Inhimilliset tunteet

Olen tuijottanut ruutua jo tovin. Teksti ei meinaa tulla ulos päästä ja muotoilen sanoja etukäteen enemmän mitä on tarvis. Kipeä aihe. Kuinka kerron siitä, että en enää kaipaakaan lastani niin paljon, että tukehdun? Vaikka vielä vähän aikaa sitten tuntui siltä, että se oli ainoa tunne jonka tunnen. Näinkö nopeasti tämä tapahtuu? Että nyt jo pystyn näyttämään normaalilta, sipaista meikkiä naamaan, käydä ulkona ja vastata puhelimeen. Käydä kaupassa, olla vaimo, lenkittää koiraa. Tottakai se tuntuu hyvältä, ei kukaan halua velloa ikuisuutta. Mieleen kuitenkin pulpahtaa taas kysymyksiä äitiydestä. Nyt jos koskaan tunnen vahvemmin sen epätietoisuuden, sen ohjekirjan kaipuun; "kuinka olla hyvä äiti kuolleelle?".

Puhuttiin Soinnun kummitädin kanssa pitkään Surusta. Että mitä se oikeastaan on, mitä on aito Suru ja mitä siihen kuuluu. Kummitäti sanoi hienosti asian, jota olin itsekin miettinyt. Kertoi, että ajattelee Surun sellaisena pienenä tyttönä. Lohduttomana, pienenä lapsena joka kulkee mukana, ottaa kädestä kiinni. Suru on mun elämässä tällä hetkellä samalla se kantava voima, siitä on tullut ystävä jonka pitää aina välillä päästää kylään, ottaa lenkille mukaan tai sohvalle kainaloon istumaan. Tämän takia haluankin kirjoittaa Surun vastaisuudessa isolla -- se on minulle jotain konkreettista, jotain mihin tarttua kun tuntuu että muu elämä pyörii ympyrää ympärillä enkä saa siitä kiinni. Se on kai minulle samanlainen kokemus kun jonkinlainen jumalhahmo toisille. Jotain johon uskoa ja jotain johon tukeutua. Surua vastaan ei voi taistella, se on pakko hyväksyä osaksi omaa elämää, sen on pakko antaa joskus tulla mukaan. Jos sen ei anna, tulee sen tilalle joku muu, omasta mielestä pahempi -- en mielelläni ota mukaani ilkeää vanhaa miestä, Katkeruutta, enkä talonkokoista tummaa hahmoa, Vihaa. Suru, se aito Suru, kuulostaa kaikista mukavimmalta elämänkumppanilta näistä. Ja sitten on tottakai Ilo -- Ilo asuu minussa aina, syntymästä asti. Sitä en koe edes tärkeäksi avata, Ilo on osa luonnettani ja osa sitä kuka olen. Kun Suru on se ujo pieni tyttö joka asuu meidän asunnon ylimääräisessä makuuhuoneessa, joka pitää omasta rauhasta ja sipsuttaa välillä sohvansarjalle istumaan, on Ilo se supermukava pölpöttäjä, aina itseni ikäinen, ja aina mukana.

Psykiatri selitti minulle paljon tunteiden blokkaamisesta ja niiden käsittelystä. Kuinka meillä jokaisella on oikeus omiin tunteisiimme ja ajatuksiimme, olivat ne kuinka kamalia, vääränoloisia tai vääristyneitä tahansa. Kaikki meistä saa tuntea ja on vähän hölmöä tehdä sääntöjä itsellensä siihen tuntemiseen. Sitä me kaikki teemme. Minä olin Soinnun kuoleman jälkeen päättänyt että en valita enää mistään, en yhtikäs mistään. Ja aluksi tuntui pahalta kun se sama vanha minä rupesi nostamaan sieltä päätänsä, sopivan ajan kuluttua, kun synnytyskivut olivat jo vähän unohtuneet; "voi vitsi mulla on kipeä pää", "mikset sä ikinä voi siivota sun jälkiä".. Huomaan, että minua auttaa kun konkretisoin tunteet jonkun näköisiksi, asioiksi, jotka ovat minusta ulkopuolisia asioita, asioita joihin minulla ei ole täydellistä valtaa. Jokainen heistä on joskus tervetullut vieras, ovat kuin sukulaisia. Jotkut haluaisin aina tänne ja heitä ikävöi kun he lähtevät, toisille taas tekisi mieli huikkasta ovelta että "kiva kun kävit mut parempi kun lähet!". Omien sukulaistensakaan olemassaoloa ei voi kieltää, ei siis myöskään tunteiden.

