tiistai 15. marraskuuta 2016

Ohjeita kuolleen lapsen vanhempien tukemiseen

Eilisessä Marja Hintikka Livessä oli aiheena muunmuossa kuolema ja kuolleen läheisen tukeminen. Esiin ohjelmassa nousi omasta mielestäni vahvaksi se, että ihmisten on vaikea kohdata kuolleen ihmisen läheistä, että ollaan vähän ehkä avuttomia sen toisen surun edessä. Ilmiöhän ei ole uusi ja siihen liittyviin keskusteluihin tasaisesti törmää vertaistukiryhmissä; miten kuolleiden läheisistä usein tuntuu että heidät jätetään yksin, tai että ihmiset tahtomattaan, ajattelemattomuuttaan ja yrityksissä auttaa onnistuvat vahingossa sitten satuttamaan. Varsinkin kuolleen lapsen vanhempien tukeminen surun keskellä voi tuntua vaikealta ja oma apu ja tuki turhalta; useimmat eivät tälläistä surua joudu lävitse käymään ja toisen kenkiin asettuminen voi tuntua liian tuskaliaalta edes yrittää.

Itsekin olen kaikkea yllämainittua kokenut joten päätin koettaa asialle tehdä jotain. Kyselin tänään Käpy ry:n facebookin keskusteluryhmässä neuvoja vanhemmilta, joiden lapset ovat tähdellä, enkelinä, poismenneitä. Sain monia vastauksia siitä, mikä tuntui pahalta ja mikä hyvältä surun keskellä ja haluan ne nyt teille jakaa. Vaikka toisen surua ei voikaan ottaa omaksi taakakseen, voi sitä koittaa helpottaa, voi yrittää auttaa. Pitää kuitenkin muistaa että läheisesi on yksilö, eikä kaikki allamainitut välttämättä sovi kaikille. Kysyvä ei tieltä eksy ja on parempi edes yrittää auttaa kuin jättää sureva kokonaan yksin, sillä se on viimeinen asia jota sureva vanhempi kaipaa vielä menetyksen päälle. Alla siis muutamia vinkkejä tukemiseen jotka ryhmässä ja omassa elämässäni ovat tulleet esiin!

(HUOM! Kirjoitan tekstin kuolleiden lasten vanhempien tukemisesta sillä aihe on nyt lähellä minua. Monet ohjeet kokisin kuitenkin toimivaksi myös muiden ihmisten menetyksiin)

Unohda väkisinväännetyt fraasit

Jotkut fraasit voivat olla hyviäkin, esimerkiksi surunvalittelukortissa. Netti on pullollaan runoja ja lohduttavia sanoja ja jos itse ei keksi mitään hienoa tai luovaa sanottavaa mutta haluaa kuitenkin jotain sellaista sanoa, voi sellaisen käydä kopioimassa netistä.
Kuitenkin käyttämällä lauseita kuten "Kyllä te saatte vielä joskus lapsen/lisää lapsia", "Tällä on jokin tarkoitus", "Tällä koitetaan opettaa teille jotain/Mitäköhän tällä koitetaan teille opettaa?", "<lapsen nimi> on nyt paremmassa paikassa>" tai "elämä jatkuu" saatat ennemmin loukata kuin lohduttaa.

Avaan hieman; menetettyä lasta ei korvaa koskaan uusi lapsi, sillä juuri tämä lapsi oli oma yksilönsä. Ihan samalla tavalla kuin et löydä koskaan uutta samanlaista puolisoa tai ystävää vaikka voitkin rakastaa uutta yhtä paljon. Tarkoituksenhakeminenkin lapsen kuolemasta voi tuntua todella väärältä; vanhempi voi itse pohtia kuoleman tarkoitusta tai merkitystä, mutta se jätettäköön vanhemmalle itselleen pohdittavaksi. Muiden ei tarvitse tarkoituksesta vihjailla. Usein tästä aiheutuu vahva kieltoreaktio; miksi juuri minun lapsen täytyi kuolla? mitä tarkoitusta voi lapsen kuolemalla olla? Niin, osaatko itse keksiä tarkoitusta kenenkään läheisen kuolemalle? Opetusta pohdittaessa taas vihjataan siihen, että vanhemmat olisivat elämässään tehneet jotain niin pahaa ja väärin, että heiltä pitää viedä lapsi vääryyden korjaamiseksi. Tähän sisältyy vahva syytös ja syyttelyä ei sureva kaipaa eikä siihen ole aihettakaan. "Parempi paikka" kuulostaa hyvältä kun puhutaan vanhemmasta ihmisestä. Joskus tämä voi kuitenkin sopia, jos puhutaan pitkään sairastaneesta lapsesta. Jos vanhempi menettää lapsensa nopeasti ja ilman syytä, kuulostaa parempi paikka ehkä vähän hölmöltä -- miksei tämä koti ja meidän perhe ollut lapselle se paras paikka?

