä sinne satunnaisesti kynttilän -- näin viestität vanhemmille että lapsi muistetaan, että lapsi ei unohdu vaikka aikaa kuluukin. Jotkut vanhemmat kuitenkin haluavat pitää hautapaikan omana tietonaan ja paikkanaan, sekin on ihan okei ja sitäkin kuuluu arvostaa!

Suru ei lopu hautajaisiin

Moni lastaan sureva vanhempi on saanut kokea, miten muut ympärillä olevat ihmiset uskovat surun ja suruprosessin loppuvan hautajaisiin. Monet sanovat että hautajaisista suru vasta alkaa, kun akuutti tila on mennyt ohi ja kaikki käytännön asiat ovat pois päiväjärjestyksestä ja surulle on tilaa tulla. Usein tässä vaiheessa vanhemmat unohdetaan, kun ei voi enää auttaa missään käytännön asiassa, vaikka juuri tässä vaiheessa vanhemmat kaipaisivat tukea. Kyselyitä kyläilystä, käytännön avusta, voinnista, ehkä jostain kivasta tekemisestä vanhemman jaksamisen mukaan. Painostaa ei saa, jotkut haluavat vetäytyä ja surra yksin. Vanhemmille on kuitenkin tärkeää että kuunteleva korva ja mahdollinen käytännön apu on saatavilla jos sitä tarvitaan. Jo pelkkä tieto siitä auttaa. Suruprosessi on voimakkaimmillaan ensimmäisen vuoden menetyksestä, ja koska hautajaiset järjestetään yleensä parin viikon päästä kuolemasta Suomessa, on vuotta vielä todella pitkä aika kuljettavana hautajaisten jälkeen. On myös tärkeää muistaa että tässä vaiheessa vanhemmilla ei välttämättä ole voimia ottaa yhteyttä kehenkään -- siitä on turha loukkaantua, vaan tarjoa rohkeasti omaa apuasi säännöllisesti, ellei vanhempi nimenomaan pyydä toisin. Minä pyysin että saan itse rauhassa ottaa ihmisiin yhteyttä ja se toimi hienosti meillä. Monet kuitenkin kaipaavat tässä tilanteessa muiden aktiivisuutta.

Mitään ei tarvitse osata sanoa

Usein tukijalla tulee voimaton olo tukiessaan näin suuren menetyksen edessä olevaa ihmistä; "enhän mä osaa mitään sanoa". Tässä tilanteessa vanhempi jää usein yksin. Vanhempi ei kuitenkaan odotakaan että kukaan osaisi sanoa mitään, joka veisi kivun tai surun pois, edes mitään lohduttavaa ei tarvitse osata sanoa; jos kohtaaminen tuntuu vaikealta niin senkin voi sanoa, ja sitten vaikka vaan olla hiljaa. Antaa halaus, näyttää sillä tavalla että myötäelää. Erään tukiryhmän jäsenen serkku oli sanonut omasta mielestäni todella kauniisti; "Mitään en osaa sanoa, mitenkään en osaa lohduttaa, mutta osaan itkeä, voimme itkeä yhdessä". Tärkeintä on auttaa vanhempaa sillä tavalla kuin hän sillä hetkellä tarvitsee; joskus on kiva pöpistä ihan jostain muusta, joskus on hyvä käydä tapahtumaa kokoajan vain uudestaan ja uudestaan läpi ja joskus tarvitsee olkapäätä.

Jos vanhempi ei ole kaikista läheisin sinulle tai hän ei halua sinua kasvokkain auttamaan, voit lähettää kortin tai kukkalähetyksen; nuokin tuntuvat vanhemmista hyvältä ja siltä, että muut muistavat ja osallistuvat suremiseen sillä tavalla kuin pystyvät. Muista että kömpely pahoittelu on parempi kuin pahoittelu ollenkaan, kukaan ei odota että sinusta tulisi tämän valtakunnan seuraava runoilijalupaus kun tuttujen lapsi kuolee! Erään ryhmäläisen läheinen oli myös laittanut ihanan viestin surun aikana; "En tiiä onko tyhmää sanoa näin, mutta meille saa sitten tulla kylään ja puhua vauvasta tai olla puhumatta, ihan miltä sinusta itsestä tuntuu. Tai voi tuoda vain <esikoisen> leikkimään." Pieni tarjous ja ele, mutta tuntunut todella hyvältä vanhemmasta. Minunkin tätini sanoi näin ja kynnys mennä kyläilemään pieneni ihan huimasti. Jos luet tätä, kiitos vielä siitä ihanasta illasta <3

Vältä turhia neuvoja

Empaattiseen kuunteluun ja tukemiseen ei kuulu turha neuvominen; surevaa ei auta ohjeet töihinpaluun ajankohdasta, synnytyksen kivunlievityksestä, siitä mitä Jutta on sanonut superdieeteissä liikunnasta ja onnellisuudesta. Jokaisen suru on yksilöllistä ja jokainen suree tavallaan, liika neuvominen saattaa vain ahdistaa vanhempaa ja aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Paras, ja ehkä ainoa neuvo jonka akuuttia surua kokevalle vanhemmalle voi sanoa on että "keskity siihen, mikä tuntuu hyvältä ja vältä kaikkea sitä, joka vie turhaan energiaa". Voit kanssa miettiä tapoja auttaa vanhempaa hoitamaan asioita, jotka tätä energiaa vievät turhaan.

Konkreettinen apu

Akuutissa surussa tämä on ehkä se yksi tärkein ja isoin apu; kun koko maailma on kaatunut ja murskana, ei voisi vähempää kiinnostaa syöminen, pyykinpesu, ruuanlaitto, mikään. Ajatukset pyörivät vain ja ainoastaan lapsen ympärillä ja kaikki tuntuu turhalta. Me ei oltaisi pärjätty jos muutamaa ensimmäistä viikkoa ei oltaisi oltu vanhemmillamme ja annettu vastuuta kaikesta heille. Monet ovat sanoneet että tärkein apu keskusteluavun jälkeen ensimmäisiin viikkoihin oli juuri se, että joku toi makaronilaatikon, toinen auttoi pyykinpesussa, kolmas tuli viemään muut lapset puistoon ja neljäs ihan vaan siivoamaan. Vanhempi ei kuitenkaan välttämättä osaa pyytää näihin apua itse -- välttämättä paras tapa ei siis ole kysyä että "mitä tarvitsette, voinko auttaa jotenkin", vaan tarjota apua johonkin tiettyyn asiaan. "Voisinko tulla huomenna käymään, voisin auttaa siivoamisessa jos teille vain sopii", "Onko teillä siellä ruokaa, tekisin mielelläni!" On ensimmäisten viikkojen aikoina pelastava lause. Jos haluat tehdä ruokaa niin muista kysyä ensin mahdollisista perheen ruoka-aineallergioista.

Kun arki pysyy edes jollain tavalla kasassa, perheellä on ruokaa ja muuta mitä tarvitsevat, voi suruun keskittyä ja suruprosessi kulkea eteenpäin. Muista kuitenkin, että jos apua tarjoat niin ole myös valmis sitä antamaan. Varsinkaan näin konkreettista apua ei kannata lupailla jos aikoo tehdä sen vain muodollisuudesta. Vanhempi saattaa ihan oikeasti kaivata sitä makaronilaatikkoa ja tuo pieni tarjous tekee hyvän olon -- jos sitä ei sitten teekään ja jättää vanhemman roikkumaan, saattaa vanhemmasta tuntua että ei uskalla enää pyytää apua keneltäkään.

