Äidin pieni tähtityttö halusi siivet

Sointu, pieni tähtityttö, vinhasti potkii mahassa. Äiti nauraa. "Meillä tulee vielä kiire tän muksun kanssa, ei varmasti pysy hetkeäkään paikallaan kun oppii kävelemään". Sointu kuunteli tarkkaavaisena äidin sanoja. Mietti mahassa kelluessa, leikkiessä, että tahtoo enemmän. Että nyt olisi kiire. "Äiti on tosi rakas, mutta en minä halua odottaa että opin kävelemään, sillä mielessäni osaan jo. Tunnetko sen äiti? Äiti minä en halua tyytyä kävelemään, kun minä voin oppia lentämään!"

Niin Sointu kasvatti siivet. Kaikessa salassa, niin ettei niitä voinut kukaan huomata. Äiti ehkä olisi, jos äiti olisi tiennyt miltä tuntuu, kun vauvalle kasvaa siivet. Mutta ei äiti tiennyt. Samalla kun äiti unelmoi pienestä Soinnusta, siitä joka opettelee kohta kävelemään kotona, oli Sointu samanlainen unelmoija kuin äiti ja isi. Äidin tyttö, joka tähtää muiden mielestä liian korkealle.

Sointu piti siivet piilossa kun mahaan kurkistettiin lääkärissä. Sointu tiesi että äiti ja isi olisivat surullisia kun näkisivät siivet, sillä äidillä ja isillä ei ollut omia siipiä. Sointu halusi vielä hetken pitää äidin ja isin iloisina, Sointu halusi vielä hetken mahasilityksiä.

Ja sitten, yhtenä päivänä, Sointu päätti että nyt äiti ja isi olisivat tarpeeksi onnellisia. Nyt Sointu voi lähteä, pieni tähtityttö pääsee sinne minne kuuluukin. Sinne missä ei tarvitse opetella kävelemään, sinne missä ei tule ikinä pettymyksiä. Sinne mihin rupinen polvi ja vuotava nenä ei kuulu. Sinne missä kaikki opitaan heti. Sinne missä kaikilla on siivet.

Pieni tähtityttö katsoo alas maailmaan ja näkee kuinka äiti itkee. Äiti laulaa että

"maailmassa monta, on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää, kummastuttaa, pientä kulkijaa"

Äiti olisi halunnut näyttää kaikki ne ihmeelliset asiat pienelle tähtitytölle, siksi äiti itkee. Sointu ihmettelee. "Ukki, miksi äiti miettii noin? Miksei äiti tiedä että olen jo nähnyt sen kaiken? Äidin pitäisi olla iloinen". Ukki ottaa Soinnun syliin, sukii hentoja vaaleita hiuksia. Koettaa solmia poninhännän eikä vieläkään osaa. "Äiti olisi halunnut näyttää sinulle sen kaiken. Ihminen on sillä tavalla itsekäs. Se ei ole sinun syysi, äiti suree itseään." Sointu näyttää hetken mietteliäältä. "Ukki, entäs jos teen näin?" Sointu juoksee seisomaan tähden reunalle, niin kovaa juoksee että pitäisi sanoa siitä. Ukki kuitenkin tietää että mitään ei enää voi sattua, ei tarvitse sanoa. Sointu saa nyt juosta.

Sointu koskettaa sormellaan pieniä, tyhjiä tähtiä. Kelluvat siinä turhanpanttina, nyt niille tulee tarkoitus. Tähdet syttyvät, palavat kirkkaina. Sointu upottaa niihin muistoja, Sointu upottaa niihin palasia itsestään. Muistoja joita ei edes ole tapahtunut. Sointu koittaa ripoitella niihin vielä lohtua, tulevaisuutta varten. Ettei äidillä ja isillä olisi niin paha mieli. Yksitellen äidin pieni tähtityttö poimii pienet lohdunrippeet sitten syliinsä, murentaa ne sormiinsa ja ripottelee niitä äidin ympärille, koko maailmaan. Kaikkiin niihin paikkoihin ja asioihin, joista tietää että äiti ikävöi. Jättää yhden tähden murustamatta, sen isomman, ja heittää sen sitten suoraan äidin sydämeen.

"Ukki, nyt minä voin mennä käymään äidin luona kun äidillä on paha mieli, ja nyt minä voin kertoa äidille että minua hämmästyttää ja kummastuttaa. Vaikka oikeasti se taitaa olla äiti enkä minä, jota hämmästyttää ja kummastuttaa".