Surua pohdin siis nykyään paljon. Nyt Surulla on sellainen vaihe, että alahuuli ei ole aina ihan väkkärällään. Suru on ehkä vähän leikkisällä tuulella. Tulee tökkäämään välillä rintakehästä. "Hippa, sun vuoro!". Tökkääminen tuntuu vihlaisulta, pieneltä puukoniskulta, ja Surun kosketus vie lävitseni energia-aallon ja Sointu tulee hetkeksi mieleen. Jos olen ulkona, mieleeni tulee sellainen klassinen jenkkileffan puoliväli, kun kaikki on päin helvettiä ja sieltä pitäisi jotenkin nousta; taustalla rupeaa soimaan "All by myself, don't wanna be, all by myself..", kuva muuttuu mustavalkoiseksi, alkaa satamaan ja viereisen leikkipuiston keinu alkaa keinua itsekseen (tämä muuten oikeasti tapahtui, siitä kerron myöhemmin lisää). Mieleen pulpahtaa kuvia ja Sointu on hetken kaikkialla. Sellaista Suru siis nyt on, hetkittäistä, ohimenevää. Se ei enää niin usein tule halaamaan, ei pistä itkemään. Ollaan jo liian hyviä tuttuja, nyt se haluaa keskittyä johonkin muuhun.

--

Olette varmaan huomanneet että tässä kuussa ei kovinkaan paljon tekstiä ole tänne tullut. Yksi syy on se että olen tosiaan koettanut keskittyä hetken muuhun. Tähän ympäröivään maailmaan, siihen ihmeelliseen todellisuuteen jossa ei ole kuolleita vauvoja joka paikassa. Siihen todellisuuteen, että jos kerron jossain että meidän esikoinen syntyi raskausviikolla 24+3, painoi 565 grammaa ja oli 29 senttiä pitkä enkä tajua lisätä että pieni syntyi kuolleena, on seuraava kysymys että miten ollaan noin pienen kanssa pärjätty. Voi luoja kun sattui kertoa että ei pärjätty, vauva syntyi kuolleena. Sattui varmaan kysyjääkin. Mutta sellainen se todellinen maailma vaan on..
Toinen syy on se että olen työstänyt Soinnusta kertovaa satukirjaa, joten iso osa vuodatuksista on nyt mennyt siihen. Tekeillä on siis tähtitytöstä kertova aikuisten satukirja, jossa koitan käsitellä kuolemaa jollain tavalla "lapsentahtisesti". Kun oma pää oli niin kauan vauvamoodissa, tuntui tosi kalsealta lukea raa'asta surusta kertovia kirjoja, aikuisten kirjoja aikuisille. Tästäkin sellainen tulee, mutta pyrin tuomaan siihen jonkinlaista lohtua, ehkä toivoa?
Eli sellaista nyt täällä tekeillä. En tiedä onko tuo kirja koskaan mihinkään menossa, tällä hetkellä ehkä lähinnä itselleni ja läheisilleni sitä kirjoitan. Jos siitä kuitenkin tulee sellainen että itse pidän tyylistä tarpeeksi (niin ja onhan siitä siinä vaiheessa jonkun muunkin sitten pakko pitää..) niin ei kuulosta mahdottomalta että sen saisi ihan yksiin kansiin!

Raskausviikko 34

Siellä jossain toisessa universumissa, entisessä elämässä, siellä missä vauvat ei kuole ja murheet ovat sitä kun mies ei taaskaan tajunnut tuoda suklaata kaupasta oma-aloitteisesti, olisi nyt keskiviikkona pyörähtänyt käyntiin raskausviikko 34.

Äiti ei ole halunnut laskea raskausviikkoja enää sinun kuolemasi jälkeen. Äiti ei ole halunnut muistaa niin kipeällä tavalla mitä menetti, sillä sitähän äiti suurimmilta osin suree; sattuu myöntää, mutta äiti suree ehkä enemmän sitä menetettyä äitiyttä, sitä menetettyä vauva-arkea ja sitä mielikuvaa sinusta, en oikeasti juuri sinua ihmisenä. Koska miten surra ja muistella jotakuta josta tietää vain miltä potkut tuntuivat ja miltä kasvot näyttivät? Äidinrakkaus on siitä jännä asia että äiti osaa kuitenkin taitavasti luoda ne palaset paikoilleen jotka puuttuvat. Koota sinusta palapelin ja surra sitä omaa mielikuvaa sinusta, ja surra itseään. Sitä miten äidistä ei tullutkaan äiti, vaikka äiti tuntee itsensä äidiksi.

