Toivonsäde

Puoli vuotta.
Kirjoittamiseen on tullut täydellinen blokki. Oma elämä on tuntunut vieläkin niin hajanaiselta ja ehkä, turhalta, sisällöttömältä ja vaikealta ettei sitä ole edes saanut enää puettua sanoiksi. Suru muuttaa muotoaan, venyy ja palautuu takaisin. Antaa aluksi löysää ja kietoutuu taas niin tiukaksi ympärille, ihan kuin ilkkuen; vai yrität karkuun? Jo tässä vaiheessa?

Suru, ikävä ja pelko. Nuo kolme ystävystä jotka seuraavat aina muutaman askeleen mun takana. Joku niistä joskus lähempänä, joku taas joskus saattaa jäädä pitkällekin taakse. Eivät kuitenkaan koskaan niin kauas, että niiltä karkuun pääsisi. Enkä mä tiedä haluanko. Auttavat kuitenkin ehkä vielä. Suru ja ikävä ovat tunteita, ystäviä jotka liittyvät ja nivoutuvat Sointuun. Ne ottavat tiukan otteen sillon, kun katse kääntyy pienen, niin kauniin vauvan kuvaan kaapin päälle, ja silloin, kun koko maailma mustenee ja tekee mieli vain huutaa. Silloin, kun tyhjä syli valtaa taas mielen. Sillon, kun mietin että pitääköhän mun ajatella, että Sointu olisi nyt puolivuotias vai kohta kolme kuukautta. Miksi mä en tiedä minkä ikäinen mun lapsi on? Jos Sointu olisi syntynyt elävänä silloin elokuussa ja pysynyt elossa, niin nyt alkaisi olla ne päivät kun Sointu pääsisi kotiin sairaalasta. Jos Sointu olisi syntynyt joulukuussa, olisi elämä asettunut nut uomiinsa ja olisin niin onnellisen tietämätön tästä kaikesta mahdollisesta vitun paskasta, että sitä sattuu ajatella.

Pelko. Se on uusi, ja kaikista vahvin ystävä. Se viheliäisin. Pelko ei palvele mitään tarkoitusta. Se salpaa hengityksen, valmistaa sua johonkin, johon ei vaan pysty valmistautua. Koittaa uskotella, että kun sen antaa pysyä lähellä, on tulevaisuus ehkä helpompi. Pelko tulee kylään joka kerta, kun pienen pienet varpaat tönivät lisää tilaa itsellensä. Pelko viheltelee pilkkaavaa sävelmää taustalla, kun erehdyn puhumaan, tai edes ajattelemaan, tulevasta jotain varmaa. Pelko upottaa päähän ajatuksia kahdesta nimestä hautakivessä. Pelko muuttaa "kun" -sanan "jos" -sanaksi systemaattisesti ja vie kaiken luoton ja lopulta elämänilon. Sitä toivoo, että voisi saada nukutusaineen, ja herätä elokuussa uudestaan. Sillä heikkoina hetkinä sitä ei pysty ymmärtämään, että miten tälläisen olon kanssa pystyisi elämään elokuuhun asti. "Tai entä jos et pääsekään sinne asti, taaskaan? Mieti, sussa on oikeasti jotain vikana sitten. Muut synnyttää elämää, mutta sun lapset syntyy kuoleena. Varmasti". Kuiskii pelko.

Haluan siis esitellä teille Toivonsäteen, leikkisämmin Keijon. Keijon, jonka on määrä syntyä päivä isosiskonsa syntymäpäivän jälkeen. Keijon, joka jo kovaa tahtia joka päivä pienessä yksiössään venyttelee, koittaa aina kun äidin sydämensyke nousee sataan pelosta kovasti viestittää, että täällä ollaan ja vielä ainakin hengissä. En tiedä mitä Keijosta pitäisi kertoa. Tässä vaiheessa Soinnun kohdalla tuntui jo, että tunsin lapseni läpikotaisin. Että Sointu on minun, tärkeä pieni tyttö, isin ja äidin prinsessa jonka elämä tulee olemaan täynnä onnea ja yllätyksellisyyttä. Nyt kun kerran se ollaan näin julmalla tavalla riistetty, näyttää tämä pieni Toivonsäde ultrissa täysin vieraalta; joudun aina hetken miettimään, että onkohan tuo nyt kuvaa minun sisältä, vai vaan joku sairas salaliittoteoria ja tallennettu video. Sointu oli heti alussa jo pieni rumpalityttö. Ja niinkuin sisarukset ovat erilaisia, ovat Sointu ja Keijokin. Keijon liikkeet ovat pitkiä ja rauhallisia, kuin siveltimenvetoja kohdun seinään. Keijo ottaa asiat rennosti, tykkää pitkistä päiväunista ja unelmoinnista. Siksi tuntuu oudolta, että juuri tämä lapsi tuntuu vielä näin vieraalta mnulle. Sointu oli selkeästi isin tyttö. Nopea liikkeissään, aktiivinen ja pisti minutkin liikkeelle. Keijo laittoi minutkin pysähtymään alkuraskauden pahoinvoinnin takia ja selkeästi äidin poika. Tykkää rauhallisista koti-illoista ja hidastempoisista lenkeistä. Mun äiti, Keijon mummi sanoi aina että mä olen sellainen taivaanrannanmaalari, vähän "boheemi". Nyt kuvailisin Keijoa ihan samalla tavalla.

Pelko estää kiintymästä. Ja jos Keijokin nyt kuolee, en anna sitä ikinä anteeksi. Olen kantapään kautta oppinut, että jo raskausaika voi olla ihan älyttömän tärkeä, ja sen aikana luotu suhde pieneen voi olla korvaamaton. Enkä siltikään osaa nyt. 

Tälläistä meille nyt. Keijo ei muuten jää Keijoksi, nimi muuttuu joksikin muuksi. Ja Keijo saattaa olla myös Keijoliina, minä vaan kovin vahvasti uskon että pientä poikaa tässä odotetaan.