Unohda myös päivittelyt esimerkiksi siitä, että miten olisi voinut käydä; "voi kun olisit saanut käynnistyksen aiemmin", "voi kun olisit tehnyt näin etkä näin". Lauseet sisältävät sisäänrakennetun syytöksen vanhempaa kohtaan. Että jos vanhempi olisi toiminut toisin tai niinkuin sinä, olisi lapsi vielä elossa. Sureva vanhempi saattaa takertua näihin lauseisiin vahvasti ja ne jäävät päähän pyörimään. Unohda myös vertaaminen esimerkiksi lasten ikien kanssa; "Mun tuttavan lapsi kuoli kun se oli kymmenen, oo siis onnellinen että sun kuoli jo kohtuun" Tätä ei varmasti tarvitse edes avata? Vanhempi rakastaa lastaan, oli hän sitten minkäikäinen tahansa.

"Ihanaa että olette päässeet jo eteenpäin!"

Vanhemmat voivat toki näyttää että ovat päässeet "eteenpäin" ja kyllähän se suru muuttaakin muotoaan ajan saatossa. Kuitenkin tämä lause sanotaan hirveän usein jo todella nopeasti kuolemantapauksen jälkeen, juuri silloin kun vanhempi on ehkä juuri uskaltanut poistua kotoolta haistelemaan elämää ja tunnustelemaan oloa. Itsestäni ainakin tiedän että tähän lauseeseen tekisi mieli kivahtaa aina että "joo, mä oon nyt päässyt ihan yli mun lapsen kuolemasta kolmen kuukauden jälkeen". Saat tottakai olla onnellinen siitä että vanhempi on pikkuhiljaa taas pääsemässä jaloilleen, mutta mieti miten asian esität. Itse koen parempana esimerkiksi että "näytätpä sä hyvältä tänään" tai "kiva nähdä sua taas". Ylläoleva lause saattaa myös aiheuttaa vanhemmassa syyllisyyttä; tämän verran aikaa ja nytkö mä olen jo päässyt eteenpäin?

Utelu

Uteleminen ei kuulu surevan vanhemman tukemiseen. Lapsen kuolema on tabu ja se ymmärrettävästi kiinnostaa, mutta utelemalla asioista joista vanhempi ei halua puhua et saavuta mitään hyvää, eikä niistä aiheista joista vanhempi on tarkoituksellisesti vaiennut, kysely vie surua millään tavalla eteenpäin. Lapsen kuolemaan saattaa liittyä monia asioita joista ei haluta puhua ja jokaisella on niihin eri syyt. Jotkut puhuvat kaiken erittäin avoimesti (niinkuin minä) ja jotkut jättävät paljon itsellensä ja perheen sisälle, eikä kumpikaan tapa ole huono. Vertaisryhmässä joku käytti lausetta että kaikista parasta on jos "pitää korvat auki ja suun kiinni", jotta vanhempi saa jakaa aiheesta sen minkä haluaa. Jos kuolinsyytä ei esimerkiksi haluta kertoa, ei taustalla automaattisesti ole aina suurta salaisuutta -- siitä ei vaan yksinkertaisesti haluta puhua. 

Älä unohda lasta

Anna vanhempien puhua kuolleesta lapsestaan jos heistä siltä tuntuu. Monet vanhemmat ovat kertoneet että jonkin ajan päästä tuntuu, ettei kukaan enää muista heidän lastaan ja jotkut saattavat jopa ihmetellä jos vanhemmat lapsesta vielä ajan kuluttua puhuvat. Kuollut lapsi tulee aina olemaan vanhempiensa lapsi, samalla tavalla kuin kenen tahansa kuollut äiti tulee aina olemaan hänen äitinsä. Jos vanhempi puhuu lapsesta, anna hänen puhua ja jos mahdollista, keskustele mukana. Älä vaivaannu -- jos ei ole mitään sanottavaa, taas, jaksa kuitenkin yrittää kuunnella :) Näin annat vanhemmille oikeuden surra. Itseäni ainakin ilahduttaa kun näen että joku on käynyt Soinnun haudalla, nekin, jotka eivät Sointua nähneet. Voit siis kysyä vanhemmalta että saako lapsen haudalla käydä ja viedä sinne satunnaisesti kynttilän -- näin viestität vanhemmille että lapsi muistetaan, että lapsi ei unohdu vaikka aikaa kuluukin. Jotkut vanhemmat kuitenkin haluavat pitää hautapaikan omana tietonaan ja paikkanaan, sekin on ihan okei ja sitäkin kuuluu arvostaa!

