"Ensin ihminen syntyy, kasvaa ja kuolee." Sointu ei kasvanutkaan..

Synnytyksestä on nyt tänään viikko. Suurin osa merkeistä sinusta on kadonnut. Kukaa ei huomaisi että olen viikko sitten synnyttänyt kuolleen lapsen. Rakastin kehoani raskaana. Teini-iässä mulle unohdettiin antaa muodot ja näytin sitten aina vähän kömpelöltä, vähän pidemmältä kuin muut. Sinä teit minusta naisen ja kurkistelin kaikkiin mahdollsiiin peileihin ja aina ihaillen. Halusin laittaa itseni nätiksi koska kropassakin oli niin hyvä fiilis. Muutkin huomasivat sen ja kertoivat siitä mulle "raskaus sopii sulle!" ja vastasin aina että "tiedän!". Nyt kaikki se ilo katoaa viikossa. Tunnistan kehossani taas sen saman, vanhan, tylsän kehon. Kehon joka oli saamassa vauvaa, kehon joka ei sitä saanutkaan.

Näinkö nopeasti kaikki etenee? On kuulema hyvä juttu palautua nopeasti synnytyksestä. Mä en haluaisi palautua siitä ollenkaan. Koska silloin mun keho kantaa konkreettisia merkkejä siitä että ihan tosi, minulle oli sinut. Tuntuu pahalta että ne häviää. Tuntuu vielä vähemmän äidiltä. Kun se äitiys ei missään näy.

Miten tälläistä voi tapahtua? Äiti ei oikeasti ollut tajunnut että sydämesi voisi vain pysähtyä, kohdussa, joka on maailman turvallisin paikka. Vitut on. Äiti ja isi oli pelännyt että jotain pahaa tapahtuu. Äiti oli manannut että "kohta kaikki tulee rytinällä alas" kun yhtäkkiä kaikki menikin niin hyvin. Äiti ei ollut ajatellut että jokin sinuun liittyvä voisi näin romahtaa. Tai oli äiti ajatellut, äiti oli huolissaan ettet vaan syntyisi liian aikaisin. Äiti oli pelännyt että saat vielä jonkun sairauden. Niitä äiti pelkäsi, oli huolissaan, silitteli masua iltaiisn ja kertoi että saat kasvaa siellä ihan rauhassa. Äiti ei ymmärrä miten luonto voi olla niin julma, että aluksi antaa näin suuren ilon, näin suuren odotuksen, ja ennenkuin se ehtii edes alkaa niin se viedään vaan pois meiltä. Miksi sinun sydän joka oli vasta juuri oppinut pumppaamaan, sammui?

Vuosaari -elokuvassa eilen äiti selittää pienelle lapselle että "ensin ihminen syntyy, kasvaa ja sitten se kuolee". Teki mieli heittää telkkari seinään. Miksei kukaan kertonut minulle, että kaikki ihmiset ei edes pääse kasvamaan kun sitten vaan ottavat ja kuolevat. Ja sitten muut ihmiset, pahemmat ihmiset kyllä saavat lapsia. Sellaiset ihmiset saavat lapsia jotka eivät lapsista halua huolehtia. Heidän lapset pääsevät kasvamaan ja kuolemaan, ja meidän lapsi, niin rakas Sointu, viedään meiltä pois. Ja taas äiti syyttää itseään. Pakkohan äidissä on olla jotain vikana kun ei onnistunut pitämään itse sinua turvassa, sinä olit minun sisälläni. Minun olisi pitänyt pystyä pitämään sinut turvassa. Äiti tuntee syyllisyyttä joka kerta kun joutuu uudelle ihmiselle kertomaan että sinä kuolit. Tai katsomaan muita silmiin. Tai kun äiti huomaa, että muut eivät voit katsoa minua silmiin. "Se ei halua katsoa koska minä tapoin mun vauvan". Tulee päähän ekana. Ja mikään vakuuttelu ei sitä voi lopettaa, äidillä on tälläinen olo eikä äiti sille mitään voi.

Äiti oli miettinyt huoneeseesi seinämaalausta. Oli kysynyt ja isotätisi, taitava kaikessa sellaisessa, tulisi sen sinun huoneeseesi maalaamaan. Nyt äiti käy ottamassa maalauksen itseensä, ihoonsa. Kun kaikki merkit sinusta lähtevät äidin kropasta, tarvitsee äiti jotain mitä kantaa mukanaan. Ei kerennyt tulemaan raskausarpia, ei muuta. Mutta tämän äiti voi ottaa. Mahdollisimman näkyville, niin että äiti saa aina selittää että on ottanut tatuoinnin pienelle prinsessalle, rakkaalle joka ei sitten halunnutkaan tähän maailmaan.