Maha näyttää nykyään niin hirveän tyhjältä, en vieläkään voi koskea sitä itse. Tämän kuvan löysin facebookista, on otettu 9 päivää ennen Soinnun kuolemaa. Tää on vaan niin helvetin väärin ettei tätä vaan voi ymmärtää. Vielä vähän aikaa sitten mun sisällä kasvoi uusi elämä, ja vähän aikaa sitten se uusi elämä kuoli sinne. Sointu oli ihan täydellinen pieni ihminen, mun oma rakas vauva. Miten vauva voi kuolla kohtuun, olevinaan maailman turvallisimpaan paikkaan? Ja miksei mun kohtu ollut se maailman turvallisin?
Ärsyttää. Tiedän jo nyt että sitten kun joskus toivonsädettä tänne maailmaan odotetaan, en pysty enää nauttimaan, olla onnellinen raskausajasta. Mä olen joutunut oppimaan sen että mun kohtuun voi kuolla, että mä voin myös synnyttää kuolemaa. Miten mä voisin hymyillä ja nauttia ja olla turvallisin mielin kun samalla mun vatsassa vauva saattaa yhtäkkiä unohtaa hengittää? Eikä mulla ole mitään mahdollisuutta auttaa? Raskausaika tulee olemaan ihan kamalaa mulle, koska mun mielessä ei ole enää olemassa sitä 12 viikon turvarajaa. Mun mielessä vauvoja vaan kuolee ennenkuin ne edes syntyvät ja raskaus ei todellakaan automaattisesti tarkoita elävän vauvan synnytystä yhdeksän kuukauden päästä. Mä hukkasin mun vaaleanpunaiset lasit enkä varmaan enää ikinä niitä löydä.