Suru ei lopu hautajaisiin

Moni lastaan sureva vanhempi on saanut kokea, miten muut ympärillä olevat ihmiset uskovat surun ja suruprosessin loppuvan hautajaisiin. Monet sanovat että hautajaisista suru vasta alkaa, kun akuutti tila on mennyt ohi ja kaikki käytännön asiat ovat pois päiväjärjestyksestä ja surulle on tilaa tulla. Usein tässä vaiheessa vanhemmat unohdetaan, kun ei voi enää auttaa missään käytännön asiassa, vaikka juuri tässä vaiheessa vanhemmat kaipaisivat tukea. Kyselyitä kyläilystä, käytännön avusta, voinnista, ehkä jostain kivasta tekemisestä vanhemman jaksamisen mukaan. Painostaa ei saa, jotkut haluavat vetäytyä ja surra yksin. Vanhemmille on kuitenkin tärkeää että kuunteleva korva ja mahdollinen käytännön apu on saatavilla jos sitä tarvitaan. Jo pelkkä tieto siitä auttaa. Suruprosessi on voimakkaimmillaan ensimmäisen vuoden menetyksestä, ja koska hautajaiset järjestetään yleensä parin viikon päästä kuolemasta Suomessa, on vuotta vielä todella pitkä aika kuljettavana hautajaisten jälkeen. On myös tärkeää muistaa että tässä vaiheessa vanhemmilla ei välttämättä ole voimia ottaa yhteyttä kehenkään -- siitä on turha loukkaantua, vaan tarjoa rohkeasti omaa apuasi säännöllisesti, ellei vanhempi nimenomaan pyydä toisin. Minä pyysin että saan itse rauhassa ottaa ihmisiin yhteyttä ja se toimi hienosti meillä. Monet kuitenkin kaipaavat tässä tilanteessa muiden aktiivisuutta.

Mitään ei tarvitse osata sanoa

Usein tukijalla tulee voimaton olo tukiessaan näin suuren menetyksen edessä olevaa ihmistä; "enhän mä osaa mitään sanoa". Tässä tilanteessa vanhempi jää usein yksin. Vanhempi ei kuitenkaan odotakaan että kukaan osaisi sanoa mitään, joka veisi kivun tai surun pois, edes mitään lohduttavaa ei tarvitse osata sanoa; jos kohtaaminen tuntuu vaikealta niin senkin voi sanoa, ja sitten vaikka vaan olla hiljaa. Antaa halaus, näyttää sillä tavalla että myötäelää. Erään tukiryhmän jäsenen serkku oli sanonut omasta mielestäni todella kauniisti; "Mitään en osaa sanoa, mitenkään en osaa lohduttaa, mutta osaan itkeä, voimme itkeä yhdessä". Tärkeintä on auttaa vanhempaa sillä tavalla kuin hän sillä hetkellä tarvitsee; joskus on kiva pöpistä ihan jostain muusta, joskus on hyvä käydä tapahtumaa kokoajan vain uudestaan ja uudestaan läpi ja joskus tarvitsee olkapäätä.
Jos vanhempi ei ole kaikista läheisin sinulle tai hän ei halua sinua kasvokkain auttamaan, voit lähettää kortin tai kukkalähetyksen; nuokin tuntuvat vanhemmista hyvältä ja siltä, että muut muistavat ja osallistuvat suremiseen sillä tavalla kuin pystyvät. Muista että kömpely pahoittelu on parempi kuin pahoittelu ollenkaan, kukaan ei odota että sinusta tulisi tämän valtakunnan seuraava runoilijalupaus kun tuttujen lapsi kuolee! Erään ryhmäläisen läheinen oli myös laittanut ihanan viestin surun aikana; "En tiiä onko tyhmää sanoa näin, mutta meille saa sitten tulla kylään ja puhua vauvasta tai olla puhumatta, ihan miltä sinusta itsestä tuntuu. Tai voi tuoda vain <esikoisen> leikkimään." Pieni tarjous ja ele, mutta tuntunut todella hyvältä vanhemmasta. Minunkin tätini sanoi näin ja kynnys mennä kyläilemään pieneni ihan huimasti. Jos luet tätä, kiitos vielä siitä ihanasta illasta <3

Vältä turhia neuvoja

Empaattiseen kuunteluun ja tukemiseen ei kuulu turha neuvominen; surevaa ei auta ohjeet töihinpaluun ajankohdasta, synnytyksen kivunlievityksestä, siitä mitä Jutta on sanonut superdieeteissä liikunnasta ja onnellisuudesta. Jokaisen suru on yksilöllistä ja jokainen suree tavallaan, liika neuvominen saattaa vain ahdistaa vanhempaa ja aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Paras, ja ehkä ainoa neuvo jonka akuuttia surua kokevalle vanhemmalle voi sanoa on että "keskity siihen, mikä tuntuu hyvältä ja vältä kaikkea sitä, joka vie turhaan energiaa". Voit kanssa miettiä tapoja auttaa vanhempaa hoitamaan asioita, jotka tätä energiaa vievät turhaan.