Jos sinä et olisi kuollut, jos elettäisiin siellä hassussa nurinkurisessa maailmassa jossa kaikki oli vielä hyvin eikä lääkäri olisikaan sanonut sitä kamalaa asiaa, olisi vaan tokaissut että isi ja äiti voi huokaista helpoituksesta, olisi nyt sairaalakassi odottamassa eteisen hyllyllä. Koti kuurattu sinua varten, pinnasänky kasassa, vaippapaketti, talkit ja rasvat kauniissa rivissä vessassa. Olisi vauvantuoksuinen koti ja äiti jolla on tosi iso maha. Olisi odotus ja onni. Isi olisi laittanut teräviin kulmiin jo valmiiksi pehmustetta ja äiti olisi siirtänyt sängyn seinää vasten niin, että sinä voisit nukkua viekussa. Olisi enää yksi viikonloppu äitiyslomaan, jota ollaankin yhtäkkiä vietetty jo kaksi kuukautta, ja kohta pitäisi muka olla valmis takaisin tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi.

Arvaa mitä, rakas? Äiti ei ole. Varmaan vielä kahdenkaan kuukauden päästä.
Siis sellainen samanlainen yhteiskunnan jäsen joka äiti oli ennen.
Äiti toivoo että äidistä tulisi joku toinen, uusi ja parempi versio itsestään nyt sinun takia. Jotta sinun kuolemallasi olisi joku tarkoitus. Merkitys. Tuntuu liian pahalta ajatella että äidin pieni tyttö kuoli, vain koska pieniä tyttöjä nyt vaan välillä kuolee kohtuun. Toisaalta sitten taas tuntuu pahalta ajatella, että äidin pienen tytön piti kuolla jotta äiti keksisi elämälleen merkityksen.

Äiti on vieläkin vähän hukassa.
Sointu, jos on olemassa joku paikka, se tähti, niin anna äidille merkki.
Siitä että joku päivä äiti vielä pystyy ja jaksaa eikä enää ole hukassa.

Äiti ei vieläkään oikein käsitä. Äiti ei käsitä että mitä tässä oikein tapahtui. Sinä päätit tulla, teit äidistä ja isistä maailman onnellisimmat hetkeksi, teit Sointu rakas meistä vanhemmat. Vain sen takia että sen voisi sitten kumota, juuri kun ajatukseen tottui. Onko siinä mitään järkeä?
Toisaalta, jos olisit yhtään tullut isiin niin olisit ollut sellainen pieni kujeilija, aina pilke silmäkulmassa ja uusi hassutus ja hölmöily mielessä.

"Sointu rakas, tää vitsi meni nyt vähän liian pitkälle, ei tälläistä saa tehdä kun isi ja äiti tulee tosi surulliseksi.."

Voi kun niin voisi vielä sanoa. Tehdä jotain, vaikuttaa johonkin. Aivot koittaa vieläkin raksuttaa, etsiä ulospääsyä tilanteesta josta ei ikinä varmaan tule selviämään. Useimmat tragediat ovat sellaisia, että niitä ei halua kuvitella itsellensä, niitä ei jollain tavalla tunne kun niistä lukee lehdistä tai blogeista. Lapsen kuolema on kuitenkin asia, jonka jokainen tuntee. Ei tietenkään samalla tavalla kuin menetyksen kokenut, mutta jokainen kavahtaa kun aiheeseen törmää. Jokainen yrittää kuvitella sen kivun, jopa lapsettomat sen useimmiten ymmärtävät. Että tuo kipu on jotain niin isoa, tuo tuska on jotain niin kamalaa että en tiedä selviäisinkö siitä. Haluatteko tietää salaisuuden? Ei tästä selviäkään, koskaan. Se kipu, suru, jää ainiaaksi poukkoilemaan sun sisälle, se korventaa, se jättää palasen. "Aina joku puuttuu", sanoi yksi. "On vaan vieläkin niin keskeneräinen olo", huokaa toinen. Ja nuo olot, nuo lausahdukset ja tunnelmat jää ihan koko loppuelämäksi lapsensa menettäneen sisälle. Sen takia tuntuu välillä pahalta kun joku iloitsee siitä että pystyn taas toimimaan melkein niinkuin normaalit ihmiset. Tai kun joku sanoo että olen vahva, että ei olisi itse tähän pystynyt. Tekisi mieli sanoa silloin jotain ilkeää. Että mä varmasti päätinkin että mä jaksan tämän, että miten sä haluat että mä olen ja toimin? Pakko se on jaksaa, enkä mä edes jaksa.

