lauantai 12. marraskuuta 2016

Lastenhuone

Hei rakas..

Tänään on ollut vaikein päivä sitten sinun hautajaistesi. Äitiä itkettää ihan hirveästi. Tänään oli se päivä kun äiti kuvitteli että on valmis pyyhkimään sinut kokonaan pois täältä kodista. Äiti tyhjensi sinun huoneen. Mummi silloin heti sinun synnytyksesi jälkeen tarjosi sitä mahdollisuutta että kävisi pappasi kanssa sen hoitamassa mutta äiti ei antanut lupaa. Äiti ajatteli että hoitaisi sen nopeasti sitten itse. Päivistä tuli kuitenkin viikkoja ja viikoista kuukausia, ja nyt sinun kuolemastasi on jo melkein kolme ihan hirveän pitkää ja kamalaa kuukautta. Ja nyt äiti sen teki. Äiti päätti aamulla että tänään, nyt on se päivä, nyt äiti voi tarpeeksi hyvin. Kun äiti pystyy jo tekemään asioita niin paljon itse. Tähän tunteeseen äiti ei kuitenkaan ollut vielä ihan valmis.


Äiti muistaa kun tultiin katsomaan tätä kotia silloin keväällä. Äiti sisusti sinun huoneesi jo valmiiksi mielessään. Äiti päätti että täällä ollaan yhdessä onnellisia. Sointu äiti odotti sinua niin hirveästi.. Kesällä sitten laitettiin mummin kanssa huone kuntoon vaikka tiedettiin ettet vielä pitkään aikaan tarvitsisikaan omaa huonetta. Mummi oli saanut naapureilta ja tutuilta leluja jotka sitten aseteltiin hyllyn päälle riskiviikkojen jälkeen, kuin lupauksena sinusta. Kuin muistutuksena siitä että kun nyt lelut on paikoillaan niin meille tulee vauva, että nyt tuosta huoneesta oikeasti tulee lastenhuone.

Sointu muistatko kun äiti oli ihan hirveän onnellinen sinä viimeisenä viikonloppuna kun täällä meidän kanssa olit? Silloin äiti laittoi vaatteitasi kaappiin. Viikkasi, lajitteli, otti liian poikamaiset vähän syrjempään, laittoi pienemmät koot päällimäiseksi ja isommat toiseen kasaan. Äiti halaili silloin nallepukua, kertoi sinulle että olet äidin oma pieni rakas nallukka.. Äiti ei vieläkään oikein käsitä tätä. Että miten niin iso onni ja ilo voidaan vaan pyyhkäistä yhdellä rykäisyllä helvettiin, miten tälläistä voi tapahtua -- äidin mielestä tämä on vain yksi iso naurettava vitsi. Että aluksi laitetaan sinut kasvamaan äidin sisään, laitetaan äiti odottamaan, toivomaan ja suunnittelemaan, kerrotaan äidille että kohta sinä tulet ja sitten sammutetaan sinun sydän, ihan tuosta noin vaan. Ja sitten laitetaan äiti keräämään kaikki ne onnella asetellut tavarat, kaikki ne joiden koskettaminenkin vain sai äidin itkemään onnesta; vauva! Nytkin äiti itkee kun koskee, ihan eri syystä vain. Sointu kultapieni äidillä on niin kova ikävä vieläkin että tuntuu että äidin sydän ei enää jaksa. Että kohta se käpristyy kasaan ja lopettaa lyömisen, ihan niinkuin sinunkin.


Äiti ei jaksanut tehdä huonetta valmiiksi, äidistä rupesi tuntumaan että se oli vähän liikaa yhdelle päivälle. Äiti jatkaa sitten taas kun pystyy -- huomenna, viikon päästä, kuukauden tai kolmen. "Ei mikään kiire, hengitä" hokee äiti itsellensä. Enää ei ole mikään kiire. Vieläkin äidillä on hirveän keskeneräinen olo. Ei ole kiire enää saattaa sinua maailmaan, ei ole kiire enää saada kaikkea koottua ja kasaan. Äiti ei olisi koskaan uskonut silloin kesällä huonetta sisustaessa että lasketun ajan tienoilla ei tuotaisikaan sinua kotiin vaan äiti keräilisi leluja jätesäkkiin.

Mutta niin se vaan Sointu on.. Elämä menee eteenpäin, sen on pakko mennä, haluttiin me sitä isin kanssa tai ei. Äiti olisi vieläkin ihan valmis jäämään tähän oloon kellumaan, käyttää kaikki päivät vain ajatellen sinua ja itkien. Äiti ei kuitenkaan halua hukkua enää. Äiti koittaa monta kertaa päivässä kertoa itsellensä että sinua ei haittaa vaikka äiti ei kokoajan ajattelisikaan sinua. Että sinä olet jossain muualla, että et sinä enää näe. Silti äiti ei vaan voi karistaa sitä oloa että äiti tekee väärin kun ei kaikkea teekään sinun takia, sinun vuoksesi. Kun äiti haluaakin käydä leikkaamassa tukan itsensä takia tai lähteä katsomaan bändiä tai mennä mökille, ihan vaan sen takia että voisi tuntea olonsa normaaliksi. Äiti on aika varma että vielä ei saisi tuntea oloa normaaliksi. Että on jonkinlainen aikaraja, että vielä pitäisi odottaa ja itkeä ja rypeä koska sinä olet kuollut, äidin oma rakas pieni vauva.

Sinun huoneestasi tulee nyt työhuone; isi saa tehdä musiikkia siellä ja äiti kirjoittaa. Kumpikin luo, omalla tavallansa. Kumpikin tarvitsee sinun huonetta siihen, että voi kertoa sinusta. Äiti on ihan varma että sinusta olisi tullut taitava piirtäjä, maalari. Siinä olisi hyvä yhdistelmä. Vaikka ei äitiä olisi haitannut vaikket olisikaan sellaisesta kiinnostunut. Äidin pieni rakas tähtityttö, olet täydellinen <3

2 kommenttia:

  1. En tiedä sinun tarinaasi, päädyin vain lukemaan tämän.
    Sydäntä puristi kirjoituksesi. Otan valtavasti osaa suruusi, KUKAAN muu ei voi tietää mitä menetit paitsi sinä itse. Kirjaimellisesti palan itsestäsi.
    Lapsesi kulkee mukanasi koko elämäsi, koko kehosi on valmistanut toisen ihmisen, joten tavalla tai toisella lapsi kulkee aina mukana. Sinun veressä ja hengityksessä.
    Joten joka kerta kun teet jotain itsesti takia, älä koskaan koe huonoa omaatuntoa.
    Lapsesi kulkee kyllä mukanasi, ja hän olisi onnellinen kun äitillä on parempi olla <3

    VastaaPoista
  2. Vaikka usein sanotaan, että suru on prosessi, niin ei se ole. Se on aaltoileva tunne, se menee taas tullakseen. Jossain vaiheessa sitä huomaa, ettei enää niinkään sure, mutta ikävä on silti. Minulle on ollut tärkeää pystyä erottamaan nuo kaksi; ikävä ja suru, jotka alkuun vaikuttavat toisiinsa kietoutuneilta ja erottamattomilta, mutta joissa silti on iso ero.

    VastaaPoista