---

Siinäpä nyt on. Painotan vielä lopuksi että nämä on tosiaan tuolta tukiryhmästä kerättyjä, yksittäisten ihmisten tuntemuksia. Suru on aina subjektiivista ja joku saattaa surra hyvinkin eri tavalla. Nämä nyt olivat asioita jotka tulivat monesti monesta eri suusta esiin. Tärkeintä on että kohtaat surevan ihmisenä, ystävänäsi, vailla ennakkoluuloja ja vailla jonkin ohjekirjan orjallista noudattamista. Kohtaa sureva, älä jätä yksin. En ole uskossa mutta jos olisin, niin tähän sopii ihan hirveän hyvin kristinuskon "rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi". Koita surun hetkellä asettua vanhempien asemaan (vaikka se voikin tuntua mahdottomalta) ja kysy itseltäsi, miten haluaisit että sinut kohdataan.

Puuttuuko jotain? Haluaisitko muuttaa ehdottomasti jotain? Kommentoi, kerro!

Selviytymisvietti

Viime viikolla muhun iski jokin -- kutsun sitä selviytymisvietiksi. Olen aiemminkin kirjoittanut täällä kuinka suru voi olla ihan hirveän hukuttava kokemus. Suru voi kietoutua mustiksi kiehkuroiksi ympärillä, tukehduttaa, viedä pois oman minuuden ja tappaa kaiken onnen ympärillä. Kolme kuukautta siinä syvässä kuplassa tekee jotain pääkopalle enkä usko että enää ikinä palaan ennalleni. Silti on pakko yrittää -- selviytymisvietti on iskenyt kehiin.

Joten sinä aamuna vedin hymyn korviin asti, taisin ihan oikeasti ollakin onnellinen. Täynnä tarmoa, hei mä elän taas, katsokaa kaikki! Hyppäsin bussiin, kävin leikkaamassa tukan lyhyeksi kuin siirtymäriittinä. Että nyt vanha jää taakse, että nyt äitiminä on se pitkähiuksinen kaunis tyttö ja selviytyjäminä on räväkkä lyhyttukkainen taiteilija, joka ammentaa koetusta tuskasta, muttei anna sen hajottaa. Samassa tarmonpuuskassa siivosin Soinnun huoneen, piilotin jokaisen raskaana olevan tai juuri synnyttäneen kaverin facebookpäivitykset omalta sivultani. En vaan enää pysty niitä katsomaan. Joka kerta kun ne näen, kurkkua kuristaa katkeruus ja viha, enkä halua vihata ystäviäni. Näin on helpompi. Siivosin facebookseinältä myös jokaisen vauvaryhmän ja katsoin toisenlaiset äidit vain toisella silmällä. Ilmoitin että lähden erään facebookryhmän mukana tekemään jotain kivaa joulukuussa.

Tämä aamu oli kuitenkin taas huonompi. Tuntuu että raskausasioita tulee kuitenkin joka tuutista -- clearbluen mainokset youtubevideoissa, lisää kavereita raskaana joiden päivitykset on pakko piilottaa, vauvamahoja toisissa facebookryhmissä. Ja selviytymisvietin takia sisällä läikähtää suuri viha sitä kaikkea kohtaan, koko raskautta ja vauvoja ja äitejä ja perheitä. Ennen selviytymisviettiä ei tunne ollut näin vahva -- miksi kaikki eivät vaan voi jättää mua rauhaan? Mä olen jo monta vuotta ennen raskautumista ollut hirveän kiinnostunut raskaudesta, kasvatuksesta, vauvoista. Siitä mitä naisen kehossa tapahtuu silloin. Joten kaiken sen siivoaminen yhdellä kertaa pois elämästä ei vaan onnistu ja nyt tuntuu että vaara vaanii joka kulmalla. Kaupassa tulee vastaan lapsiperheitä ja maha pystyssä olevia naisia. Eilen S-Marketissa teki mieli tehdä sama jonka tein Soinnun ruumista hakiessa. Romahtaa polvilleen ja huutaa vaan niin helvetin kovaa että myyjät juoksisivat luokse ja ambulanssi kiikuttaisi mut pehmustettuun huoneeseen. Sattuu vaan niin helvetisti koko ajatus siitä että tämä on tosiaan nyt minun elämääni, että tää ei tule koskaan helpottamaan.

Suru aaltoilee taas. Tuntuu taas siltä että oon tulossa hulluksi. Joka toinen hetki selviytymisvietti kantaa, jaksan ajatella että tästä selvitään, jaksan tehdä suunnitelmia ja pitää jopa niistä kiinni. Jaksan pärjätä. Kunnes taas vajoan pohjalle, mielen täyttää synkät ajatukset ja lasken päiviä mielessäni; kahden päivän päästä tulee kolme kuukautta siitä kun Sointu kuoli. Kolmen viikon päästä olisi laskettu aika. Vähän yli kuukausi niin olisi joulu, olisi pieni potkupukuinen tissitakiainen. Mutta kun ei ole -- tuo pieni on peiteltynä vaunupeittoon maan alla. Ja siitä sitten jatkaen eteenpäin, junnaten ajatuksissa ja mahdollisissa kauhuskenaarioissa; jos tämäkin meni nyt vituiksi niin miksei joku muukin? Entä jos koira jää auton alle? Mies joutuu auto-onnettomuuteen kun on niin liukasta? Entä jos mun äitikin kuolisi yhtäkkiä? Mitä jos en koskaan tule enää raskaaksi? Tai jos tulen ja seuraavakin vauva kuolee? Tuntuu että taiteilen tällä hetkellä ihan hirveän ohuella nuoralla. Että oma henkinen tasapaino on sillä tasolla, millä mun fyysinenkin; opin kävelemään tosi myöhään ja pienenä mua sanottiin villi-varsaksi, kun en pysynyt pystyssä edes tasaisella maalla. Miten mä selviän enää jos jotain muuta tapahtuu, ja miten mä voisin hoitaa asiat niin, että mitään pahaa ei enää tapahdu?

Ja nyt on aika taas vetää keuhkot täyteen ilmaa, hengittää sisään ja ulos, sisään ja ulos, koittaa antaa paniikin valua pois. Annan parhaan ystävän auttaa. Keksittiin yhdessä viikonloppuna yhteinen uusi harrastus ja tänään lähdetään sitten sitä tekemään. Selviytymisvietti jyskyttää -- "tarraa siihen, tee siitä seuraava projekti niin ei tarvitse ajatella että sun lapsi kuoli sun sisään kolme kuukautta sitten. Kolme kertaa viikossa voit leikkiä että elämä olisi normaalia." Pakko yrittää.

Lastenhuone

Hei rakas..

