tiistai 23. elokuuta 2016

Miten tästä selviää?

Äitin ja isin on pakko hoitaa kaikkia juoksevia asioita vaikka tuntuu että millään ei ole mitään väliä enää. Äiti vaan haluaisi mennä piiloon, peittää itsensä peitoilla ja kuihtua sinne pois, tulla sun luokse. Silti on pakko antaa mielipidettä siihen että mihin sinut haudataan, miten se tehdään, kuka sinne tulee. Pakko miettiä miten me tullaan toimeen, ottaa yhteyttä kelaan, huolehtia, ettei elämältä katoa pohja kokonaan vaikka se on jo kadonnut. Äiti ei Sointu-rakas olisi vielä valmis tähän kaikkeen.

Äiti elää täällä mummilla ihan omassa pienessä kuplassaan. Sattuu jos puhutaan liian kauan jostain muusta kuin sinusta. Äiti miettii vaan että haluaisi takaisin sinua synnyttämään vaikka se sattuikin. Koska silloin äidillä oli tekemistä, äiti odotti että näkee sinut. Siellä äidillä oli hyvä mieli vaikka se hassulta tuntuukin ajatella. Äiti ei haluaisi että elämä alkaisi. On elämä sinun kanssasi ja tuntuu että muu elämä on ei elämää ollenkaan. Ja tällä hetkellä äidin jokainen henkäys, liike ja kyynel on sinua. "Sointu, Sointu, Sointu, Sointu" pumppaa äidin sydän ja keuhkot, jokainen solu äidin kehossa huutaa sinua tähän syliin. Sen takia tuntuu hölmöltä ajatella että meidän pitäisi enää itse hoitaa yhtään mitään. Kaikki nämä asiat piti tapahtua sinun kanssa. Nyt pitää miettiä että mistä rahat hautapaikkaan, pienen, vajaan 600 gramman nyytin hautapaikkaan.

Äiti on myös vihainen. Niin hirveän vihainen, en sinulle rakas vaan ihan kaikelle muulle. Äiti on vihainen niille jotka saavat vauvan, äiti on vihainen kaikille vauvoille jotka eivät ole sinä. Kun äiti kävi apteekissa niin teki vaan mieli huutaa että mitä ihmettä te teette. Että Sointu on kuollut, ette te saa elää elämäänne, ette te saa kävellä kadulla ja miettiä illan ruokaa, ette te saa mennä töihin ja ostella asioita. Te ette saa koska mun vauva on kuollut eikä millään muulla ole mitään väliä.

Sinä pysäytit äidin maailman sillä hetkellä kun himmeä viiva ilmestyi toisen viereen. Aluksi pysäytit sen hyvällä tavalla. Äiti eli vauvakuplassa, vaaleanpunaista ja mintunvihreää, pieniä vaippoja ja nallepukuja. Sitten pysäytit sen uudestaan, toit kuplaan mustaa etkä antanut sen enää pyöriä eteenpäin. Eikä äiti haluaisikaan että se pyörii eteenpäin, äitiä ahdistaa ja oksettaa kun muut koittavat sitä höyryveturilla eteenpäin vetää eikä äiti tiedä mitä tehdä. Äiti haluaisi sinut vaan niin kovasti tähän viereen. Niin kovasti, että tuntuu että äiti kohta halkeaa eikä äidistä ole mitään enää jäljellä. Niin paljon minä sinua, rakas enkelityttöni, rakastan.

Äiti kuuli sairaalassa kun toiselle äidille kerrottiin että sen äidin vauva on kuollut. Äitin ohi käveli toinen äiti jolla oli kyyneleitä poskissa kun äiti odotti että sinä tulet maailmaan. Äidin olisi pitänyt tuntea myötätuntoa, ottaa nuo toiset äidit isoon karhunhalaukseen ja tuntea heidän tuskansa. Niin äiti tunsikin mutta se pelotti äitiä. Äidin teki mieli huutaa että "haista vittu, nytpä tiedät miltä minusta tuntuu. Saitpas itse kokea sen, onko kivaa, häh?" Äiti pelästyi sitä tunnetta mutta ei silti saanut sitä pois. Tiedäthän kuitenkin Sointu rakas että äiti ei ole paha ihminen? Äiti haluaisi nyt olla kiltti kaikille mutta ensimmäistä kertaa elämässään äiti ei voi. Tekisi mieli repiä omat hiukset päästä pois, tekisi mieli huutaa koko maailmalle että tuntekaa tämä, että hyvä että sain myös teidät itkemään. Että antakaa mun olla koska mä en tule ikinä selviämään tästä.

