sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Näin toisen lapsen odotus eroaa ensimmäisestä!

Sitä yrittää vaan niin kovasti olla normaali odottaja. Ehkä osaksi jo ihan oman mielenterveyden vuoksi, osaksi muiden odotusten takia ja osaksi sen takia, että on pakko ajatella että raskaus ei aina päätykään hautajaisiin. Että tämä pieni ihminen joka nyt mun kohdussa kehittyy on oikeasti tarkoitettu elämään. Sitä ajattelee että ei ole reilua, jos tämä pieni ihme joutuisi syntymään tähän maailmaan korvaamaan jotain toista, syntymään rikkinäiseen kotiin paperiseinien ja pelon keskelle. Jokainen äiti, vanhempi, varmasti haluaa taa'ata lapsellensa sen parhaan mahdollisen alun elämään, eikä se kenellekään voi olla sitä että joutuu elämään sisaruksensa varjossa. Elävän tai kuolleen.

Koitin siis googlailla; kuinka toisen lapsen odotus eroaa ensimmäisestä? Mitä pitäisi ottaa huomioon, onko nyt jotain uutta, jotain mitä en vielä tiedä raskaudesta? Ilmeisesti toisen lapsen odotus eroaa ensimmäisestä niin, että esikoinen pyörii jaloissa ja sitä pientä siellä kohdussa ei kerkeä edes ajattelemaan. Että kaikki on jo niin tuttua ettei tarvitse. Entä minä? Entä me? Pieni viha alkoi taas kyteä sisällä. Miten juuri minun, enkelin äidin, odotus eroaa ensimmäisestä? Ei ole jaloissa pyörivää esikoista ja melkein puolet raskaudesta hämärän peitossa. Sain tutulta ohjeen, että josko ajattelisin vain niin että odotetaan taas esikoista. Mutta eihän me odoteta! Meillä on jo ihana esikoinen, minä olen synnyttänyt ja pitänyt lastani sylissä. Hoivannut sen verran mitä pystyin, pyyhkinyt nenän, silittänyt, pussannut, rakastanut itseni rikki ja puhki. Valunut maitoa ja tuntenut hoivavietin. Muuttunut itse ihmisenä, tullut äidiksi ja äidillisemmäksi.

Minä olen äiti joka ei tiedä vauvoista vieläkään mitään. Olen pistänyt nyt tarmoni siihen, että tutkin synnytystä, mietin itselleni sopivia tapoja, koska se on ainakin varmaa että se on nyt edessä. Toivonsäde tulee syntymään, ei vaan välttämättä edelleenkään elävänä. Olen myös koittanut hirveästi lukea lastenhoidosta ja kasvatuksesta. Siitä tulee usein ristiriitainen olo; minulla pitäisi olla tässä parikuinen, jota varten näitä luen. Selvitän faktat kiintymysvanhemmuudesta, vaipoista, kasvukäyristä ja imetyksestä. Tuntuu että tästäkin on monella nyt mielipide; ei pitäisi vielä selvitellä, vauvahan syntyy vasta elokuussa. Ei ole mitään järkeä miettiä vielä näitä asioita kun en tiedä minkälaista vauvan kanssa sitten tulee olemaan. Mutta mitä muutakaan tässä tekisi? Sitä elää niin rajoilla, toivoen vieläkin vaan että pääsee päivästä läpi niin että sydänäänet kuuluvat vielä illalla. En halua lukea raskausajasta, siitä tiedän jo kaiken. Ja nyt kun kaikki "normaalit" raskausaikaan kuuluvat valmistelut on pelistä pois. Lastenvaateosasto rupeaa itkettämään; ei ole kiva hajota kyyneliin keskellä cittaria. Olo on vaan niin ristiriitainen! Edessä olisi suloinen body jonka kovasti haluaisi ostaa, ja sitten tajuan että koko olisi juuri sopiva Soinnulle nyt, jos kaikki olisi mennyt niinkuin olisi pitänyt.