Tänään on ollut vaikein päivä sitten sinun hautajaistesi. Äitiä itkettää ihan hirveästi. Tänään oli se päivä kun äiti kuvitteli että on valmis pyyhkimään sinut kokonaan pois täältä kodista. Äiti tyhjensi sinun huoneen. Mummi silloin heti sinun synnytyksesi jälkeen tarjosi sitä mahdollisuutta että kävisi pappasi kanssa sen hoitamassa mutta äiti ei antanut lupaa. Äiti ajatteli että hoitaisi sen nopeasti sitten itse. Päivistä tuli kuitenkin viikkoja ja viikoista kuukausia, ja nyt sinun kuolemastasi on jo melkein kolme ihan hirveän pitkää ja kamalaa kuukautta. Ja nyt äiti sen teki. Äiti päätti aamulla että tänään, nyt on se päivä, nyt äiti voi tarpeeksi hyvin. Kun äiti pystyy jo tekemään asioita niin paljon itse. Tähän tunteeseen äiti ei kuitenkaan ollut vielä ihan valmis.

Äiti muistaa kun tultiin katsomaan tätä kotia silloin keväällä. Äiti sisusti sinun huoneesi jo valmiiksi mielessään. Äiti päätti että täällä ollaan yhdessä onnellisia. Sointu äiti odotti sinua niin hirveästi.. Kesällä sitten laitettiin mummin kanssa huone kuntoon vaikka tiedettiin ettet vielä pitkään aikaan tarvitsisikaan omaa huonetta. Mummi oli saanut naapureilta ja tutuilta leluja jotka sitten aseteltiin hyllyn päälle riskiviikkojen jälkeen, kuin lupauksena sinusta. Kuin muistutuksena siitä että kun nyt lelut on paikoillaan niin meille tulee vauva, että nyt tuosta huoneesta oikeasti tulee lastenhuone.

Sointu muistatko kun äiti oli ihan hirveän onnellinen sinä viimeisenä viikonloppuna kun täällä meidän kanssa olit? Silloin äiti laittoi vaatteitasi kaappiin. Viikkasi, lajitteli, otti liian poikamaiset vähän syrjempään, laittoi pienemmät koot päällimäiseksi ja isommat toiseen kasaan. Äiti halaili silloin nallepukua, kertoi sinulle että olet äidin oma pieni rakas nallukka.. Äiti ei vieläkään oikein käsitä tätä. Että miten niin iso onni ja ilo voidaan vaan pyyhkäistä yhdellä rykäisyllä helvettiin, miten tälläistä voi tapahtua -- äidin mielestä tämä on vain yksi iso naurettava vitsi. Että aluksi laitetaan sinut kasvamaan äidin sisään, laitetaan äiti odottamaan, toivomaan ja suunnittelemaan, kerrotaan äidille että kohta sinä tulet ja sitten sammutetaan sinun sydän, ihan tuosta noin vaan. Ja sitten laitetaan äiti keräämään kaikki ne onnella asetellut tavarat, kaikki ne joiden koskettaminenkin vain sai äidin itkemään onnesta; vauva! Nytkin äiti itkee kun koskee, ihan eri syystä vain. Sointu kultapieni äidillä on niin kova ikävä vieläkin että tuntuu että äidin sydän ei enää jaksa. Että kohta se käpristyy kasaan ja lopettaa lyömisen, ihan niinkuin sinunkin.

Äiti ei jaksanut tehdä huonetta valmiiksi, äidistä rupesi tuntumaan että se oli vähän liikaa yhdelle päivälle. Äiti jatkaa sitten taas kun pystyy -- huomenna, viikon päästä, kuukauden tai kolmen. "Ei mikään kiire, hengitä" hokee äiti itsellensä. Enää ei ole mikään kiire. Vieläkin äidillä on hirveän keskeneräinen olo. Ei ole kiire enää saattaa sinua maailmaan, ei ole kiire enää saada kaikkea koottua ja kasaan. Äiti ei olisi koskaan uskonut silloin kesällä huonetta sisustaessa että lasketun ajan tienoilla ei tuotaisikaan sinua kotiin vaan äiti keräilisi leluja jätesäkkiin.

Mutta niin se vaan Sointu on.. Elämä menee eteenpäin, sen on pakko mennä, haluttiin me sitä isin kanssa tai ei. Äiti olisi vieläkin ihan valmis jäämään tähän oloon kellumaan, käyttää kaikki päivät vain ajatellen sinua ja itkien. Äiti ei kuitenkaan halua hukkua enää. Äiti koittaa monta kertaa päivässä kertoa itsellensä että sinua ei haittaa vaikka äiti ei kokoajan ajattelisikaan sinua. Että sinä olet jossain muualla, että et sinä enää näe. Silti äiti ei vaan voi karistaa sitä oloa että äiti tekee väärin kun ei kaikkea teekään sinun takia, sinun vuoksesi. Kun äiti haluaakin käydä leikkaamassa tukan itsensä takia tai lähteä katsomaan bändiä tai mennä mökille, ihan vaan sen takia että voisi tuntea olonsa normaaliksi. Äiti on aika varma että vielä ei saisi tuntea oloa normaaliksi. Että on jonkinlainen aikaraja, että vielä pitäisi odottaa ja itkeä ja rypeä koska sinä olet kuollut, äidin oma rakas pieni vauva.

Sinun huoneestasi tulee nyt työhuone; isi saa tehdä musiikkia siellä ja äiti kirjoittaa. Kumpikin luo, omalla tavallansa. Kumpikin tarvitsee sinun huonetta siihen, että voi kertoa sinusta. Äiti on ihan varma että sinusta olisi tullut taitava piirtäjä, maalari. Siinä olisi hyvä yhdistelmä. Vaikka ei äitiä olisi haitannut vaikket olisikaan sellaisesta kiinnostunut. Äidin pieni rakas tähtityttö, olet täydellinen <3

Barcelonan vauvakupla

"One sangria and a.."

"Sangria for both?"

"No, no, just for him. Do you have fresh orange juice? I could take a glass of that."

"So one glass of sangria and one glass of orange juice, coming up!"

"Thank you!"

Barcelona heinäkuussa oli kaunis. Vielä kauniimmaksi sen teki raskausviikko 19, vaaleanpunaiset lasit ja onni tulevasta. Tiedettiin, että kohta mikään ei olisi enää samalla tavalla. Tulevat ulkomaanmatkat olisivat joko odotettuja hengähdystaukoja pienen paniikinomaisten soittojen kera Suomeen ainakin kymmenen kertaa päivässä (Onko Sointu syönyt? Miten on mennyt? Muista että se paprika saattoi aiheuttaa niitä allergiaoireita!) tai sitten ihan erilaisia pakettimatkoja matkarattaiden ja uima-altaiden kanssa. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulostanut pahalta ja muutosta odotettiin innoissaan. Harmitti ehkä vähän että ensi kesänä ei luultavasti ulkomaille mentäisi, puolivuotias vauva lentokoneessa ei välttämättä ollut sitä mitä kumpikaan olisi halukas kokeilemaan.

Matka oli muutenkin erilainen kuin se, mihin ollaan yleensä totuttu. Yökerhot jätettiin nyt välistä sillä päivän porottava kuumuus teki tehtävänsä, eikä mikään ilta ollut niin hyvä että olisin halunnut turvonneilla nilkoilla lähteä vesiselvänä tanssahtelemaan. Naureskelin että tässähän sitä tulevaisuutta nyt harjoitellaan -- me ollaan jo ihan vanhempia nyt, lomaillaan samalla tavalla kuin keski-ikäiset. Mies pienessä hiprakassa iltaisin ja naisen on pakko keksiä välillä mäkätettävää, ihan siitä mäkättämisen ilosta.

"And here you go!"

"Thank you!"