Tomaattipuu

Oli alkava kesä, oli uusi koti, oli odotus tulevasta ja onni. Huristeltiin läheiseen lidliin isin kanssa ensimmäiselle kauppareissulle uudella alueella. Muistan vaan kuinka hirveän hyvä mieli meillä oli. Jotenkin tuntui että asiat olivat loksahtaneet paikoilleen. Heitettiin hölmöjä vitsejä ja naureskeltiin, nautittiin auringosta ja odotettiin vuoden pimeintä aikaa tulevaksi, sillä tämä talvi ei olisikaan ihan niin pimeä ja ankea tissillä toivottavasti viihtyvän pienen takia.

Heti siinä kaupan oviaukossa oli paljon erilaisia taimia. Vasta etusormen korkuisia. Ikinä ei olla mitään viherpeukaloita oltu, mutta nyt tuli ihan pakottava tarve saada sellainen mukaan heräteostoksena. Isi siinä naureskeli että ihan turhaan menee nyt rahat hukkaan, kissat syö kasvit heti ensimmäisenä kun ne tuodaan kotiin. Ei kiinnostanut isin mielipiteet siinä vaan ostoskoriin meni yksi paprika ja yksi tomaatti. Ja niinhän siinä kävi -- meni päivä tai kaksi niin paprika oltiin syöty varresta poikki. Vaan kirsikkatomaattiin ei kissat koskeneet, välillä kävivät haistamassa ja taisivat myöhemmin yhtä lehteä maistaa.

Ja tomaatti kasvoi. Piti vaihtaa multakin välissä, niin innoissani sitä kastelin että multa homehtui ruukkuun. Kuukauden kuluttua piti lainata keittiöstä kulho jota käytin aina sämpylätaikinantekoon, ei riittänyt enää kaupasta saatu pieni ruukku. Siinä oli jotain symbolista -- samalla kun Sointu kasvaa mahassa, minä kasvatan tätä kasvia ja syksyllä sitten syödään oman parvekkeen tomaatteja salaatissa! Mummi naureskeli aina kun puhuin tomaattipuusta. Eihän niistä puita pitäisi kasvaa, on vähän hassunnäköinen kun korkeutta vaan tulee mutta tuuheutta ei sitten millään. Minä kuitenkin olin ylpeä. Ensimmäinen kasvi joka tänne hankittiin eikä se kuollut viikossa, pärjäsi jopa viikon ulkomaanmatkan ajan ilman vettä ja kasvoi sinä aikana korkeutta varmaan 20 senttiä.

Sinä hirveänä keskiviikkona, kun tultiin keskellä yötä kotiin silmät turvonneina ja pää tyhjänä, tuijotin pitkään tomaattipuuta. Meinasin heittää roskiin. Miksi tuo saa tuossa nyt enää möllöttää, kun vauvan takia se siinä kasvoi ja nyt vauva on kuollut. En kuitenkaan heittänyt, en hennonnut. Niin pitkään olin jo sitä hoitanut että päätin antaa sille armonaikaa. Halusin odottaa että yksi ainut tomaatti joka oli lähtenyt kasvamaan, saisi aikaa kypsyä. Päätin kuitenkin että en sitä varmaan enää kastelisi. Saisi kuolla, kuihtua pois samaan tahtiin mitä minä varmaan kuihtuisin. Voisin sitä sitten seurata samalla, kun muut seuraavat minua.

Pari päivää venyi moneksi viikoksi, ei pystytty tulemaan kotiin muistojen keskelle. Kun viimein tultiin, oli tomaattipuun alimmaiset lehdet jo ruskeana ja yksi ainut tomaatti vieläkin hailakanvihreä. Mummi hössötti ja antoi ison annoksen vettä, siitä se sitten alkoi elpymään, jaksoi kasvaa vieläkin lisää pituutta ja tehdä uusia lehtiä.

Nyt tuo pieni vihreä tomaatti tuo aina mieleen Soinnun. Ihan täydellinen, tomaatinnäköinen. Silti se ei ole kasvanut yli kuukauteen eikä tule tuosta enää kypsymään. Kastelen vieläkin säännöllisesti. Kun on kaiken tämän läpi selvinnyt, tuo pieni puu, niin pitäähän tämä taistelu nähdä loppuun. Puu on vähänniinkuin saattohoidossa meillä. Siirrän sen varmaan tänään sisälle, vaikka ei se sisälläkään pärjää. Kun en Sointua pystynyt auttamaan tai pelastamaan, niin josko kuitenkin voisin yrittää tämän puun kanssa. Soinnun takia se hankittiin ja hoivavieteissäni sitä hoidin. Olen vähän vihainen puulle; sen piti olla vauvan sijainen, joku asia mistä huolehtia ja mitä hoitaa ennenkuin se varsinainen hoidettava tulee. Ja täällä minä nyt mietin että miten saisin säilytettyä tuon ainoan, edes jollain tavalla elävän muiston Soinnusta.