Ja sitten alkaa taas syyllisyys; raskaus ei tähän mennessä ole ollut fyysisestikään helppo. Alku meni voimakkaan pahoinvoinnin kourissa, ja kun edellisestä synnytyksestä oli vain pieni tovi, rupesi maito nousemaan jo valmiiksi. Ja sitten sitä miettii, että kehtaisiko tässä nyt vähän voivotella oloa, kun usein vastaanotto muilta kuin vertaisilta on se, että nyt pitäisi vain olla onnellinen kun sentään olen raskaana. Kerran jo vähän ikävästi kysyin ystävältä, että olisitko sinä onnellinen tässä tilanteessa? Ihan tosi? Ensin raskaana yli puoleenväliin, lopputulos on kuollut vauva. Siitä kolme kuukautta ja uusi raskaus, ja taas pitkä odotus erilaisten vaivojen kanssa eikä kukaan pysty lupaamaan, että lopputulos on tälläkään kertaa onnellinen. Ajatus elävästä vauvasta tekee minut onnelliseksi; ei varsinaisesti itse raskaus. Ja olenhan onnellinen tästä mahdollisuudesta. Miten fyysisistä vaivoista mainitseminen tai jopa valittaminen millään tavalla kielii siitä, etten olisi onnellinen vauvasta?

Suomalaisia tuntuu vaivaavan sellainen äitimyytti. Raskaana oleva ei saa mainita mitään negatiivista raskaudestaan, varsinkin jos taustalla on huonoja kokemuksia. Pitäisi syleillä ilolla jokaista oiretta ja jokaista pelkoa, koska kertoohan se, että olet raskaana! Mutta entä jos takaraivossa jyskyttää vaan, että tämäkin on voinut olla turhaa? Tai ei turhaa, saanhan mä lapsen. Ehkä toisen enkelin. Kaiken tämän pelon ja fyysisen kivun jälkeen saatan taas saattaa maailmaan kuolemaa. Hirveästi mietin, että miten ihmeessä siitä enää selviäisi. Synnyttää kuollut uudestaan. Silti se tyhjän sylin tunne on niin voimakas että riski on vaan pakko ottaa; on pakko saada edes toive, mahdollisuus siitä, että vieressä tuhisisi pieni, että vaunut saisivat vihdoin uuden käyttäjänsä ja nallepuku omistajansa.

Ja kyllä, kohtukuolemia on tapahtunut samalle perheelle kaksikin. Sanotaan ettei salama iske samaan puuhun toista kertaa, mutta tässä tapauksessa niin voi käydä. Melkein joka viikko joku voittaa lotossakin, ja joskus tämä "lottovoitto" vaan osuu kohdalle, joillekin. Tilastot eivät hirveästi enää helpota. Kun tilastot ja numerot eivät ole aiemminkaan olleet ystävällisiä, niin miksi ne olisivat nyt? Eräältä vakuuttelijalta ("kyllä kaikki menee nyt hyvin!") kysyin, että voitko luvata. Että uskallatko tosiaan luvata, että nyt saadaan elävä vauva.

Olen blogissa aiemminkin korostanut tätä, mutta korostan uudelleen; blogi on se kanava, jota kautta voin myös purkaa näitä huonoja ja ahdistavia asioita. Ihan kokoajan mulla ei näin hirveä olo ole, mutta tämä toimii mulle nyt hyvänä terapiana. Koitan jossain vaiheessa, varmaan sitten kun ollaan menty yli Soinnun viikkojen, ottaa asiakseni sen, että rupean aika ajoin myös laittamaan ihan tarkoituksella sellaisia positiivisia pläjäyksiä. Nyt kuitenkin tämä blogi auttaa mua vaan selvittämään päätä, seulomaan läpi kaikkea tätä mitä pimeinä hetkinä mielessä pyörii :)

2 kommenttia:

  1. Toisen lapsen odotus enkelin jälkeen. Ei, se ei ainakaan meillä ollut auvoa ja ruusuilla tanssia. Tai ehkä juurikin ruusuilla tanssia. Piikit pisteli koko ajan. Pelko, epävarmuus, epäluottamus. Mitä enemmän viikot läheni enkelin syntymä/kuolinpäivää, sitä vähemmän uskalsi odottaa. Sitä enemmän pelkäsin luottaa seuraavaan päivään.