Katselen isiä. Se hymyilee ja otsalla helmeilee hikipisaroita. Iho on jo parin päivän jälkeen älyttömän ruskea ja se vähän ärsyttää -- minä en rusketu, en sitten millään.

- "Tää on kyllä sellainen paikka mihin on kiva tulla sitten myöhemmin perheen kesken"

"Kaikkiallehan on kiva mennä sun porukoiden kanssa, tehän olitte täällä jo?"

"Eii, vaan lasten!"

Se naurahtaa ja sen katse eksyy mahalle. Kumpikin hymyillään. Kummallekin pulpahtaa kuvia päähän; päivän reissut pienen kanssa, Sointu uimassa meressä, Sointu tilaamassa kivalta espanjalaiselta ravintolanpitäjältä appelsiinimehua.

"Mitä Sointu haluaa?"

"Appelsiinimehua"

"Muistatko kun opeteltiin lentokoneessa? Miten se sanottiin, kun ei setä ymmärrä suomea. Rohkeasti vaan, kyllä sä osaat!"

Mietittiin matkarattaita ja sopivampia hotelleja. Ei varjon häivääkään mietteissä -- ei minkäänlaista häivähdystä siitä, kuinka suuresti meidän elämä tulisikaan muuttumaan. Oli vain vaaleanpunaiset lasit ja ihan oikea usko ja luotto siihen, että Sointu syntyy, elävänä ja muuttaa meidän elämän suunnan täydellisesti. Niinhän siinä kävikin, ei kuitenkaan sillä tavalla jolla sen kuuluisi.

Luulisi, että olisi helppoa vain jatkaa siitä mihin elämä jäi keväällä. Eihän siinä tarvitse muuta tehdä kuin elää täysin samalla tavalla kuin ennen. Unohtaa se pieni puolen vuoden jakso. Elää samalla tavalla kuin on elänyt viimeiset 252 kuukautta, pyyhkiä pois se 6 kuukauden aika. Vauvakupla on kuitenkin voimakas, sitä on vaikea karistaa. Vauvakupla kun kehittyy, on sen tarkoitus jäädä koko loppuelämäksi. Kehittyä siitä lapsikuplaksi, kehittyä vanhemmuuskuplaksi. Niinhän sen kuuluisi mennä -- kun saat lapsen, olet ikuisesti vanhempi. Ja niinhän me ollaankin, ainakin niin itse ajattelen. Mikä kupla tulee vauvakuplan jälkeen, kun vauvaa ei ole? Lapsikuolemakupla? Kohtukuolemakupla? Luultavasti. Ja sen kanssa sitten pitäisi elää koko se loppuelämä, sen vanhemmuuskuplan sijaan. Vaikka saataisiinkin elävä lapsi, ei Soinnun kuolema koskaan katoa. Ajatus on pelottava -- jos Toivonsäde koskaan tulee, elää se pieni aina isosiskonsa varjossa (toisaalta, niin taitaa olla kaikissa normaaleissa perheissä). Jos Toivonsäde saadaan ja se on tyttö, tulen aina miettimään että minkälainen ja minkäikäinen isosisko tällä pienellä olisi. Olisivatko siskokset samanlaisia, erilaisia? Tulisivatko hyvin toimeen vai olisiko koko lapsuus täynnä myrskyisiä leluriitoja? Entä jos Toivonsäde onkin poika? Oltiin aina puhuttu että meille tulee kaksi lasta, tyttö ja poika. Siinähän ne nyt olisivat sitten, paitsi toinen on hengettömänä hautausmaalla eikä kasva koskaan.

Sitten se kolmas vaihtoehto, se pelottavin vaihtoehto. Entä jos Toivonsädettä ei koskaan tule. Tai tulee, mutta elämä jäisi samanmittaiseksi kuin Soinnulla? Että jouduttaisiin kaivertamaan Soinnun nimen viereen vielä toinen nimi. Uskaltaako tulevaa vauvaa edes miettiä, kun riski kohtukuolemaan on olemassa. Tilastot eivät juurikaan tuo apua -- meille tapahtui se jo kerran, eli se voi tapahtua uudestaan. Missään ei lue ettei sitä tapahdu koskaan kenellekään kahta kertaa.

Barcelonanmatkan jälkeen meni kuukausi. Kuukauden kuluttua yhdestä elämän onnellisimmasta viikosta alkoi meidän painajainen. Jotenkin sekin todistaa minulle sen, että mihinkään tässä elämässä ei voi luottaa, tukeutua.

Mun on vaikea uskoa kohtaloon tai siihen että Soinnun kuolemalla olisi jokin syy tai tarkoitus. Mikä tarkoitus voi olla sillä, että pieni vauva päättää päivänsä jo äidinsä kohdussa? Mikä tarkoitus voi olla sillä, etten enää osaa hymyillä, että nyt pelkään, että jokaiselle läheiselleni sattuu jotain? Mikä tarkoitus on sillä, että ensimmäinen kokemukseni niin merkityksellisestä asiasta kuin synnytys oli, kun sain puskea maailmaan lapsen, joka lähtee suoraan kylmään kaappiin? Ainoa selitys jonka keksin on se, että olen itse tehnyt jotain ihan kamalaa jollekin elämässä, ja nyt karma kostaa sen näin. Tekisi mieli huutaa että kyllä, mä olen oppinut jo, olen oppinut jo aiemmin. Olisi vienyt mitä tahansa muuta, mutta ei lasta.

Barcelona ja koko Espanja on nykyään sellainen paikka, johon en varmaan enää koskaan voi mennä. En halua puhua siitä, miettiä sitä. Siellä kaikki oli vielä mahdollista ja olisi vaikea palata sinne nyt, kun kaikki muistuttaisi siitä unelmasta, siitä pienestä, joka ei sittenkään koskaan tänne asti päässytkään.

Inhimilliset tunteet

Olen tuijottanut ruutua jo tovin. Teksti ei meinaa tulla ulos päästä ja muotoilen sanoja etukäteen enemmän mitä on tarvis. Kipeä aihe. Kuinka kerron siitä, että en enää kaipaakaan lastani niin paljon, että tukehdun? Vaikka vielä vähän aikaa sitten tuntui siltä, että se oli ainoa tunne jonka tunnen. Näinkö nopeasti tämä tapahtuu? Että nyt jo pystyn näyttämään normaalilta, sipaista meikkiä naamaan, käydä ulkona ja vastata puhelimeen. Käydä kaupassa, olla vaimo, lenkittää koiraa. Tottakai se tuntuu hyvältä, ei kukaan halua velloa ikuisuutta. Mieleen kuitenkin pulpahtaa taas kysymyksiä äitiydestä. Nyt jos koskaan tunnen vahvemmin sen epätietoisuuden, sen ohjekirjan kaipuun; "kuinka olla hyvä äiti kuolleelle?".

