perjantai 26. elokuuta 2016

Mitä tehdä kun koko maailma on viety?








Olin äsken ulkona. Lähdettiin isin kanssa metsään, samaan paikkaan missä vähän aikaa sitten oltiin uimassa koirien kanssa. Silloin oli kiva sää ja puhuttiin paljon sinusta. Äiti katsoi jo paikkaa sillä silmällä että sinun kanssa on helppo ensi kesänä sinne tulla vaunuillakin. Äidin sydän särkyi kun äiti näki tuon kuvan tuossa yllä. Siinä vieressä voisit seisoa sinä parin vuoden päästä. Nyt äiti on kuitenkin siinä ihan yksin, äitiä pelottaa että äiti on aina siinä ihan yksin.
Isi oli mukana. Isi on sanonut koko viikon että äiti on kaunis. Niinkuin isi aina normaalistikin sanoo. Äiti tietää että äiti ei nyt ole samalla tavalla kaunis kuin ennen, mutta isi ei silti valehtele. Isi näkee äidissä nyt sen naisen, joka synnytti isin kauniin pienen tytön. Siksi äiti on kaunis.



Sen jälkeen kun äiti ja isi muutti yhteen niin luonto on ollut äidille aina tosi tärkeää. Isille myös. Paljon me siitä puhuttiin kun sinua odotettiin -- oli tarkoitus kummastella muurahaisia yhdessä, laittaa multaisia sormia suuhun ja olla onnellinen. Näyttää sinulle kuinka tärkeä on pitää luonnosta huolta. Näyttää sinulle kaikki se tästä upeudesta mikä meidän ympärillä kasvaa.





Äidistä tuntuu vieläkin enemmän siltä, että äiti hajoaa. Miten tälläisestä selvitään? Miten täältä pääsee enää ylös? Miten kohdata maailma enää, miten nauttia mistään?



Sinä olit minulle Sointu kaikki. Miten elää enää eteenpäin ja miksi, kun kaikki, koko maailma, on viety ja mikään ei tuo sitä enää takaisin?

8 kommenttia:

  1. Kyllä siitä yli pääsee, ajan kanssa, kaikessa rauhassa. Suru vaan muuttaa ajan kanssa muotoa, eihän sitä koskaan unohda eikä tarviikkaan. Sure rauhassa ja muista puhua miehesi kanssa asiasta, tämä blogikin on varmasti hyvä keino purkaa sydäntään. Jaksamista teille <3

    VastaaPoista
  2. Sointu on onnekas, hänellä on rakastavat vanhemmat, todella ihanat. Hän katselee teitä, ja varmasti suukottaa poskelle. Hän varmasti pyyhkii kyyneleenne ja kuiskaa; Äiti ja Isi, älkää itkekö. Rakastan teitä. Minut oli tarkoitettu pilvien päälle... Mutta sydämiinne ikuisesti.

    VastaaPoista
  3. Onko oikeasti kokomaailma viety? Moni uskoo vähemmälläkin menetyksesi suuruuden.. vaikka ei sille ole sanoja ja sitä tunnetta ei voi kuin itse kokea.. mutta itsesi vuoksi, mieti, mitä sulla oikeasti vielä on.. ne tuntuu nyt yhdentekevältä, mut kyl sä vielä arvostat niitä jäljelle jääneitä ja tulevia asioita entistä enemmän ja vahvistus tästä entistä vahvemmaksi.

    Sointu on teille rakas. Kukaan ei halunnut menettää häntä. Mut kukaan ei halua menettää suo. Tuskin Sointukaan, enkelinä, haluais et jäisit liiaksi suremaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällä hetkellä tuntuu siltä koska Sointu oli ja on mulle koko maailma. Ja tällä hetkellä siltä saakin tuntua, Soinnun kuolemasta on kuitenkin vain viikko.
      Oma vauva kun tuppaa ainakin toivottavasti jokaiselle ainakin hetken olemaan koko maailma.

      Poista
    2. Sureminen on ihan okei ja juuri nyt sun maailman kuva saa olla pirstaleina. Mutta muistathan silti tuon kommentin, kun mietit saatko hymyillä ja olla iloinen. Parantua. Kyllä saat.

      Ajan kanssa.

      Ei oikeasti ole kiirettä. Miten ärsyttävää se onkin, ettei voi vain deletoida surua ja menetystä. Samalla se on jollain julmalla tavalla kaunista, pyyteetön rakkaus meinaan.

      Voimia.

      Poista
  4. Antakaa hänen olla.. Hän kirjoittaa tuntemuksistaan ja surustaan. Hän saa tuntea ja surra miten tahtoo, ei ole oikeaa tapaa. Turha teidän on neuvoa. Onneksi pinja kertoo miltä hänestä tuntuu.

    VastaaPoista
  5. Minä tiedän sen tunteen, sen kun koko maailma vietiin sinulta. Itken täällä silmät päästäni lukiessani sinun kirjoituksiasi. Itken sinun puolesta, mutta itken myös itseni puolesta. Viime vuonna minä olin samassa tilanteessa. Suunnattoman surun keskellä, kun kaikki oli verhoutunut mustan pilven alle. Millään ei ollut väliä, mikään ei tuntunut miltään. Miten voisikaan kun olen menettänyt juuri sen mistä olen aina uneksinut, sen asian mikä teki kaikesta kaunista ja merkityksellistä. Syytin koko maailmaa, tunsin vääryyttä siitä miksi juuri minä, mitä väärin minä olen tehnyt.