Enkä Sointu rakas varmaan ikinä tulekaan. Sinä olit se johon mun kaikki toivo kulminoitui. Sinä olit se usko paremmasta huomisesta, toivonkipinä tähän muuten niin kovaan paskaan maailmaan. Ja nyt jäljellä ei ole muuta kuin mustaa, ja äidin joka solu pumppaa aina vaan "Sointu, Sointu, Sointu, Sointu"

5 kommenttia:

  1. Niitä hetkiä kun pitää hyväksyä ja antaa itselleen lupa olla surullinen, rikkinäinen ja vihainen. Se hetki ei voi kestää ikuisesti, joskus on pakko nousta ja jatkaa elämää.

    Asia on kuitenkin niin tuore, että on lupa itkeä. Pakko itkeä. Pakko elää siinä tuskassa ja velloa surussa, vaikka paine ja lähipiiri painostaa olemaan iloinen, oma itsensä, onnellinen. Vaikka ei edes haluaisi, koska viereltä puuttuu se jokin. Suututtaa ajatus jostain onnesta, kun se väkivalloin riistetty.

    Kun sitä elämää jatkaa, niin mikä määrittää sen, että on tarpeeksi surrut? Milloin on hyväksyttävää jättää asia taakse, kun asia on niin tärkeä, ettei ole oikein jatkaa elämää. Silti on jatkettava. Ymmärrettävä, että elämä jatkuu. Mutta se tuntuu niin pahalta, olla kuin mitään ei olisi tapahtumaan. Kuin jokin tuomitsisi. Mutta ei tuomitse, muu kuin sinä itse. Tiedät itse, kun kykenet ottamaan ensimmäisen askeleen.

    Tämä pysäytti todella, eikä oikein sanoja löydy. Tulee pahaolo kun ajattelee koko asiaa. Maailma on niin epäreilu ja silmät aukenee vasta kun lähipiirissä tapahtuu jotain ikävää. Yleensä sitä vain kääntää katseen kaikenmaailman vauvapäivityksistä, todennut ettei ne liikuta omaa elämään. Mutta sinun lapsesi olisin halunnut nähdä. Sinun päivitykset lukea. Olen todellaa pahoillani puolestasi ja toivon että saat sen tuen mitä tarvitset ja olet etenkin itsellesi armollinen. Aika on se, jota tarvitset.. ei ole oikotietä, on vain ikävä ja rakkaus, joka hiljalleen parantaa haavoja. Niin että jaksaa pysyä kasassa.

    VastaaPoista
  2. Kyyneleet vierivät pitkin poskia... Olen niin kauhean pahoillani, enkä itsekään ymmärrä, miksi joillekin käy näin. Näin ei saisi tapahtua kenellekään! Sinulla on oikeus tuntea surua ja vihaa.Eikä tarvitse jaksaa sen enempää kuin oikeasti jaksat. Kerää voimiasi tulevaan. Olet vahva äiti!

    VastaaPoista
  3. Rakas. Jos ikinä tarviitte yhtään mitään. Siis YHTÄÄN mitään. Soita. Autan rahallisesti järkkäämään hautajaisia pienelle enkelille, edes sen pienen verran mitä voin, jos haluatte ❤ Ootte mulle niin rakkaita ja läheisiä. En edes pysty kuvittelemaan tejjän tuskaa kun tulee itekkin itkettyä kun edes ajattelee asiaa.
    -Cami

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä viestistä tuli mieleeni kertoa, että itse saman tuskan läpikäyneenä jälkeenpäin arvostin niitä ystäviä ja tuttuja jotka vaan tulivat ja auttoivat. Ei meillä ollut voimia keltään mitään pyytää. Viekää ystävät ruokaa, käyttäkää koiraa ulkona (jos sellainen on), käykää kaupassa, olkaa lähellä ja kuunnelkaa sama tarina niin monta kertaa kun surevalla on se tarve kertoa. Ja jaksakaa kysyä vointia ja kuulumisia vielä kuukausienkin jälkeen. Suru ei pääty hautajaisiin. Synkin vaihe tulee monella vasta kuukausien jälkeen. Ei tarvitse olla mitään "oikeita sanoja" jotka pitäisi osata sanoa, riittää kun jaksaa kuunnella. <3

      Poista
  4. Paljon voimia sinulle ja miehellesi. Lapsen menettäminen on kauhein asia minkä tiedän. Suru ei häviä koskaan, se vain muuttaa muotoaan ajan kanssa.
    Ja kyllä sinä olet äiti. Sivistyssanakirjassa äidin määritelmä on "Lapsensa synnyttänyt nainen" <3 Me olemme vain erilaisia äitejä, enkeleiden äitejä, mutta olemme kantaneet lapsemme kohdussa ja synnyttäneet. Olemme pitäneet vauvaamme sylissä synnytyksen jälkeen, kuin kukatahansa äiti. Meiltä vain vietii rakkaamme pois. Todella paljon voimia jaksamaan eteenpäin, henkäyskerrallaan, pikkuhiljaa... <3

    Me menetimme poikamme rv24+1, 24.1.2016

    VastaaPoista