Puhuttiin Soinnun kummitädin kanssa pitkään Surusta. Että mitä se oikeastaan on, mitä on aito Suru ja mitä siihen kuuluu. Kummitäti sanoi hienosti asian, jota olin itsekin miettinyt. Kertoi, että ajattelee Surun sellaisena pienenä tyttönä. Lohduttomana, pienenä lapsena joka kulkee mukana, ottaa kädestä kiinni. Suru on mun elämässä tällä hetkellä samalla se kantava voima, siitä on tullut ystävä jonka pitää aina välillä päästää kylään, ottaa lenkille mukaan tai sohvalle kainaloon istumaan. Tämän takia haluankin kirjoittaa Surun vastaisuudessa isolla -- se on minulle jotain konkreettista, jotain mihin tarttua kun tuntuu että muu elämä pyörii ympyrää ympärillä enkä saa siitä kiinni. Se on kai minulle samanlainen kokemus kun jonkinlainen jumalhahmo toisille. Jotain johon uskoa ja jotain johon tukeutua. Surua vastaan ei voi taistella, se on pakko hyväksyä osaksi omaa elämää, sen on pakko antaa joskus tulla mukaan. Jos sen ei anna, tulee sen tilalle joku muu, omasta mielestä pahempi -- en mielelläni ota mukaani ilkeää vanhaa miestä, Katkeruutta, enkä talonkokoista tummaa hahmoa, Vihaa. Suru, se aito Suru, kuulostaa kaikista mukavimmalta elämänkumppanilta näistä. Ja sitten on tottakai Ilo -- Ilo asuu minussa aina, syntymästä asti. Sitä en koe edes tärkeäksi avata, Ilo on osa luonnettani ja osa sitä kuka olen. Kun Suru on se ujo pieni tyttö joka asuu meidän asunnon ylimääräisessä makuuhuoneessa, joka pitää omasta rauhasta ja sipsuttaa välillä sohvansarjalle istumaan, on Ilo se supermukava pölpöttäjä, aina itseni ikäinen, ja aina mukana.

Psykiatri selitti minulle paljon tunteiden blokkaamisesta ja niiden käsittelystä. Kuinka meillä jokaisella on oikeus omiin tunteisiimme ja ajatuksiimme, olivat ne kuinka kamalia, vääränoloisia tai vääristyneitä tahansa. Kaikki meistä saa tuntea ja on vähän hölmöä tehdä sääntöjä itsellensä siihen tuntemiseen. Sitä me kaikki teemme. Minä olin Soinnun kuoleman jälkeen päättänyt että en valita enää mistään, en yhtikäs mistään. Ja aluksi tuntui pahalta kun se sama vanha minä rupesi nostamaan sieltä päätänsä, sopivan ajan kuluttua, kun synnytyskivut olivat jo vähän unohtuneet; "voi vitsi mulla on kipeä pää", "mikset sä ikinä voi siivota sun jälkiä".. Huomaan, että minua auttaa kun konkretisoin tunteet jonkun näköisiksi, asioiksi, jotka ovat minusta ulkopuolisia asioita, asioita joihin minulla ei ole täydellistä valtaa. Jokainen heistä on joskus tervetullut vieras, ovat kuin sukulaisia. Jotkut haluaisin aina tänne ja heitä ikävöi kun he lähtevät, toisille taas tekisi mieli huikkasta ovelta että "kiva kun kävit mut parempi kun lähet!". Omien sukulaistensakaan olemassaoloa ei voi kieltää, ei siis myöskään tunteiden.

Surua pohdin siis nykyään paljon. Nyt Surulla on sellainen vaihe, että alahuuli ei ole aina ihan väkkärällään. Suru on ehkä vähän leikkisällä tuulella. Tulee tökkäämään välillä rintakehästä. "Hippa, sun vuoro!". Tökkääminen tuntuu vihlaisulta, pieneltä puukoniskulta, ja Surun kosketus vie lävitseni energia-aallon ja Sointu tulee hetkeksi mieleen. Jos olen ulkona, mieleeni tulee sellainen klassinen jenkkileffan puoliväli, kun kaikki on päin helvettiä ja sieltä pitäisi jotenkin nousta; taustalla rupeaa soimaan "All by myself, don't wanna be, all by myself..", kuva muuttuu mustavalkoiseksi, alkaa satamaan ja viereisen leikkipuiston keinu alkaa keinua itsekseen (tämä muuten oikeasti tapahtui, siitä kerron myöhemmin lisää). Mieleen pulpahtaa kuvia ja Sointu on hetken kaikkialla. Sellaista Suru siis nyt on, hetkittäistä, ohimenevää. Se ei enää niin usein tule halaamaan, ei pistä itkemään. Ollaan jo liian hyviä tuttuja, nyt se haluaa keskittyä johonkin muuhun.

--

Olette varmaan huomanneet että tässä kuussa ei kovinkaan paljon tekstiä ole tänne tullut. Yksi syy on se että olen tosiaan koettanut keskittyä hetken muuhun. Tähän ympäröivään maailmaan, siihen ihmeelliseen todellisuuteen jossa ei ole kuolleita vauvoja joka paikassa. Siihen todellisuuteen, että jos kerron jossain että meidän esikoinen syntyi raskausviikolla 24+3, painoi 565 grammaa ja oli 29 senttiä pitkä enkä tajua lisätä että pieni syntyi kuolleena, on seuraava kysymys että miten ollaan noin pienen kanssa pärjätty. Voi luoja kun sattui kertoa että ei pärjätty, vauva syntyi kuolleena. Sattui varmaan kysyjääkin. Mutta sellainen se todellinen maailma vaan on..
Toinen syy on se että olen työstänyt Soinnusta kertovaa satukirjaa, joten iso osa vuodatuksista on nyt mennyt siihen. Tekeillä on siis tähtitytöstä kertova aikuisten satukirja, jossa koitan käsitellä kuolemaa jollain tavalla "lapsentahtisesti". Kun oma pää oli niin kauan vauvamoodissa, tuntui tosi kalsealta lukea raa'asta surusta kertovia kirjoja, aikuisten kirjoja aikuisille. Tästäkin sellainen tulee, mutta pyrin tuomaan siihen jonkinlaista lohtua, ehkä toivoa?
Eli sellaista nyt täällä tekeillä. En tiedä onko tuo kirja koskaan mihinkään menossa, tällä hetkellä ehkä lähinnä itselleni ja läheisilleni sitä kirjoitan. Jos siitä kuitenkin tulee sellainen että itse pidän tyylistä tarpeeksi (niin ja onhan siitä siinä vaiheessa jonkun muunkin sitten pakko pitää..) niin ei kuulosta mahdottomalta että sen saisi ihan yksiin kansiin!

Raskausviikko 34

Siellä jossain toisessa universumissa, entisessä elämässä, siellä missä vauvat ei kuole ja murheet ovat sitä kun mies ei taaskaan tajunnut tuoda suklaata kaupasta oma-aloitteisesti, olisi nyt keskiviikkona pyörähtänyt käyntiin raskausviikko 34.

Äiti ei ole halunnut laskea raskausviikkoja enää sinun kuolemasi jälkeen. Äiti ei ole halunnut muistaa niin kipeällä tavalla mitä menetti, sillä sitähän äiti suurimmilta osin suree; sattuu myöntää, mutta äiti suree ehkä enemmän sitä menetettyä äitiyttä, sitä menetettyä vauva-arkea ja sitä mielikuvaa sinusta, en oikeasti juuri sinua ihmisenä. Koska miten surra ja muistella jotakuta josta tietää vain miltä potkut tuntuivat ja miltä kasvot näyttivät? Äidinrakkaus on siitä jännä asia että äiti osaa kuitenkin taitavasti luoda ne palaset paikoilleen jotka puuttuvat. Koota sinusta palapelin ja surra sitä omaa mielikuvaa sinusta, ja surra itseään. Sitä miten äidistä ei tullutkaan äiti, vaikka äiti tuntee itsensä äidiksi.