Konkreettinen apu

Akuutissa surussa tämä on ehkä se yksi tärkein ja isoin apu; kun koko maailma on kaatunut ja murskana, ei voisi vähempää kiinnostaa syöminen, pyykinpesu, ruuanlaitto, mikään. Ajatukset pyörivät vain ja ainoastaan lapsen ympärillä ja kaikki tuntuu turhalta. Me ei oltaisi pärjätty jos muutamaa ensimmäistä viikkoa ei oltaisi oltu vanhemmillamme ja annettu vastuuta kaikesta heille. Monet ovat sanoneet että tärkein apu keskusteluavun jälkeen ensimmäisiin viikkoihin oli juuri se, että joku toi makaronilaatikon, toinen auttoi pyykinpesussa, kolmas tuli viemään muut lapset puistoon ja neljäs ihan vaan siivoamaan. Vanhempi ei kuitenkaan välttämättä osaa pyytää näihin apua itse -- välttämättä paras tapa ei siis ole kysyä että "mitä tarvitsette, voinko auttaa jotenkin", vaan tarjota apua johonkin tiettyyn asiaan. "Voisinko tulla huomenna käymään, voisin auttaa siivoamisessa jos teille vain sopii", "Onko teillä siellä ruokaa, tekisin mielelläni!" On ensimmäisten viikkojen aikoina pelastava lause. Jos haluat tehdä ruokaa niin muista kysyä ensin mahdollisista perheen ruoka-aineallergioista.
Kun arki pysyy edes jollain tavalla kasassa, perheellä on ruokaa ja muuta mitä tarvitsevat, voi suruun keskittyä ja suruprosessi kulkea eteenpäin. Muista kuitenkin, että jos apua tarjoat niin ole myös valmis sitä antamaan. Varsinkaan näin konkreettista apua ei kannata lupailla jos aikoo tehdä sen vain muodollisuudesta. Vanhempi saattaa ihan oikeasti kaivata sitä makaronilaatikkoa ja tuo pieni tarjous tekee hyvän olon -- jos sitä ei sitten teekään ja jättää vanhemman roikkumaan, saattaa vanhemmasta tuntua että ei uskalla enää pyytää apua keneltäkään.

---

Siinäpä nyt on. Painotan vielä lopuksi että nämä on tosiaan tuolta tukiryhmästä kerättyjä, yksittäisten ihmisten tuntemuksia. Suru on aina subjektiivista ja joku saattaa surra hyvinkin eri tavalla. Nämä nyt olivat asioita jotka tulivat monesti monesta eri suusta esiin. Tärkeintä on että kohtaat surevan ihmisenä, ystävänäsi, vailla ennakkoluuloja ja vailla jonkin ohjekirjan orjallista noudattamista. Kohtaa sureva, älä jätä yksin. En ole uskossa mutta jos olisin, niin tähän sopii ihan hirveän hyvin kristinuskon "rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi". Koita surun hetkellä asettua vanhempien asemaan (vaikka se voikin tuntua mahdottomalta) ja kysy itseltäsi, miten haluaisit että sinut kohdataan.

Puuttuuko jotain? Haluaisitko muuttaa ehdottomasti jotain? Kommentoi, kerro!

2 kommenttia:

  1. Kiitos tästä postauksesta.

    Kohtukuolema osui meidän perheeseen viime viikolla ja ajat ovat tällä haavaa todella rankat kaikkineen. Eikä yhtään auta se, että synnärin väki unohti mun viikonloppuisen soiton, jonka asiana oli pelkopolikäynnin aikaistaminen... tähän yhdistettynä hautausluvan toimittaminen krematorioon tänään, niin meikäläinen on aika äärirajoilla taas tänään, äh.

    Osaatko sanoa tuosta Käpy ry:n facesivusta, millä aikataululla sinne pääsee sisälle? Mulla on pyyntö laitettuna, mutta sitä ohjeissa mainittua yksityisviestiä en ole vieläkään saanut :/ vertaistuki voisi olla kova sana, kun sairaalan tuki tuntuu kestävän...

    VastaaPoista
  2. Hei, tulit mieleen. Mitä kuuluu? ❤

    VastaaPoista