    Vuosi sitten minä odotin esikoistani, pientä tyttöäni. Kuin salama kirkkaalta taivaalta ultrassa kerrottiin sanat: olen pahoillani. Siitä alkoi elämäni surupilveen verhottuna. En halunnut uskoa että vain kolme kuukautta ennen kun minun piti saada pieni prinsessani syliini ja saada pidettyä hänet siinä koko lopun elämään, kaikki vietiin minulta. Minä itkin ja itkin, tuijotin sairaalahuoneen keltaisia seiniä ja mietin että muut tulevat tähän huoneeseen synnyttämään elämää, mutta minä joutuisin luopumaan vasten tahtoani siitä pienestä ihmeestä joka oli kasvanut sisälläni. Synnytyksessä olin oikeastaan helpottunut kun tunsin fyysistä kipua. Mikään ei voisi tuntua pahemmalta kun sisälläni tuntui. Siihen ei mitkään lääkkeet toisi helpotusta. Fyysistä kipua tuntiessani, saatoin hetkellisesti unohtaa miten sisimpäni huutaa. Synnytyksen jälkeen sain pienen täydellisen tyttöni syliini ja tunsin rakkauden virtaavan itsestäni. Kolmen tunnin jälkeen oli aika, mitä olin koko ajan pelännyt. Minun täytyi antaa hänet pois. Minä en siihen pystynyt! Vieras ihminen odotti vieressäni, että annan pienen aarteeni, pienen maailmani hänelle pois vietäväksi. Annoin tytön isälleen ja hän antoi pois pienen prinsessamme. Hän oli meistä se vahvempi.

    Suru on kuin musta pilvi, se hautaa alleen kaiken. Synnytyksen jälkeisistä viikoista en paljon muista, ja ehkä hyväkin niin. Me halusimme olla mieheni kannssa kahdestaan surumme kanssa ja surra yhdessä menetystämme. Päivät täytin käytännön järjestelyistä, koska kaiken muun ajan itkin. Minun oli pakko saada tehdä jotain, muuten olisin jäänyt sinne sängynpohjalle suruni kanssa.

    Sydämeni särkyi niin moneen palaseen, ettei niitä voi koskaan koota yhteen enään. Minä menetin palasen itsestäni ja sydämestäni, kun tyttäreni lensi enkelinä taivaaseen. Hän on ikuisesti sydämessäni ja sitä kukaan ei pysty viemään minulta.

    Vuosi sitten tunsin surua ja tuskaa, en oikeastaan muuta. Menetin täysin uskoni maailmaan ja siihen miten kukaan pystyy selviämään tälläisestä kohtalosta. Kuulin kyllä kun kaikki tarjosivat apua ja lohdusta, uskoa elämään. En vain pystynyt uskomaan siihen ajatukseen että voisin olla vielä joskus onnellinen...




    VastaaPoista
  6. Jatkuu edellisestä...

    Nyt minä olen onnellinen. Niin onnellinen kun ikinä vaan pystyn olemaan. Minulla on sylissäni pieni tuhiseva nyytti, pieni tyttö joka katsoo minua maailman kirkkaimmilla silmillään. Minä elin surussa, sumun keskellä siihen asti kun tein jälleen positiivisen raskaustestin. Silloin sisälläni syntyi toivon pilkahdus, että ehkä sittenkin elämällä olisi vielä jotain minulle tarjota. Koko raskausaika oli yhtä pelkoa ja ahdistusta, mutta kun synnytyksessä pienokainen rääkäisi ensimmäisen kerran ja sain hänet syliini, tunsin kuinka aurinko alkoi paistamaan. Hän on meidän pieni aurinkomme , ja kun suru oikein yllättää minut niin syleilen häntä ja ajattelen kuinka ihana isosisko hänellä onkaan suojelusenkelinä pilven reunalla.

    Suru ei poistu koskaan, se ehkä muuttuu muotoaan jollain tavalla, mutta poistu se ei koskaan. Sen kanssa oppii elämään, tai ainakin hautaamaan sen niin poissa katseilta että sitä ei näe ulkoa päin, mutta tiedän sen olevan siellä. Minä elän normaalia vauva-arkea tällä hetkellä ja en voisi olla kiitollisempi, mutta se tunne että jotain puuttuu ei poistu koskaan.

    Minä rakastan molempia tyttöjäni, toista sylissäni nukkuvaa ja toista pilven reunalla hymyilevää. Molemmat ovat ainutlaatuisia ja kumpikin äidin rakkaita. Emme halunneet korvata enkeliämme ja kukaan ei koskaan tule korvaamaan häntä, mutta pienen enkelimme pikkusisko on tehnyt taas elämästämme elämisen arvoista.

    Kukaan ei voi koskaan täysin ymmärtää miltä sinusta tuntuu. Kukaan ei voi kertoa miten sinun tulisi surra, miten elää tästä eteenpäin. Ota aikaa itsellesi ja anna itsesi tuntea kaikki ne tunteet mitä tunnet. Toivon teille voimia ja rakkautta. Toivon että tekin joskus vielä löytäisitte oman auringonpaisteenne valaisemaan elämäänne, mikä se sitten onkaan.

    VastaaPoista