Jos sinä et olisi kuollut, jos elettäisiin siellä hassussa nurinkurisessa maailmassa jossa kaikki oli vielä hyvin eikä lääkäri olisikaan sanonut sitä kamalaa asiaa, olisi vaan tokaissut että isi ja äiti voi huokaista helpoituksesta, olisi nyt sairaalakassi odottamassa eteisen hyllyllä. Koti kuurattu sinua varten, pinnasänky kasassa, vaippapaketti, talkit ja rasvat kauniissa rivissä vessassa. Olisi vauvantuoksuinen koti ja äiti jolla on tosi iso maha. Olisi odotus ja onni. Isi olisi laittanut teräviin kulmiin jo valmiiksi pehmustetta ja äiti olisi siirtänyt sängyn seinää vasten niin, että sinä voisit nukkua viekussa. Olisi enää yksi viikonloppu äitiyslomaan, jota ollaankin yhtäkkiä vietetty jo kaksi kuukautta, ja kohta pitäisi muka olla valmis takaisin tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi.

Arvaa mitä, rakas? Äiti ei ole. Varmaan vielä kahdenkaan kuukauden päästä.
Siis sellainen samanlainen yhteiskunnan jäsen joka äiti oli ennen.
Äiti toivoo että äidistä tulisi joku toinen, uusi ja parempi versio itsestään nyt sinun takia. Jotta sinun kuolemallasi olisi joku tarkoitus. Merkitys. Tuntuu liian pahalta ajatella että äidin pieni tyttö kuoli, vain koska pieniä tyttöjä nyt vaan välillä kuolee kohtuun. Toisaalta sitten taas tuntuu pahalta ajatella, että äidin pienen tytön piti kuolla jotta äiti keksisi elämälleen merkityksen.

Äiti on vieläkin vähän hukassa.
Sointu, jos on olemassa joku paikka, se tähti, niin anna äidille merkki.
Siitä että joku päivä äiti vielä pystyy ja jaksaa eikä enää ole hukassa.

Äiti ei vieläkään oikein käsitä. Äiti ei käsitä että mitä tässä oikein tapahtui. Sinä päätit tulla, teit äidistä ja isistä maailman onnellisimmat hetkeksi, teit Sointu rakas meistä vanhemmat. Vain sen takia että sen voisi sitten kumota, juuri kun ajatukseen tottui. Onko siinä mitään järkeä?
Toisaalta, jos olisit yhtään tullut isiin niin olisit ollut sellainen pieni kujeilija, aina pilke silmäkulmassa ja uusi hassutus ja hölmöily mielessä.

"Sointu rakas, tää vitsi meni nyt vähän liian pitkälle, ei tälläistä saa tehdä kun isi ja äiti tulee tosi surulliseksi.."

Voi kun niin voisi vielä sanoa. Tehdä jotain, vaikuttaa johonkin. Aivot koittaa vieläkin raksuttaa, etsiä ulospääsyä tilanteesta josta ei ikinä varmaan tule selviämään. Useimmat tragediat ovat sellaisia, että niitä ei halua kuvitella itsellensä, niitä ei jollain tavalla tunne kun niistä lukee lehdistä tai blogeista. Lapsen kuolema on kuitenkin asia, jonka jokainen tuntee. Ei tietenkään samalla tavalla kuin menetyksen kokenut, mutta jokainen kavahtaa kun aiheeseen törmää. Jokainen yrittää kuvitella sen kivun, jopa lapsettomat sen useimmiten ymmärtävät. Että tuo kipu on jotain niin isoa, tuo tuska on jotain niin kamalaa että en tiedä selviäisinkö siitä. Haluatteko tietää salaisuuden? Ei tästä selviäkään, koskaan. Se kipu, suru, jää ainiaaksi poukkoilemaan sun sisälle, se korventaa, se jättää palasen. "Aina joku puuttuu", sanoi yksi. "On vaan vieläkin niin keskeneräinen olo", huokaa toinen. Ja nuo olot, nuo lausahdukset ja tunnelmat jää ihan koko loppuelämäksi lapsensa menettäneen sisälle. Sen takia tuntuu välillä pahalta kun joku iloitsee siitä että pystyn taas toimimaan melkein niinkuin normaalit ihmiset. Tai kun joku sanoo että olen vahva, että ei olisi itse tähän pystynyt. Tekisi mieli sanoa silloin jotain ilkeää. Että mä varmasti päätinkin että mä jaksan tämän, että miten sä haluat että mä olen ja toimin? Pakko se on jaksaa, enkä mä edes jaksa.

Tomaattipuu

Oli alkava kesä, oli uusi koti, oli odotus tulevasta ja onni. Huristeltiin läheiseen lidliin isin kanssa ensimmäiselle kauppareissulle uudella alueella. Muistan vaan kuinka hirveän hyvä mieli meillä oli. Jotenkin tuntui että asiat olivat loksahtaneet paikoilleen. Heitettiin hölmöjä vitsejä ja naureskeltiin, nautittiin auringosta ja odotettiin vuoden pimeintä aikaa tulevaksi, sillä tämä talvi ei olisikaan ihan niin pimeä ja ankea tissillä toivottavasti viihtyvän pienen takia.

Heti siinä kaupan oviaukossa oli paljon erilaisia taimia. Vasta etusormen korkuisia. Ikinä ei olla mitään viherpeukaloita oltu, mutta nyt tuli ihan pakottava tarve saada sellainen mukaan heräteostoksena. Isi siinä naureskeli että ihan turhaan menee nyt rahat hukkaan, kissat syö kasvit heti ensimmäisenä kun ne tuodaan kotiin. Ei kiinnostanut isin mielipiteet siinä vaan ostoskoriin meni yksi paprika ja yksi tomaatti. Ja niinhän siinä kävi -- meni päivä tai kaksi niin paprika oltiin syöty varresta poikki. Vaan kirsikkatomaattiin ei kissat koskeneet, välillä kävivät haistamassa ja taisivat myöhemmin yhtä lehteä maistaa.

Ja tomaatti kasvoi. Piti vaihtaa multakin välissä, niin innoissani sitä kastelin että multa homehtui ruukkuun. Kuukauden kuluttua piti lainata keittiöstä kulho jota käytin aina sämpylätaikinantekoon, ei riittänyt enää kaupasta saatu pieni ruukku. Siinä oli jotain symbolista -- samalla kun Sointu kasvaa mahassa, minä kasvatan tätä kasvia ja syksyllä sitten syödään oman parvekkeen tomaatteja salaatissa! Mummi naureskeli aina kun puhuin tomaattipuusta. Eihän niistä puita pitäisi kasvaa, on vähän hassunnäköinen kun korkeutta vaan tulee mutta tuuheutta ei sitten millään. Minä kuitenkin olin ylpeä. Ensimmäinen kasvi joka tänne hankittiin eikä se kuollut viikossa, pärjäsi jopa viikon ulkomaanmatkan ajan ilman vettä ja kasvoi sinä aikana korkeutta varmaan 20 senttiä.

