"Tik, tak, tik, tak, tik, tak.." Hengitä ulos, hengitä sisään. Sattuuko vielä? Kokeile uudestaan. Entä jos vaan lopettaisin? Niinkuin sinäkin? "Tik, tak, tik, tak, tik, tak.." Kello takoo hidastettuna eteenpäin, minuutti minuutilta, ja äiti odottaa että paha olo menisi pois, laimenisi, niinkuin kaikki lupaavat. Mikä päivä tänään on? Mikä kuukausi, mikä vuosi? Ja mitä väliä sillä on? Äidin aika pysähtyi kun sinä pysähdyit. On aika ennen sinua ja sitten.. ei mitään. "Mä sanoin sulle siitä äsken" "Ai sanoit vai? Ai mitä?". Päässä ei liiku mikään muu kuin sinä ja jokainen henkäys takoo vieläkin vaan sinua. Koittaa selvitä, etsiä kiertotietä, palaa takaisin lähtöpisteeseen ja etsii toista. Joka kerralla vaan sattuu enemmän. Mummisi laittaa äidin syömään. Ainakin yrittää. Ei kiinnosta. Miksi pitäisi? Mitä väliä?
Tekisi mieli huutaa, karjua, hakata päätä seinään ja juosta niin kauan että se pistävä tunne keuhkoissa alkaa ja jalat eivät enää kanna että tuntuisi edes joltain. Tai että tuntuisi edes muulta. Että keho kokisi tämän saman mitä pää. Tekisi mieli satuttaa muita. Satuttaa sanoilla ja hakata paskaksi. Etsiä syypää. Ja joka kerta kun sitä syypäätä etsii ja miettii, niin palaa vaan takaisin itseensä. Sinä olit minun sisällä ja minun olisi pitänyt sinua suojella. Jos tietäisin vaan että miten tekisin sen paremmin niin tekisin sen, uskothan?
Ensin miettii että miten tästä pääsee pois. Mitä tekisi jotta ei enää tuntisi. Seuraavaksi katuu, ei halua unohtaa. Miten äiti täällä voi edes ajatella että unohtaisi sinut? "Tik, tak, tik, tak, tik, tak" Milloin alkaa tuntua paremmalta? Ei varmaan milloinkaan. Saako alkaa tuntua paremmalta? Haluanko että tuntuu? Tietokoneen kansi auki. Ahdistaa. Kansi kiinni. Ahdistaa. Nousen sohvalta, palaan takaisin. Ahdistaa. MILLOIN TÄÄ PASKA LOPPUU?!
Eilen äiti hymyili ensimmäistä kertaa oikeasti. Isi sanoi jotain hauskaa. Ennen sitä ollaan naurettu liioiteltuna, kumpikin ymmärtänyt että niin on pakko tehdä että hetkeksi saa pään pinnalle ettei tänne huku. Mutta eilen hymyilin ihan jollekin muulle kuin sinulle. Hetken naurettiin ja nauru tuntui niin hyvältä, ei tuntunut siltä että kuristun. Ja heti sen jälkeen tipuin takaisin pohjaan, joku veti jalasta että "et sä vielä sinne pääse". Ja tuntui taas pahalta. En mä saa nauraa, hymyillä, miettiä muuta. Koska sä et ole täällä. Äidillä on niin ikävä..
Äiti palaa koko ajan siihen hetkeen kun isi ja äiti oli viime kuussa lentokoneessa, tulossa takaisin Suomeen. Alppien päällä lennettiin ja taivas oli pilvetön, näky oli kaunis. Samalla äiti tunsi pienet perhosensiivet mahassaan. Aluksi äiti luuli että nyt menee vatsa sekaisin ja vielä lentokoneessa, voi apua! Sitten äiti tajusi. Äiti tajusi että se olit sinä siellä ja äiti meinasi pakahtua. Herätti isin vieressä. "Sointu potkii! Nyt se oikeasti potkii! Tuntuu hassulta!". Siitä hetkestä lähtien potkit koko ajan. Ja äiti oli niin onnellinen. Kunnes lopetit. Etkä enää aloittanut uudestaan. "Tik, tak, tik, tak, tik, tak...."
Otan sydämeni pohjasta osaa menetykseenne. Se on kohtuuton, väärin, ikuinen. Ja vaikket sitä nyt uskokaan, niin ajan kanssa se oikeasti helpottaa. Menetin esikoiseni viikkoa ennen joulua, hän kuoli yllättäen kotisohvalle 2,5-vuotiaana. Kahdeksassa kuukaudessa on jo tapahtunut jotain tunnepuolella, asioista voi jo iloita hetken. Mutta on hyväksyttävä, että suru ja ikävä ovat nyt loppuelämämme matkatovereinamme. Ne kaivertavat sieluun omankokoisensa aukon ja jäävät sinne, mutta eivät enää koko ajan vihlo samoin kuin nyt. Luota siihen, että vielä helpottaa. Itse olen ajatellut, että poikani ei kuollut tahallaan. Kunnioitan parhaiten hänen elämäänsä elämällä hyvin ja nauttimalla niistä pienistä hetkistä, joista voin nauttia. Sointu teki sinusta äidin ja miehestä isän, sitä ei kukaan teiltä koskaan ota pois. Sointu kuuluu perheeseenne, mahdollisesti tulevat sisarukset tulevat tietämään kaiken isosiskostaan ja hän tulee elämään teidän sydämissänne.
VastaaPoistaKirjoitat kauniisti, onneksi olet löytänyt kirjoittamisesta tunteillesi ulospääsyn. Itsekin olen kirjoittanut blogia (nimeltään Kohta helpottaa), siitä on tullut henkireikä. Suosittelen lämpimästi myös vertaistyen piiriin hakeutumista, se on itseäni ja miestäni auttanut. Voimia tähänkin päivään. Juuri nyt riittää että hengität, minuutti kerrallaan.