Äiti tietää että äidistä tulee vielä monta kertaa tuntumaan siltä että äiti olisi elefantti huoneessa. "Sä olet äiti, Soinnun äiti, ja kukaan ei vie sitä pois sulta". Ollut aika tuttu lause tässä nyt viikon. Kyllähän äiti tietää että äiti tulee aina olemaan sinun äitisi. Äitiä vaan harmittaa kun äiti ei päässyt tekemään sinun kanssa mitään normaaleja äitijuttuja. Ja jos äiti liittyy johonkin keskusteluun, normaaliin keskusteluun ja alkaa puhua sinusta. No, miten se sitten menisikään, sitä voi jokainen miettiä.
"Oli ne synnytyskivut jotain ihan tuskaa silloin. Tuli sanotta hassuja juttuja kun sai ilokaasua!"
"Joo, mäkin muistan kun synnytin Sointua! Onneksi sain pepidiniä suoraan pistettynä perseeseen, olihan siinä aika ulapalla sitten. Mun synnnytyksessä kun ei tarvinnut yhtään miettiä miten vauva voi"
Niin. Miten itse vastaisit?
"Ulla-Petteri veti tänään ihan kamalat niskapaskat, voi että mä kärsin"
"Voi kun Sointukin olisi täällä vetämässä niskapaskoja.."
Taisitte ymmärtää homman jujun?
Mä olen aiemmissakin postauksissa miettinyt sitä miten olla hyvä äiti kuolleelle. Enhän mä voi Sointua lakaista maton alle, leikkiä ettei Sointua ikinä ollutkaan. Etten ikinä ole ollut raskaana tai synnyttänyt. Samalla mä en voi leikkiä että olisin ihan oikea äiti ja tietäisin mitä äitiyteen, siihen äitiyteen kun sulla on elävä lapsi, kuuluu. Vaikka kuinka haluaisin niin en tiedä. Mä tiedän miltä tuntuu rakastaa omaa lasta mutta herranjumala, enhän mä edes tiedä miten vauvalta vaihdetaan vaippa. Mä tiedän ainoastaan raskaudesta, enkä siitäkään tiedä mitään loppuraskaudesta. Liitynkö siis tuleviin keskusteluihin lapsettomana vai ihmisenä, jolla on lapsi? Miten liittyä keskusteluun niin, että jokaisesta keskustelusta ei tule vain isoa Pinjashowta, muiden äidien tai lapsettomien ihmisten sääliä? Uskallanko enää keskustella kenenkään kanssa?
Mä tiedän että seuraavista kohtaamisista tulee olemaan älyttömän vaivaannuttavia, ihan kaikille. Mulle, mun perheelle ja sille vastakkaiselle osapuolelle. Kaikki toivovat että hetki menisi ohi, koittavat keksiä sanottavaa ja lopulta se olen minä joka joutuu keksimään sanottavaa ikean lakanoista tai säästä, vetää keskustelua väkinäisesti eteenpäin jottei muut pahoittaisi mieltä meidän surusta. Uskaltaako kysyä enää kenenkään lapsen vointia, onnitella kenenkään raskaudesta? Tulenko minä aina ja ikuisesti olemaan se elefantti huoneessa, se, kenen seurassa ei voida puhua lapsista, ja toisaalta se kenen seurassa muusta kuin lapsista puhuminen tuntuu väkinäiseltä ja väärältä? Onko tulevaisuudessa mun aina vaan helpompi vetäytyä keskustelusta, paikasta pois, leikkiä ettei mua ole olemassa, niin että kaikkien muiden on helpompi olla?
Miten mä vedän hyvin kuolleen lapsen äidin roolin? Miten tässä voi olla hyvä?
Voi rakas<3
VastaaPoistaKauniisti ainakin osaat ilmaista sitä äitiyttä mitä sinä koit. Se miten kaiken pitäis mennä, ei mene, ne menee miten sillä hetkellä on tarkoitus. Mietit myös uskaltaako?- uskallat kyllä ,käännät tämän kaiken vielä voimaksi jaksaa elää elämää siten että Aurora, on ollut sinun lapsi ja sinä äiti. Sitä kesti liian lyhyen aikaa,se on selvää, mutta se miten käsittelet sitä surua ratkaisee paljolti sen miten tulevaisuudessa asiat kohtaat. Ja Pinja hyvä, uskallat kyllä. Tiedät kyllä. Kunhan uskallat antaa itsellesi luvan...luvan olla ihminen joka on menettänyt lapsen, ilman kysymystä miksi tai miten. Olet ihana, ja vahva, ja sitä tulet olemaan aina,eritavoin vain kuin ennen. <3