Sinä hirveänä keskiviikkona, kun tultiin keskellä yötä kotiin silmät turvonneina ja pää tyhjänä, tuijotin pitkään tomaattipuuta. Meinasin heittää roskiin. Miksi tuo saa tuossa nyt enää möllöttää, kun vauvan takia se siinä kasvoi ja nyt vauva on kuollut. En kuitenkaan heittänyt, en hennonnut. Niin pitkään olin jo sitä hoitanut että päätin antaa sille armonaikaa. Halusin odottaa että yksi ainut tomaatti joka oli lähtenyt kasvamaan, saisi aikaa kypsyä. Päätin kuitenkin että en sitä varmaan enää kastelisi. Saisi kuolla, kuihtua pois samaan tahtiin mitä minä varmaan kuihtuisin. Voisin sitä sitten seurata samalla, kun muut seuraavat minua.

Pari päivää venyi moneksi viikoksi, ei pystytty tulemaan kotiin muistojen keskelle. Kun viimein tultiin, oli tomaattipuun alimmaiset lehdet jo ruskeana ja yksi ainut tomaatti vieläkin hailakanvihreä. Mummi hössötti ja antoi ison annoksen vettä, siitä se sitten alkoi elpymään, jaksoi kasvaa vieläkin lisää pituutta ja tehdä uusia lehtiä.

Nyt tuo pieni vihreä tomaatti tuo aina mieleen Soinnun. Ihan täydellinen, tomaatinnäköinen. Silti se ei ole kasvanut yli kuukauteen eikä tule tuosta enää kypsymään. Kastelen vieläkin säännöllisesti. Kun on kaiken tämän läpi selvinnyt, tuo pieni puu, niin pitäähän tämä taistelu nähdä loppuun. Puu on vähänniinkuin saattohoidossa meillä. Siirrän sen varmaan tänään sisälle, vaikka ei se sisälläkään pärjää. Kun en Sointua pystynyt auttamaan tai pelastamaan, niin josko kuitenkin voisin yrittää tämän puun kanssa. Soinnun takia se hankittiin ja hoivavieteissäni sitä hoidin. Olen vähän vihainen puulle; sen piti olla vauvan sijainen, joku asia mistä huolehtia ja mitä hoitaa ennenkuin se varsinainen hoidettava tulee. Ja täällä minä nyt mietin että miten saisin säilytettyä tuon ainoan, edes jollain tavalla elävän muiston Soinnusta.

Maailman turvallisin paikka

Maha näyttää nykyään niin hirveän tyhjältä, en vieläkään voi koskea sitä itse. Tämän kuvan löysin facebookista, on otettu 9 päivää ennen Soinnun kuolemaa. Tää on vaan niin helvetin väärin ettei tätä vaan voi ymmärtää. Vielä vähän aikaa sitten mun sisällä kasvoi uusi elämä, ja vähän aikaa sitten se uusi elämä kuoli sinne. Sointu oli ihan täydellinen pieni ihminen, mun oma rakas vauva. Miten vauva voi kuolla kohtuun, olevinaan maailman turvallisimpaan paikkaan? Ja miksei mun kohtu ollut se maailman turvallisin?

Ärsyttää. Tiedän jo nyt että sitten kun joskus toivonsädettä tänne maailmaan odotetaan, en pysty enää nauttimaan, olla onnellinen raskausajasta. Mä olen joutunut oppimaan sen että mun kohtuun voi kuolla, että mä voin myös synnyttää kuolemaa. Miten mä voisin hymyillä ja nauttia ja olla turvallisin mielin kun samalla mun vatsassa vauva saattaa yhtäkkiä unohtaa hengittää? Eikä mulla ole mitään mahdollisuutta auttaa? Raskausaika tulee olemaan ihan kamalaa mulle, koska mun mielessä ei ole enää olemassa sitä 12 viikon turvarajaa. Mun mielessä vauvoja vaan kuolee ennenkuin ne edes syntyvät ja raskaus ei todellakaan automaattisesti tarkoita elävän vauvan synnytystä yhdeksän kuukauden päästä. Mä hukkasin mun vaaleanpunaiset lasit enkä varmaan enää ikinä niitä löydä.

Muutoksia

Ilmassa tuoksui kevät ja aamuaurinko paistoi iloisena. Äiti oli juuri oppinut uuden rytmin -- ei enää puoleenpäivään asti kestäviä yönunia, nyt herättiin ennen kuutta ja vietiin koira lenkille. Katseltiin kun Helsinki herää eloon, ihmiset kiirehtivät ratikoilla töihin ja puistonpenkiltä ponnistaa viimeinenkin pultsari ylös. Melkein kaikki lumet ovat sulaneet ja päällä on uusi, kaverilta saatu nahkatakki ja isin ostamat housut. Se elämäntilanne oli juuri se missä halusin sillä hetkellä olla -- uusi työ, uusi koulu, uusi koti ja kevät jo pitkällä pienessä kaksiossa Helsingin keskustan kupeessa. Onnellisina elukoiden kanssa, välillä iltaisin lasillisella istuen ja joskus yhdessä ruokaa tehden.

Kiirehdin bussiin ja ilmassa haisee sen puistosta nousseen pultsarin pissa. Rupeaa yököttämään ja mietin että taas ei nyt tullut kuitenkaan nukuttua tarpeeksi. Kaikki oireet ja merkit oli helppo pistää uuden koulun ja stressin piikkiin, mutta päätinpä silti aikaisin loppuneen koulupäivän jälkeen kipaista apteekin poikki. Tuntui että sen jälkeen aurinko paistoi vielä kirkkaammin vaikka oikeasti taisi sataa vettä. Jo sinä iltana äidin unelmat vaihtui toisiin, pieneen rakkaaseen vaippapöksyyn ja onnelliseen perhe-elämään. Ei enää pitkiä iltoja naapurin kuppilassa eikä enää sittenkään opiskelua ammattiin jota en itseasiassa edes halua tehdä. Meni kuukausi ja ratikanmelu vaihtui junaradan kolinaksi, puistonpenkeillä ei maannut enää pultsarit eikä lähikauppa ollutkaan enää se pieni jossa myytiin naurettavan paljon luomua ja vegetuotteita niin pieneksi kaupaksi. Pieni kaksio vaihtui isoon kolmioon kivalla parvekkeella ja hienolla hellalla.

Kaikki oli valmiina sinua varten ja mitä pidemmälle kesä meni, sitä valmiimpia mekin oltiin. Paljon sinusta puhuttiin ja sinua odotettiin, maalailtiin sinua joka puolelle tätä täydellistä vauvaperheunelmaa. Tiedostettiin ettei se tule olemaan aina niin helppoa, sen takia ympärillä on laaja tukiverkosto ja neuvola ihan vieressä. Tiedettiin että silti oltaisiin ihan hyviä siinä hommassa, vanhempina olemisessa. Onhan meillä arvot kohdallaan, osataan rakastaa ja asettaa rajoja.

Ja sitten tuli syksy ja kesän viimeiset päivät. Ja sitten sinä kuolit. Jossain joku kutsui leikkimään ja jätit meidän tänne, tyhjien toiveiden ja odotuksen kanssa. Toisaalta, oli ehkä ihan hyvä että koko elämä muuttui. Jos asuttaisiin vielä siellä pienessä kaksiossa olisi helpompi vaan jatkaa siitä mihin jäi. Tai muiden olisi helppo olettaa että niin pitäisi tehdä. Ei äiti halua jatkaa siitä. Äiti vaan haluaa muistella ja muistaa, käydä huoneen ovella miettimässä sitä omaa pientä prinsessaa joka niin hirveän vinhasti masussa potki. Haluaa muistaa että isi ja äiti ja Sointu on ja oli ihan oikea perhe, vaikkei meistä koskaan kerennyt sellaista tulemaan. On mennyt kuukausi ja tyhjä syli tuntuu, jos mahdollista, vieläkin tyhjemmältä. Aika ryskyttää sinun laskettua aikaa kohti, kohta olisit jo täällä. Mutta et ole, olet mullan alla hautausmaalla, ja äiti täällä, tuijottamassa lastenhuonetta jossa ei ole leikkijää ja miettimässä omaa syliä joka tarvitsisi jo täyttäjää.