    Meillä oli varmasti tuplasti, ellei kolme kertaa useammin neuvola/ultra-aikoja koko toisen raskauden ajan. Ihan vain siksi, että näin lähes joka viikko että kaikki oli kunnossa. Että oli se luukku josta tarkistaa.

    Vasta useampi viikko, olisiko ollut 28-> uskalsin ALKAA odottaa lasta. Uskalsin edes vähän toivoa. Uskalsin lähteä katsomaan puolison kanssa turvaistuinta, vaunuja jne.

    Kenellekään en kertonut että odotan. Läheiset huomasivat sen itse, muiden en halunnut tietävän, sillä en olisi kestänyt niitä surunvalitteluja jos taas...

    Toinen syntyi 4 päivää ensimmäisen 1vuotispäivän jälkeen. Tosin hän oli meidät hätyyttänyt jo kolme kertaa aiemmin sairaalaan pysäyttämään synnytystä. Hän kun oli kiireinen, tai kärsimätön.

    Ja ne vaunut ja turvaistuin.. Ne isäntä kävi hakemassa päivä sen jälkeen kun lapsi oli syntynyt terveenä, elossa, hengittäen itse. Onneksi lastentarvikeliikkeen myyjä muisti, mitä olin ihastellut silloin yli kuukausi sitten.


    Eli ei, enkelin äitinä, toisen lapsen odotus on kaikkea muuta kuin sitä ihanaa auvoa, jota muut tavallaan odottavat sen olevan. Se on suurempaa pelkoa, pelkoa luottaa elämään. Eikä se laannu siihenkään. Seuraaviakaan ei uskalla odottaa ennen rajapyykkiä. Raskautta ei tavallaam ole olemassa, kuin vasta rajan jälkeen. Sitä ennen on ollut vain pahoinvointia ja väsymystä, yhdenlainen kestoflunssa, mutta sen jälkeen alkaa luottaa siihen, mitä on salaa toivonut. Tai ei luottaa, mutta toivoa julkisesti.

    Voimia sinulle. En sano, koeta nauttia, vaan koeta luottaa ja toivoa. Se on hetkittäin helpompaa, hetkittäin vaikeampaa. Se on paniikkia kun lapsi on hetken hiljaa, ja helpotusta liikahduksen jälkeen. ❤

    Kiitos blogistasi, se auttaa ainakin minua. Itse olin niin rikki silloin, etten pystynyt kirjoittamaan. Kirjoitin tosin runoja, jotka ovat kai jossain tallessa. Yhden annoin äitini lukea julkisesti. Sen olin kirjoittanut juuri ennen kuolemaa, siitä epävarmuudesta jota tunsin, kun en voinut olla varma kuinka lapsi voi, oliko hänellä kaikki hyvin. Muutkin runot olen piilottanut jonnekin vihkojen väliin. Kauppalistojen taakse sutaistuina. Puolivalmiina tekeleinä. Iso kiitos siis että jaksat purkaa, ja annat minunkin käsitellä omaa tuskaani vielä 8 vuotta oman enkelini jälkeenkin. ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kun tekisi mieli vain sanoa kaikkeen mitä sanot että tiedän todellakin mistä nyt puhut. Keho odottaa mutta pää ei vaan uskalla lähteä mukaan..

      Hyvä jos blogista on apua muillekin kuin vain itselleni <3 Ja kiitos että jaksat tätä vuodatusta käydä lukemassa :)

      Poista