Kuinka tulla äidiksi, kun ei ole lasta? Tai kuinka siitä selviää? Miten tätä roolia pitäisi vetää? Miten tappaa tunteet ja toisaalta tuntea niin paljon että oksentaa? Nyt pitäisi osata jo diskreettiä käytöstä. Ihmiset olettavat että en töksäytä mitä tahansa, en jää paikoilleni miettimään tai näyttäydy ulkona housuissa jotka ovat olleet päällä liian monta päivää putkeen. Silti noita kaikkia teen. Aika tuntuu matelevan eteenpäin ja kyllä mäkin haluaisin jo olla onnellinen, aidosti onnellinen mutta siihen en vielä pysty. Välillä tulee ihan invalidi, viallinen olo. Joinakin päivinä en saa mitään tehtyä ja pienimmistäkin asiosta joudun pyytämään apua isiltä. Tänään sain tehtyä, tänään oli taas hyvä päivä. Kurja juttu vaan on se että suru on julma ystävä ja heittää hyvän päivän jälkeen aina kaksi ihan kamalaa. Sen takia nytkin valvon -- heräsin juuri Soinnun itkuun, ehkä miljoonatta kertaa ja tiedän että huomenna taas sattuu. Unenpuute ja ikävä, tyhjä olo.

Joka kerta kun herään itkuun niin pieni toivonpilkahdus herää ihan pariksi sekunniksi; "kamala painajainen, onneksi se on ohi". Kestää sen pari sekuntia tajuta että uni on ollut hyvä ja mun elämä on painajainen.

Villasukat naistenklinikan kätilöille

Mä olen aiemminkin kertonut kuinka hirveän positiivinen synnytyskokemus mulle jäi vaikka tiesinkin koko ajan että Sointu on kuollut kun synnytin. Suuri kiitos tästä kuuluu mun ihan loistaville tukijoukoille ja hienotunteisille, tsemppaaville hoitajille, lääkäreille ja kätilöille. Mitään en missään vaiheessa ollut vailla ja kaikesta pidettiin huolta niin hyvin että en tosiaan itse edes kerennyt stressaamaan mistään. Tämän takia ajatus mahdollisesta seuraavasta raskaudesta ja synntyksestä ei pelota ja tiedän todellakin että synnytyssairaalaksi haluaisin naistenklinikan.

En ole yksin tuntojeni kanssa -- mun äiti oli mukana synnytyksessä ja koki kaiken samalla tavalla kuin minä. Kun itse en ole jaksanut tehdä yhtään mitään niin äiti otti itselleen surutyön. 15 paria villasukkia, vähän eri kokoisia ja eri värisiä, kätilöiden jalkoja lämmittämään, kiitokseksi kaikesta.


Äidin facebook-kirjoitus aiheesta;
"19-20.8. 2016 oli surullisten tapahtumien päivät😢. Rakas ja erittäin odotettu lapsenlapseni Sointu Auroran pieni sydän ❤ ei jaksanut enää sykkiä ja pienen pieni kiirehti enkeliksi. Surutyötä tehdessäni päätin kutoa naistenklinikan synnytysosaston ihanille ja ammattitaitosille kätilöille villasukat. He oikeasti siellä tekevät työtään kiireen keskellä mielettömällä ammattitaidolla ja suurella sydämellä ❤ minkä sain itse omin silmin kokea noiden kahden vuorokauden aikana. Tänään sain kunnian viedä nämä heille sinne ja kiittää tyttäreni, vävyni ja itseni puolesta."

Se mitä yritän tässä sanoa on se, että kätilöt tekevät oikeasti ihan hirveän tärkeää työtä ja parhaimmillaan voivat tälläisenkin tapahtuman jälkeen saada synnytyksen tuntumaan hyvältä ja mukavalta kokemukselta. En sano että jokaisen pitää kiikuttaa nyt villasukat synnytyssairaalaan, vaan koitetaan muistaa kiittää niitä kätilöitä ja ketä tahansa tässä elämässä joka on sinulle ollut mukava ja hyvä. Ei keksitä turhia valittamisenaiheita ja keksitä nokankoputtamista asiasta jota sitä ei tarvitsisi tehdä ja jolle löytyy inhimilliset syyt.

Naistenklinikan kätilöt olivat tänään iloisen hämmentyineitä kun äiti korin sairaalalle vei. Kysyivät että "meille vai". Teille teille, kiitos että olitte niin ihania meille <3

Muistakaa kaikki että hyvällä saa hyvää :) Haastaisin nyt jokaisen blogin lukijan tekemään jotain mukavaa läheisilleen, kollegoilleen, naapurilleen. Jollekin! Oli se sitten yllätyspäivällinen miehelle, pehmeät villasukat ystävälle tai lenkkiseura yksinäiselle. Tehkää jotain hyvää aina välillä, jotain sellaista mistä ette itse hyödy. Uskon että jonkinlainen karma on olemassa. Ja vaikka ei olisikaan niin harvoin hyvästä kuitenkaan mitään pahaa seuraa :)

Kuolleiden lasten muistopäivä

23.9. Se ainoa päivä vuodessa jolloin tulee hirveän todelliseksi se, että lapsia tosiaan kuolee. Että jotain niin hirveää voi tapahtua. Mun facebookin feedi täyttyy tällä hetkellä kuvista, runoista, viattomista kasvoista ja ikävästä. On jotenkin helpottavaa nähdä että muutkin suree, että en tosiaan ole yksin täällä.

Nyt pystyn jo katsomaan Soinnun kuvia hymyillen. Löydän vieläkin uusia piirteitä, pohdin, että minkälainen pieni prinsessa tuosta suloisesta pienestä nyytistä olisikaan kasvanut. Näen isin nenän ja äidin huulet, näen maailman kauneimman vauvan. Näen pienen ihmisen, jota rakastan kaikista eniten tässä maailmassa, ja joka rakasti minua kaikista eniten. Näen pienen ihmeen joka toi meille niin älyttömän paljon onnea vain siksi, että se voitaisiin viedä pois yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Näen oman lapseni, niin älyttömän rakkaan ja kauniin tyttöni <3 Sointu äiti rakastaa sinua, aina <3

Päivän ohjelmaan kuuluu hautausmaalla käynti ja kuvienselailu kotona. Kynttilöiden polttaminen ja muisteleminen. Nyt en ole kovin juttutuulella, tuntuu että sydän takoo rinnasta kohta irti kun sattuu niin paljon että minäkin joudun tämän päivän elämään näin, että en voi enää koskaan vaan surra muiden puolesta vaan nyt joka vuosi suren omaa suruani.

Voimia kaikille jotka tänään surette ja muistelette, täällä palaa kynttilät teidänkin enkeleille <3